Alistuvat vaimot

Onko täällä ketään, joka olisi lukenut Surrendered wives- kirjan? Saatikaan elää oppien mukaan?
Minä harrastin aikoinani irtoseksisuhteita, olin epävarma ja jännittynyt. Kävin jossain välissä terapiassakin, joka ei auttanut mitään. Avun sain vasta kun tapasin nykyisen mieheni ja ymmärsin, että meillä Suomessa ollaan menty aivan väärään suuntaan tasa-arvossa. Onnellisten parisuhteiden ja naisten salaisuus on alistua miehelle. Mies on perheen pää, jolla on valta mutta myös vastuu.

En kaipaa ilkeitä kommentteja vaan samallaisten naisten kanssa ajatusten vaihtoa.

 

Et tainnut kaivata miesten kommentteja, mutta pakko sanoa, että juuri noin se on. Tietenkään miehen valta ei saa olla mitään tyranniaa tai alistamista, vaan rakkaudesta lähtevää vastuuta, johon kuuluu juuri se asioista viime kädessä päättäminen. Tämä on todettu hyvin toimivaksi mm. meidän perheessä.

Mutta nykyään ongelma on siinä, että moni nainen ei salli miehen olla tässä asemassa vaan kilpailee siitä monin keinoin miehen kanssa. Näin mies voi olla hukassa ja nainen ei sitten kuitenkaan ole onnellinen. Toki usein on niinkin, että moni mies ei kykene tätä asemaa/vastuuta koskaan ottamaan ja kantamaan ja silloin se jää naiselle. Tai jos mies on esim. alkoholisti tms. niin tämä ei tietenkään toimi.

Mutta todella tässä mennään nykyään täysin väärään suuntaan, miehet ovat kohta täysin hukassa asemastaan ja naiset eivät ole tyytyväisiä enää missään. Ei ymmärretä, että nainen olisi onnellisimmillaan juuri naisena omassa asemassaan, antaen miehelle hänelle kuuluvan aseman, vaikka juuri sillä tavalla se homma toimii parhaiten.

On hieno katsella sellaisia kulttuureja, joissa naiset ovat vahvoja, onnellisia ja hyvällä tavalla ylpeitä juuri omassa asemassan naisena ja naiseudestaan yleensä. Nykysuomessa taas media ja yhteiskunta antaa ymmärtää, että tällä tavalla ei kuulu elää ja että nainen ja mies ovat muka täysin samanlasia, riistäen molemmilta heidän luonnollisen asemansa ja aiheuttaen näin valtavan paljon pahoinvointia parisuhteisiin ja perheisiin.

 

Voi elämä, tuollaiset ylläolevat viestit pitäisi poistaa... Eivät naiset ja miehet tietenkään ole samanlaisia, mutta on p****puhetta väittää, että olisimme muka eriarvoisia tai kuuluisimme muka eri asemaan! Miten perustelette sen että mies on perheen pää ja korkeammassa asemassa? Miten sukupuolet edes voisivat olla eriarvoisia keskenään?

 

Voi elämä, tuollaiset ylläolevat viestit pitäisi poistaa... Eivät naiset ja miehet tietenkään ole samanlaisia, mutta on p****puhetta väittää, että olisimme muka eriarvoisia tai kuuluisimme muka eri asemaan! Miten perustelette sen että mies on perheen pää ja korkeammassa asemassa? Miten sukupuolet edes voisivat olla eriarvoisia keskenään?

Yhdyn Sirppanaan, huhhuh mitä alentavaa sontaa noi kaksi ensimmäistä tekstiä. Oikea, todellinen tasa-arvo vaatii kaikkein eniten kypsyyttä sekä oikeanlaista vahvuutta sekä mieheltä että naiselta. Toisen ihmisen alistaminen "onnellisen parisuhteen" nimissä on kyllä vaarallisinta, mitä tiedän. On hyvin huolestuttavaa että tämä toisen ihmisen alistamisen ajattelumalli on hiipimässä takaisin yhteiskuntaamme. Kyse on kuitenkin vain heikon itsetunnon omaavan miehen kitinästä, jos on sitä mieltä että naisen täytyy alistua hänen valtansa alle. Ja millainen ihminen (nainen) haluaa luovuttaa vastuun ja vallan omasta elämästään toiselle ihmiselle (miehelle)? PELOTTAVAA!!!

 

Mieheni ei edes haluaisi alistuvaa naista. Kynnysmattoja saa tarjoustalosta.

Olisi kauheaa,jos esim. kotiäitys rinnastettaisiin automaattisesti siihen, että mies on perheen pää. Mies saattaa kyllä tuoda rahaa talouteen, mutta vastuu perheestä ja puolisosta on yhteinen.

Tällaisia vastauksiahan ap ei halunnut kuulla, mutta keskustelupalstalla kun ollaan, niin kaikilla on oikeus sanoa mielipiteensä, eikä niin, että täällä(kin) vaiettaisiin "seurakunnassa".

Kysyisin ap:lta ihan mielenkiinnosta, että mikä sai sinut ajattelemaan noin, ettet ole yhtä arvokas tai kykenevä vastaamaan perheestä ja itsestäsi? Onko sinut pikkuhiljaa aivopesty vai onko taustalla ihan oikea halua heittäytyä herran haltuun ilman huolia ja vastuuta edes omasta elämästä? Oletko miettinyt, mitä tapahtuu jos miehesi sairastuu, alkoholisoituu tai jopa kuolee? Jäätkö sinä lapsienne kanssa tyhjän päälle -osaatko edes toimia ja hoitaa pakollisia arjen rutiineja? Nyt kyllä homma vielä lie onnistuu, mutta entä kun tilanne on ollut tuo vaikkapa 20 vuotta?

Entäpä kasvatuspolitiikkka? Jos teillä on tai tulee poikalapsia, niin hän joutuu väistämättä omituiseen asemaan tultuaan seurusteluikään. Valtaosa nykylapsista kun kasvatetaan tasa-arvoisiksi.

 

Tuollainen ei ole mahdollista, koska ei ole olemassa miehiä, jotka ei käyttäisi "valtaansa ja voimaansa" väärin ja vastuuttomasti. Eikä sellaisia miehiä ole niissäkään maissa ja kulttuureissa, joissa naistä todella pidetään miehen alapuolella.

Sen verran olen ollut mukana romanipiireissä, että tiedän siellä todella vallitsevan tällaisen patriarkaalisen mallin. Se ei toimi kuin näennäisesti. Naisen osa ei välttämättä ole kovin onnellinen, vaikka hyvin vahvoja ja omanarvontuntoisiahan he ovat.

Niin kauan, kuin Suomessa tytöt ja pojat käyvät samaa koulua ja molempien on opiskeltava ja hankittava itselleen ammatti ja työpaikka pärjätäkseen elämässä, tuollaiset puheet toisen alistamisesta ja alistumisesta on turhia. Onneksi.

 

Ovatko 4 edellistä vastaajaa _onnellisessa_ parisuhteessa miehen kanssa? Tuskin. Eikä aloittaja tarkoita sellaista alistumista kuin edelliset sen kuvittelevat tarkoittavan.

Tästä aiheesta on dr. Henry Makow kirjoittanut hyviä artikkeleita, varmaan hakukoneilla löytyy.

 

Minä elän sellaisessa parisuhteessa että olen perheen pää, vaikka olen nainen. Aluksi toivoin kovasti miehestäni kanssapäättäjää ja rinnalla kulkijaa, mutta vähitellen aloin löytää tilanteesta myös edullisia puolia. Olen vapaa.
Jos haluan lähteä opiskelemaan tai vaikka ulkomaanmatkalle, mies hyväksyy sen että jää kotiin huolehtimaan talosta ja lapsesta. Näin suurta vapautta minulla ei olisi jos eläisin yksinhuoltajana ja asuisin ilman miestä.

Siispä hyväksyn myös sen että remonteista vastaan minä mahdollisuuksieni ja rahatilanteeni mukaan. Mies auttaa jos saan sen innostettua joihinkin hommiin. Vähän laiskasti osallistuu kustannuksiin. Mutta parempi sekin että joutuisin vastaamaan niistä aivan yksin.

Tasapuolisuutta minäkin kaipaan, mutta vaihtoehtoja punnittuani olen yleensä pystynyt hyväksymään tilanteen.

En enää osaa edes kuvitella että mies vastaisi perheen taloudesta. Mieluummin sitten vaikka yksin.

 

En ole tuota Surrendered wives kirjaa lukenut, mutta aika ihmeelliselta se kuulostaa kun itse on kasvanut perheessa jossa omat vanhemmat ovat jakaneet vastuun. En muista etta olisin koskaan ollut tietoinen mistaan "vallasta". Miten aikuinen ihminen voi kuvitella etta hanella olisi oikeuksia tai valtaa toisen ihmisen tekemisiin.
En tieda ymmarranko sanan "valta" oikein tassa yhteydessa, Mita oikeastaan tarkoitat silla? Valta tehda kaikki paatokset?
Itse olen lapsettomassa parisuhteessa jossa kumpikin osapuoli on aika itsenaisia. En osaisi kuvitella miehen reaktiota jos yrittaisin tehda hanen puolestaan paatoksia. Enka usko etta han haluaisi tehda sita minulle.

Mutta kai meita on monenlaisia. Minulla on ystava joka on parisuhteessa jossa han on alistuvampi ja kokee sen luonnolliseksi. Aluksi minua harmitti hanen puolestaan, mutta mita paremmin opin hanta tuntemaan, tajusin etta han ei koe etta hanelta puuttuu mitaan ja hyvaksyy tilanteen. Han on aasiasta kotoisin, ja luulen etta hanen perheen malli lapsuuden kodista on hyvin samanlainen.
Ei taida olla kovin yleista suomessa?

 

Olen 27-vuotias Helsingissä syntynyt nainen. 2002 tapasin Etelä-Pohjanmaalta kotoisin olevan ison(203cm) ja komean miehen. Samana vuonna menimme naimisiin ja muutin mieheni kotiseudulle. Täytyy myöntää, että alku oli aikamoinen shokki. Liberaalin vasemmistoväritteisen Töölöläiskodin tyttö muutti isoon 500 neliön, 1799 rakennettuun Pohjalaitaloon. Suurin muutos oli kylläkin henkinen sekä poliittinen, oli vaikea uskoa että Suomalaiset ovat näin erilaisia. Mieheni kotona törmäsiin kovan linjan (ääri)oikeistolaisuuteen. Hänen isopaappansa ja paappansa olivat olleet Saksan jääkäreitä, Vapaussotureita, Heimosotureita, Lapuanliikkeessä, Muiluuttajia, IKL-AKTIIVEJA, SINIMUSTIA ja ties mitä koviksia. Aluksi olin vain kiinnostunut "menneistä" mutta mitä paremmin opin tuntemaan puolisoani sitä enempi huomasin hänen muistuttavan esi-isiään. Hän on ISO ja HURJA MIES, TULINEN ja KIIHKEÄ ja tietysti pohjattoman YLPEÄ. Kuulostaako kielteiseltä? Vielä muutamia vuosia sitten olisin ajatellut itsekin niin. Mutta, nyt hänem ominaisuutensa kiehtovat minua. Se, että mies hoitaa suurta maatilaa ja yli 60 ihmistä työllistävää yritystä, varmoin itsetietoisin otten, ansaitsee arvostukseni. Mitä meihin tulee niin mies käskee ja minä tottelen. Oli sitten kysymys talousasioista tai sänkykamarista! Aluksi pelkäsin hänen kokoaan ja rajuuttansa. Rakastellessamme saan suorastaan levätä hänen suurilla ja vahvoilla käsivarsillansa ei tulisi mieleenkään epäillä kumpi vie ja kumpi vikisee! Kyllä miehen koko ja voima kiehtoo ja kiihottaa meitä naisia-turha sitä on kiistää. Kaikin puolin olen nyt onnellinen ja tyytyväinen vaimo ja 3 lapsen äiti.

 

Ajoiko miehesi sinut navettaan jo klo 3 tana aamuna, kun keskella yota kirjoittelet? Vai onko mies kieltanyt jonninjoutavat nettijuoruamiset ja olet koneella yolla salaa?

 

Olen 27-vuotias Helsingissä syntynyt nainen. 2002 tapasin Etelä-Pohjanmaalta kotoisin olevan ison(203cm) ja komean miehen. Samana vuonna menimme naimisiin ja muutin mieheni kotiseudulle. Täytyy myöntää, että alku oli aikamoinen shokki. Liberaalin vasemmistoväritteisen Töölöläiskodin tyttö muutti isoon 500 neliön, 1799 rakennettuun Pohjalaitaloon. Suurin muutos oli kylläkin henkinen sekä poliittinen, oli vaikea uskoa että Suomalaiset ovat näin erilaisia. Mieheni kotona törmäsiin kovan linjan (ääri)oikeistolaisuuteen. Hänen isopaappansa ja paappansa olivat olleet Saksan jääkäreitä, Vapaussotureita, Heimosotureita, Lapuanliikkeessä, Muiluuttajia, IKL-AKTIIVEJA, SINIMUSTIA ja ties mitä koviksia. Aluksi olin vain kiinnostunut "menneistä" mutta mitä paremmin opin tuntemaan puolisoani sitä enempi huomasin hänen muistuttavan esi-isiään. Hän on ISO ja HURJA MIES, TULINEN ja KIIHKEÄ ja tietysti pohjattoman YLPEÄ. Kuulostaako kielteiseltä? Vielä muutamia vuosia sitten olisin ajatellut itsekin niin. Mutta, nyt hänem ominaisuutensa kiehtovat minua. Se, että mies hoitaa suurta maatilaa ja yli 60 ihmistä työllistävää yritystä, varmoin itsetietoisin otten, ansaitsee arvostukseni. Mitä meihin tulee niin mies käskee ja minä tottelen. Oli sitten kysymys talousasioista tai sänkykamarista! Aluksi pelkäsin hänen kokoaan ja rajuuttansa. Rakastellessamme saan suorastaan levätä hänen suurilla ja vahvoilla käsivarsillansa ei tulisi mieleenkään epäillä kumpi vie ja kumpi vikisee! Kyllä miehen koko ja voima kiehtoo ja kiihottaa meitä naisia-turha sitä on kiistää. Kaikin puolin olen nyt onnellinen ja tyytyväinen vaimo ja 3 lapsen äiti.

Sinä olet löytänyt oikean tosi-miehen. Valitettavasti sellaiset ovat nyky-Suomessa harvinaisia.

 

Mielestäni ainoa tapa olla onnellinen, on löytää se _oma_ tapa elää. Ja täpä pätee myös parisuhteeseen. Ei naisen kuulu automaattisesti alistua miehen valtaan, mutta jossain tapauksissa tämän on oikea tapa elää. Siis silloin kun molemmat niin haluavat. Jossain tapauksista taas mies haluaa olla "heikompi astia" ja joskus puolisot ovat tasa-arvoisia.Yksi ainoa toimintamallia (mies ylempänä) ei toimi; ihmiset ovat liian erilaisia.

 

[viesti moderoitu]

 

Mitä aloittaja tarkoitat tarkalleen ottaen tuolla "alistumisella"? Kuulostaa oudolta ajatukselta, kun kuitenkin elämme vuotta 2008...

Minä rakastan miestäni todella paljon ja tietyssä suhteessa tykkään olla "nainen" eli pidän siitä, että mies tuo minulle joskus kukkia, avaa ovet, kantaa raskaat kassit jne. jne. ja minä vastavuoroisesti otan hänet huomioon arjen pikku asioissa, mutta muuten suuret asiat päätämme yhdessä keskustellen. Harvoin meillä on kovin eriäviä ajatuksia, mutta jos on, etsimme kompromissiratkaisun, emmekä kumpikaan ala pomottaa toisiamme. Jos mies vain sanelisi kaiken ja minä vain tekisin asioita, jotka mies päättää puolestani, en varmasti voisi olla onnellinen.

P.S. Minä olen aina ollut kiltti tyttö, mutta en silti ole koskaan harrastanut irtosuhteita, ollut epävarma tai jännittynyt... Eli ei kiltteys tarkoita sitä, että silloin olisi automaattisesti epävarma, jännittynyt ja (pelkästään) irtosuhteita harrastava...

 

Meillä ollaan tasa-arvoisessa suhteessa. Molemmat käy töissä ja tienaa melkolailla yhtä hyvin, kotityöt jaetaan keskenään mahdollisuuksien mukaan tasan (mies vuorohommissa ja usein mm. viikonloput töissä, jolloin on mun mielestä ihan ok, että teen kotona ollessani enempi hommia) ja muutenkin kumpikaan ei toistaan kyykytä. Lapsia ei vielä ole, mutta muutaman vuoden päästä voi ollakin.

Mieheni on kuitenkin toisinaan taivaan-rannan-maalari (ihana piirre sinänsä <3) ja silloin tällöin katson tarpeelliseksi potkia tätä meidän yhteiseloa realistisimmille raiteille.. Mieheni kaveritkin ovat usein sanoneet, että se olen minä, jolla on tiukoissa paikoissa ja kaiken haahuilun keskellä suhteessamme narut käsissä. Kukaan ei ole kuitenkaan pitänyt asiaa pahana.. Pirttihirmuksi en itseäni luokittelisi.

Mieheni ei ole ressukka, tossukka tmv. Minä olen vain realistisempi, ryhtyvämpi ja suunnitelmallisempi, josta on hyötyä mm. rahankäyttöä, kotitöitä ja vapaa-ajan toimintoja suunnitellessa..

En usko, että mieheni haluaisi kuuliasta "kyllä herrani"-naista, joka saisi elämällensä sisällön ja merkityksen peilaamalla itsensä täysin miehen mielipiteiden ja tarpeiden kautta..

 

Oletteko lukeneet Kreetta Onkelin kirjan Kotirouva?
Siinä vähän toisen laidan kokemuksia.
Ei ole yhtä oikeaa tapaa elää, jokainen valitsee omansa.
Sekä miehistä että naisista löytyy johtajatyyppejä.

Niin kauan kun minun palkkani on välttämätön perheen elatukseen (se on muuten suurempi kuin mieheni palkka) osallistun aivan varmasti kaikkeen päätöksentekoon kotona. Tuskin luopuisin itsenäisyydestäni edes suuren lottovoiton jälkeen.

Onnettomia ihmisiä on kaikkialla, ei yksi elämänmuoto mitään ratkaise.

 

Googlasin tuon kirjan, ja hänen teesinsä ovat seuraavat:

* Give up unnecessary control and responsibility
* Express their needs while also respecting their husband's choices
* Resist the temptation to criticize, belittle or dismiss their husbands
* Trust their husbands in every aspect of marriage - from sexual to financial...and more.

Tämähän ovat normaaliin elämään ja parisuhteeseen kuuluvia asioita, joskin ne toki koskevat yhtä lailla molempia puolisoita, molempien puolisoiden on kohdeltava hyvin toisiaan.

Kenenkään ei pidäkään olla kontrollifriikkejä eikä ottaa vastuuta turhista asioista, eli siis ei kannata kantaa koko maailman murheita harteillaan (jos tällä nyt sitä haetaan), jokaisen on tuotava omia tarpeitaan ja tunteitaan esiin, mutta hyväksyttävä myös puolison valinnat, sillä mehän olemme yksilöitä, ja tietenkin pitää välttää turhaan kritisoimasta ja vähättelemästä puolisoaan ja onhan kokonaisvaltainen luottamuskin parisuhteen peruskiviä.

Sitä minä en kyllä ymmärrä, että miksi vain naisen pitäisi noudattaa näitä teesejä... Mieskö saisi olla minkälainen renttu hyvänsä, mutta naisen pitäisi vain hymyillä ja niiata ja tehdä kunniaa teki tai sanoi mies sitten mitä hyvänsä?

 

Minä taas haluaisin, että mies olisi se perheenpää. Ikävä kyllä niin ei ole koskaan ollut. Olen ollut 3kertaa parisuhteessa ja nyt tämän kolmannen kanssa. Jokaisessa suhteessa minä olen se "mies". En tiedä mistä se todella johtuu. Olenko liian ukkomainen vai etsinkö tiedostamatta kuitenkin sellainen kilttejä miehiä?

Olen vahva persoona, mutta en tiedä selittyykö se silläkään. Toisaalta aina ajattelen, että kumpa mies olisi perheenpää, mutta jos niin olisi, miten suhtautuisin? Olisiko se sittenkin niin, että en sietäisi sitä ollenkaan?

 

Mielestäni ainoa tapa olla onnellinen, on löytää se _oma_ tapa elää. Ja täpä pätee myös parisuhteeseen. Ei naisen kuulu automaattisesti alistua miehen valtaan, mutta jossain tapauksissa tämän on oikea tapa elää. Siis silloin kun molemmat niin haluavat. Jossain tapauksista taas mies haluaa olla "heikompi astia" ja joskus puolisot ovat tasa-arvoisia.Yksi ainoa toimintamallia (mies ylempänä) ei toimi; ihmiset ovat liian erilaisia.

Näin on. Ihan turha antaa valmiita malleja: tällaisessa roolissa nainen on onnellinen, tällaisessa mies tms. Minä olen alistuva nainen ja haluan miehen pitävän minusta huolta. Mies taas haluaa huolehtia. Toisessa suhteessa roolit voivat mennä toisinpäin.

Meillä parisuhteessa minä täytän osan perinteisistä naisen malleista, en kuitenkaan kaikkia. Olen huomattavasti urasuuntautuneempi ja kunnianhimoisempi kuin mieheni. Hoidan hyvin työni, kotona mies määrää tahdin.

Olen lukenut jonkin verran tuota kirjaakin, en kokonaan. Se oli aika tylsä.

 

kynnysmatto: 2,90 eur
nainen: ilmainen

Ja kyllä, olen ihan onnellinen vaikka meillä kotona kynnysmaton virkaa pitää se ihan kaupasta ostettu matto. Molemmat pyyhkii kenkänsä siihen ihan tasa-arvoisesti ;-)

 

Voisko ap. selittää tuota omaa alistumista ihan käytännössä?

 

Erinlaiset ihmiset täydentävät toisiaan, jotkut naiset tarvitsevat turvallisuutta tuottavaa olkapäätä ja joillakin on hartioita vaikka miehille jakaa.
Kaikki löytävät etsimänsä eläen suhteellisen tyytyväisenä, ainakin hetken.
Alistuminen ??? Mitä se on ? Kysymys taitaa olla kuitenkin harkitusta tavoitteellisuudesta ? Joskus on hyvä sanoa ok rakas, heh heh.

 

No joo, oli virhe kirjoittaa tänne. Tuli niitä ikäviä viestejä niinkuin pelkäsin. Elän onnellisena ja täyttä elämää suhteessani, enkä ymmärrä, miksi aikuisen ihmisen tekemiset niin kovin paljon ärsyttää muita. Enhän ole käskenyt ketään toista naista toimimaan näin, vaikka se onkin oma vakaumukseni.

Ainoastaan toivoin saavani kontaktin samankaltaisiin ja olisin halunnut jutustella heidän kanssaan.

Aviomies/isä oli kanssani samoilla linjoilla ja olisi voinut olla vaikka mieheni. Hänen kanssaan olisi mielenkiintoista jatkaa keskustelua, mutta luulen sen ärsyttävän liian monia. Nimim. "Nainen tahtoo alistua VAHVALLE MIEHELLE" on taas nainen, jonka kanssa haluaisin vaihtaa ajatuksia. Mukavaa huomata, että meitä on muitakin. Olisi kiva jutella vaikka niistä hetkistä, kun totteleminen ottaa lujille ja taas niistä ihanista hetkistä, kun tuntee vaan turvaa, onnea, rakkautta ja kunnioitusta. Mietinpä vaan välillä, miksi niin useat parit nykypäivänä eroavat ja ovat onnettomia. Voisihan sitä varmaan avoimin mielin asennoitua tähänkin juttuun.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että mies päättää minä tottelen. Ihan jokapäiväisissä käytännön asioissa kuin suuremmissakin jutuissa. Toki keskustelemme ja joskus hän tekee asioita siksi, että pyydän mutta lopullinen päätös on aina hänen. Se saattaa liittyä pukeutumiseeni tai ihan vain kotiaskareisiin ja rahan käyttöön. Jollain tavalla olen ikäänkuin lapsen asemassa, mutten ihan kuitenkaan. Oloni on naisellinen ja turvallinen. Olen ollut toisenlaisissakin suhteissa mutta tämä on minulle ehdottomasti se oikea.

 

Hyvä kilttityttö. Viimeisin kirjoittamasi viesti on ristiriidassa alkuperäisen viestin kanssa. Näin totesit alkuperäisessä viestissä:

... meillä Suomessa ollaan menty aivan väärään suuntaan tasa-arvossa. Onnellisten parisuhteiden ja naisten salaisuus on alistua miehelle. Mies on perheen pää, jolla on valta mutta myös vastuu.

En ymmärrä - annat itsesi älyllisesti taantua ja luopua omasta elämästäsi, mutta samalla kerrot mikä tekee muut onnelliseksi ja mikä ei. Suoraan sanoen sinun taivaasi on minun helvettini - omalle kohdalleni tietenkin. Tietenkin erotuksena sinun menneisyyteesi minäkään en nauti haarat levällään ympäri kyliä juoksentelusta.

Minä olen nainen, joka päättää omasta elämästään ja seison omin jaloin selkä suorana. Puoliso on - ja arvaas mistä ominaisuuteen minussa ensimmäisenä ihastui?

Kukin tavallaan, mutta älä sinä kilttityttö luule että kaikki olisivat onnesta soikeina samoista asioista. Tai mikäs siinä, ainahan sitä saa luulla mitä vain mutta omapahan on mielipahasi kun tulee törmäys muun maailman kanssa.