Kaupassakäynnistä taaperon kanssa...

Siis kiinnostaisi vaan kuulla, millaista toisilla on kaupassa ipanan kanssa.

Me käydään aika harvoin ja nopeasti, mutta välillä sekin on liikaa. Tulee itkupotkuraivari. Lapsi ei edes hingu kaupasta karkkia, leluja tms., mutta ei vain tunnu viihtyvän kaupassa. Ihan ymmärrettävää, mutta hankalaa. En kuitenkaan juuri koskaan näe mitään vastaavaa kaupassa kuin oma riiviö, vaikka lapsia on paljon liikkeellä. Tiedän, että monet äidit käyvät jopa shoppailemassa vauvan ja isommankin kanssa. Oma ostosten teko lähes tyrehtyi, kun lapseni syntyi. Vauva-aikana oli melkein mahdotonta saada edes tärkeimpiä tarvikkeita, kun lapsi kirkui ilman äitiä ja aina kaupassa tai siis lähes aina vaunuissa. Kantoliinan kanssa onnistui joskus,mutta ei ainakaan vaatteita voinut sovitella ikinä. Nyt pääsen kyllä joskus yksinkin ostoksille, mutta ruokakaupassa pitää joskus kaydä lapsenkin kanssa ja joskus ostaisin hänelle marketista esim. vaatteita samalla. Mutta ei mitään toivoa, että onnistuisi.

Siis sujuuko muilta paremmin? Saisiko neuvoja, miten onnistuu?

Oikeesti en ihan usko, että muu auttaa kuin aika, mutta ehkä olenkin väärässä. Yleensä meillä on kyllä ihan mukavaa kaupassakin, kunhan ei olla kuin hetki. Lapsi juuri 2 v. täyttänyt osallistuu ihanasti ostoksiin, juoksee ympäriinsä ja tutkii tavaroita. Paikoillaan ei viihdy, ei esim. koskaan istunut ostoskärryissä, vaan kiljui ja änki pois. Koko ajan pitää vahtia. Sylissä viihtyy myös yleensä, mutta en selviä 2-vuotias sylissä ostoskärryn kanssa ostoksista. Käydäänkin mahd. mukaan kaupassa kolmestaan, kun mieskin pääsee tai sitten ilman ipanaa. Muulloin ajoitan kaupassa käynnin tarkasti, ettei lapsi ole väsynyt, nälkäinen tms. Ei onnistu aina siltikään ja kiire tulee aina, kun matkaakin on.

Taas kerran lapsi oikein itse pyysi kauppaan (markettiin), mutta tahtoi melkein heti pois. Pari juttua ruuaksi päätin kuitenkin äkkiä ostaa, kun kerran oli tultu ja tarvittiinhan me ruokaakin. Seurasi karmea kirkuna. Otin lapseni syliin ja rauhoittelin, mutta hän huiski kasvojani niin, että laskin pois. Ei kun lattialle makaamaan ja kirkumaan. Annoin päästellä hetken ja nappasin vierestä hyllystä yhden ostoksen mukaan. Sitten taas juttelin ihan rauhassa lapselle, otin syliin jne. Sanoin, että mennään yhdessä hakemaan vielä yksi asia ja sitten lähdetään kotiin. Kammottava kirkuna jatkui koko ajan, lapsi potki ja huusi muttei enää lyönyt. Päästin hänet hetkeksi vapaaksi, se auttaa joskus. Mutta taas sama: lapsi kirkui maassa ja otin viimeisen 3:sta ostoksestamme hyllystä, lapsen kainaloon ja lähdimme kassalle. Lapsi rauhoittui vähitellen, kun juteltiin ja kannoin häntä. Kotiin tultua nukahti vähän ennen normaalia päiväuniaikaansa, että väsynyt kai oli. Kotimatka meni kuitenkin ihan ok, joskus kirkuu autossakin koko ajan eikä ainakaan nukahda.

Ei siis maailman helpoin lapsi, mutta ehkä ihanin Onneks hermot kestää, joskus ei jaksais, jos olen itse väsynyt. Toisten reaktiot myös kiusaavat, ihmettelevät kovasti, että mikä nyt. Onko tämä jotenkin ihmeellistä? Teenkö jotain ihan väärin? Toisten ilmeet, kun jätin lapsen hetkeksi maahan huutamaan, olivat näkemisen arvoisia. Lyövää ja potkivaa, pois sylistä haluavaa 2-vuotiasta en kuitenkaan pidä parhaana pitää aina väkisin sylissä, vaikka yleensä syli auttaa. Ei siis aina. Ja minuunkin sattuu. Silmälasit saavat kyytiä myös vähän liikaa. Annoin siis tosiaan päästellä ihan muutaman sekunnin ja sain sillä aikaa pari ostosta kärryyn. Olin näkyvillä koko ajan ja ihan rauhallinen. En missään vaiheessa huutanut lapselle tai jättänyt yksin, en edes suuttunut. Otin syliin, rauhoittelin ja kannoin. Annoin lopulta pikku herkunkin kassistani, kun lapsi vähän rauhoittui. Aiemmilla kerroilla, jos yritän sitä aikaisemmin, herkut lentelevät nurkkiin kuten kaikki muukin. Yleensäkin yritykseni näyttävät vain ärsyttävän lasta, kun hän on oikein kiukkuinen. Ei siis siedä hetkeen edes kosketusta. Ihan tuttua kyllä, sellainen olen itsekin suuttuessani: lääppiminen kielletty. Muuten meillä on asiat hyvin, viihdyn lapseni kanssa eikä ole merkittäviä ongelmia eikä kotona nyt olla edes juuri kiukuteltu viime aikoina. Siis lapsi eikä muutkaan. Ollaan kaikki oikein aurinkoisia ja kilttejä. Ihan pienestä asti lapseni on ollut kovin äidin perään ja on edelleenkin, kun olen paikalla. Muulloin viihtyy hyvin muidenkin kanssa, mutta tahtoo minut aina ihan viereen, kun ollaan kaksin tai vaikka isän kanssa kolminkin. Tietysti kaikki lapset tarvitsevat äitiä, mutta minun esim. nukkui pienenä vain äidin sylissä, muuten kirkui. Yms.

Kellä muulla on tällaista? Kiitos kommenteista, toivon keskustelua ja ymmärrystä

 

kamalan pitkä viesti, tuli vähän taustojakin, jos se vaikka selvittää jotain.

Ja tiivistelmä: siis onko jotain ihan pahasti vialla kasvatuksessa, kun lapsi saa tuollaisia raivareita ilman näkyvää syytä? Mikä ne aiheuttaa? En tosiaan tiedä.

Kiitos

 

En usko, että kasvatuksessa välttämättä on mitään pahasti vialla, vaikka lapsi raivareita saakin. Kirjoituksestasi en saa käsitystä, että tekisit jotain erityisen väärin. Meillä ei kaupoissa raivota, mutta monessa muussa yhteydessä kylläkin. Katsoisin, että kyse on ennemminkin lapsen omasta temperamentista; on meillä rauhallisempiakin lapsia, joten tuskinpa kasvatuksella näitä asioita voi aina selittää.

Voimia! Ei näiden temperamenttisten tapausten kanssa aina järin helppoa ole, mutta ehkä siitä temperamentista on vielä jonain päivänä iloakin

 

Jaa-a. Otan osaa, tempperamenttia riittää Voin olla väärässä, mutta mielestäni kaikenlainen huomion antaminen (syliin otto, namien anto, juttelu) raivarin aikana on turhaa. Raivarin aikaan lapselle NOLLA huomiota. Laps kärryyn ja eteenpäin. Piste. Sit kun käyttäytyy mukavasti, niin saa positiivista huomiota.

Vinkiksi muille, älkää KOSKAAN opettako lapselle, että vaunuista tai kärryistä otetaan pois, vaikka kuinka huutaisi. Kauppa ei ole leikkipaikka, vaan paikka missä asiat tehdään aikuisten ehdoilla.

 

Meilla tuo vaihe on vain kaukainen muisto, mutta turhaan 2-vuotiaita ei sanota uhmaikaisiksi . Syy ei todellakaan ole huonossa kasvatuksessa. Mina yritin ensin lahjontaa ("mennaan leikkipuistoon, kun on saatu asiat hoidettua"), mutta sitten tajusin, etta jos puistoon mennaan ennen kaupassa kayntia homma sujuu paljon paremmin. Muksu juoksee ja kiipeilee itsensa vasyksiin ja jaksaa sitten istua rattaissa tai karryissa.

 

Tosiaan, jos raivari on jo päällä silloin ei mikään enää auta, ja paras on jättää huomioimatta koko tilanne. Kärryyn vaan. Heti kun on hetkenkään huutamatta niin sitten antaa huomiota. Meillä meni muutama reissu huutaen, mutta periksi en antanut. Nyt 3 v ja kävelee kiltisti kärryjen vieressä, auttaa jo vähän ostoksien teossakin. Toki kauppareissusta on suoriuduttava kohtuu nopeasti, ja ruuhka aikaan ei kannata lähteä pinnaansa sinne kiristelemään.

 

Voisko taaperolle antaa oman ostoslistan, jossa olisi esim. kolme tuotetta?

Olen samaa mieltä nimimerkin Hankalaa kanssa: jos lapselle on opetettu, että kärryissä ei tarvitse istua, niin eihän se siellä tietenkään istukaan. Lapsi kyllä vaatii just sitä mitä se tietää saavansa. Mä olen niin tiukka täti ettei meidän taapero edes yritä pois kärryistä ollessaan mun kanssa kaupassa, mutta auta armias kun on isäkin mukana, se ottaa syliin heti ekasta inahduksesta. Eikä sitä jätetä käyttämättä hyväksi. Huoh.

 

Ihanaa, vastauksia. Suurkiitos kaikille ja tulevillekin!

Monenlaista on kokeiltu. Kerrankin ipana söi ostoslistan Ja me muuten oltiin ennen kauppareissua leikkipuistossa. Ehkä liian kauan, mutta lapsi ainakaan ei kysyttäessä halunnut aiemmin lähteä, pyysi isoon kauppaan, kun kaupassa piti käydä eikä nälkäkään kuulemma ollut, oli meillä eväät, muttei huolittu.

Joskus sujuu se (ainakin hetken) että lapsi työntää omaa pikkukärryään, johon laitetaan yhdessä ostokset tai saa ajella autokärryssä. Tänään siis ei. Suunnilleen noin koitinkin tehdä, kuin neuvottiin. Kun annoin siis lapsen hetkisen olla, alkoivat ihmiset kääntyä takaisin ja tulla katsomaan, mitä kauheaa tapahtuu / mitä kauheaa tämä äiti teki lapselleen ja ne ilmeet: että eikö tuo tee mitään, eikö saa huutoa loppumaan tms. Kyllä mä tiedän, että lapsi hetken huudettuaan yleensä rauhoittuu, ellei jo sylissä ehdi. Mutta kun ihmiset tuppaa väliin ja kyttää

Temperamentista ja vilkkaudesta tykkään kyllä, mutta olisi se luksusta, jos voisi edes ruokaostokset tehdä rauhassa. Tämä tämmöinen tai vastaava meininki alkoi muuten jo aikoja sitten, että kyse on siis näillä näkymin 0-, 1- ja 2- vuotisuhmasta... Ihan pienenä lapsoseni siis kirkui vaunuissa, sitten missä vaan, missä pitää istua paikoillaan ja lisäksi joskus kaupassa. Onneksi ei kovin usein, mutta ei ole kiva mennä kauppaan, kun pitää kiirehtiä ja koittaa selviytyä eikä se aina onnistu. Joskus kiristää hermoja, meinaa tulla itellekin itku. No onneks ei aina, olen niin tottunut enkä edes kuvittele muuta...

 

olenko liian lepsu, kun annan lapsen kävellä kaupassa? Kun ei se ole koskaan missään juuri istuskellut ja kaupassa on joskus jopa hauskaa, kun saa katsoa tavaroita yms.

 

Tiedan kylla tunteen, etta "kaikki "katsovat ja tuntee itsensa todella voimattomaksi ja huonoksi aidiksi. Tosiasiassa harva varmasti ajattelee silla tavalla ja yleensa sympatiat ovat aidin puolella. Uskon, etta kaikki joilla lapsia ovat joskus olleet samassa tilanteessa. Minua vieraiden pikkulasten huuto esim kaupassa ei hairitse tippaakaan, koska minun ei tarvitse asialle tehda yhtaan mitaan . Ajan kanssa lapsesi varmasti rauhoittuu ja opit nauramaan muistoille. Nain lyhyen tahtaimen neuvona en oikein osaa sanoa muuta kuin, etta onnistuisiko ostosten keskittaminen niin, etta kavisit vain kerran tai pari viikossa ja miehesi olisi kotona lapsen kanssa. Saisit katsella rauhassa ja hieman hengahtaa.

 

Juu, se on tavoitteena. Ja helpompaa on ollut käydä vaikka kolmistaan kuin lapsen kanssa kaksin, ehkä ilta-aikaan vaan sujuu paremmin. Ja me tykätään olla yhdessä. Mutta joskus tulee kauppa ohimennen vastaan, ei ole kotona paljon mitään, on nälkä ja lapsi sanoo: Kauppaan. Tai miehellä on harrastuksia ja iskee pikainen tarve johonkin ja sitten pitäisi odottaa aikaa kauppamatkaan monta päivää, kun harrastus on itselläkin, joinain päivinä tulee vieraita jne. Päivisin on usein aikaa, kun liikutaan muutenkin, voisi poiketa jonnekin. Illat menee niin nopeasti, ei malttaisi hukata aikaa ostoksiin, kun sinne pitää lähteä oikein erikseen. Mies tulee myös töistä yleensä 5 maissa, silloin menee pian jo monet paikat kiinni. Kun syödäkin pitää niihin aikoihin.

Esim. kirpputorit kiinnostaisi (kotihoidontuella), mutta en pääse juuri koskaan. Lastenhoitoapua ei helpolla saa, kun toiset isovanhemmat asuu kaukana ja toiset harrastaa omiaan, ovat kiireisiä. Ne harvat kerrat, jolloin hoitajan saa, kuluu hammaslääkäriin tmv. No, olenpa ekologinen. Mut tylsää ostaa ruuat juosten, ei pysty keskittymään vaikka olisi listakin. Muutaman kerran olen kaupassa ottanut lapsen kainaloon ja lähtenyt vain pois. Mutta sitten pitää mennä uudestaan yksin tai olla ilman ruokaa ja kaikkea. Shoppailla en ole yrittänytkään vuosiin.

Tutut aina kehuu, mitä kaikkea tarpeellista ne on löytäneet kirpparilta pilkkahintaan. Mä taas nappaan äkkiä mitä satun löytämään enkä säästä. Sentään on nettikaupat, joihin voi karata, kun lapsi nukkuu. Mutta eihän ne kaikkea ratkaise.

Kiitos ymmärryksestä! Ei tää nyt ole maailman tärkein asia, kunhan ihmettelen vain. Ajattelin mäkin ennen tätä omaa lasta, että kamala jouk kakara, joka kirkuu kaupassa. Mutta oma ihana, kiltti, herttainen mutta temperamenttinen lapseni voi yhtäkkiä alkaa kirkua, huutaa ja potkia ihan tuosta vain pikku syystä. Muutaman minuutin päästä rauhoittuu ja tulee halimaan. Ei siinä mun maailma kaadu. Mutta ei kai se lapsellekaan helppoa ole. Ja olenhan mä joiltain kuullut, että vikaan on mennyt kasvatus. Kunpa tietäis vain, miten vois korjata. Tosiasiassa en kyllä osaa olla samaa mieltä. Ja oonhan mä vähän alan asiantuntijakin, mutta kun se ei auta, kun kiukuttaa, niin kiukuttaa.

 

Tää menee vähän asian vierestä, mutta tuli mieleen kun useampikin kommentoi, että lapsen paikka on kärryissä. Oma poikani on vasta 1v10kk, mutta isokokoinen ja nytkin alkaa olla hankala saada häntä kärryihin. Siis siksi että käyvät ahtaaksi. Jossain näin, että niissä olisi painorajakin 15kg. Oonkin jo etukäteen kauhistellut, että mitäs sitten kun poika ei kärryihin tosiaankaan mahdu. Ainakaan tällä hetkellä ei todellakaan kävelisi kiltisti kärryjen vieressä. Poika vipeltäisi pitkin kauppaa ja uhmaakin alkaa jo sen verran olemaan, että todennäköisesti saisi aikamoiset raivarit jos yrittäisi estellä. Kuinkas siinä sitten ostokset tehdään...?

 

Painoraja 15 kg kärryissä? Apua, meidän tyttö on jo ylikin 15 kg, eikä ole tullut mieleenkään ettei saisi kärryihin laittaa. Täytyykin katsoa ensikerralla josko kärryissä olisi jotain mainintaa.

 

Rauhoittelu on tietysti ok, mutta älä _missään_tapauksessa_ palkitse raivarin perään lasta namilla. Tee mieluummin niin päin, että lupaat namin JOS käyttäytyy nätisti - ja sitten pidät siitä kiinni, vaikka tulisi millainen huuto.

 

Ihanaa, vastauksia. Suurkiitos kaikille ja tulevillekin!

Monenlaista on kokeiltu. Kerrankin ipana söi ostoslistan Ja me muuten oltiin ennen kauppareissua leikkipuistossa. Ehkä liian kauan, mutta lapsi ainakaan ei kysyttäessä halunnut aiemmin lähteä, pyysi isoon kauppaan, kun kaupassa piti käydä eikä nälkäkään kuulemma ollut, oli meillä eväät, muttei huolittu.

Ööh.. meillä se on kyllä äiti joka päättää milloin puistosta lähdetään kotiin. no tietenkään en revi kesken leikin tms, mutta alan jo hyvissä ajoin hokea että kohta lähdetään jne, mutta lapsi ei päätä milloin lähdetään. Eikä lapsi todellakaan päätä sitä mihin kauppaan menemme! Mitäpä jos ensi kerralla sanot että kohta lähdetään (puistosta) ja sitten mennään markettiin. Ei pienen lapsen pidä antaa tehdä tuollaisia päätöksiä, johan sitä lapsikin menee sekaisin ja tuntee olonsa turvattomaksi.

 

Niin eipä meidänkään riiviö talvikengissään ihan helposti sujahda ostoskärryihin. Joskus sentään kokeillaan: jos sen siihen saa, on vaikea saada pois. Ja kamala huuto tulee ainakin. En ole pitänyt sitä mitenkään välttämättömänä, kun raivokohtauksia tulee helpommin kärryissä kuin ilman. Vahtiminen on tietenkin hankalampaa, mutta oikeastaan lapseni ei ole koskaan yrittänytkään tehdä kaupassa mitään pahojaan. Pikku enkeli

Ja edelliselle, että totta, kuulostaa ihan oikealta. Mä ilmaisin itseäni vähän epätarkasti. En minä mitän namuja tarjonnutkaan lapselle kuten en juuri koskaan, vaan annoin ruokaa naposteltavaksi käteen, kun hän oli jo rauhoittunut. Päättelin, että varmaan nälkä sittenkin voi alkaa vaivata ja lapsi näytti olevan itsekin väsynyt ja järkyttynyt. Siis ihan oikeaa ruokaa annoin, kylläkin sellaista sattui olemaan, josta lapsi pitää. Sitä sitten nakersi loppuajan ihan rauhassa jo ja tosiaan nukahti heti, kun päästiin kotiin. En halunnut, että menee tyhjällä vatsalla nukkumaankaan, kuten helposti tekee, jos tulee väsyneenä kotiin. Kiukkukohtaus näyttää aina nukuttavan pikkuiseni. Aiemmin puistossa hän kyllä ei ollut halunnut ruokaa, mutta kaupassa jo otti. Meillä on kai ihan luvattomat ruokatavatkin, mutta muuten ei ole syöminen onnistunut eikä kiinnostanut juuri koskaan. Ja vaikka automatkoilla syöminen saa ajan kulumaan mukavasti. Toinen vaihtoehto kun on yleensä kova itku. Lapsi ei tosiaan syö huvikseen, vaan nälkäänsä ja kaikenkaikkiaan vähän, että semmoisestakaan ei ole kyse. Laiha, vähäruokainen pikkuinen on eikä syöminen kiinnosta häntä kuin harvoin.

Suurkiitos joka ainoalle vastanneelle!

 

Maru-maru, olen nähnyt kaupassa kuinka ostoskärryt kaatuvat liian ison lapsen painosta, kun ostokset tyhjennetään kärrystä kassalla. Lapsi oli kyllä TOOSI iso... Mutta kannattaa siis pitää mielessä.

 

Totta tuokin, mitä edellä sanottiin.

Kyllä minä lapseni melkein kesken leikin nappasin pois leikkipuistosta, hän kyllä sanoi, että ei mennä vielä. Varoittelin etukäteen ja sitten lopulta lupasin, että hetki vielä ja sitten lähdetään ja niin lähdettiin ihan sovinnolla. Joskus kun ehdotan, hän on ihan valmis lähtemään heti, jos on väsynyt tai muuten valmis. Sanoin, että ajetaan kotiin ja käydään lähikaupassa (koska se on yleensä helpointa). Siihen lapsi, että: isoon kauppaan. Niin mentiin, se kun oli matkan varrella ja sieltä olisi saanut kaiken, mitä puuttui. Hyvä idea siis periaatteessa, se on lapselle tuttu kauppa, käydään suunnilleen aina em. kahdessa kaupassa. Ei siis ollutkaan syytä mennä lähikauppaan, kun lapsi itse ehdotti parempaa. Sinne mä helpon lapsen kanssa olisin mennyt ilman muuta. Ajattelin, ettei olisi paljoa haitannut. No haittasi. Muutamakinlapsi siellä nukkui rattaissa, kun äiti teki osoksia. Ei meillä ikinä.

En siis mielestäni sittenkään koko ajan kysellyt lapselta. Haluan antaa hänenkin osallistua päättämiseen silloin, kun ei ole välttämätöntä tehdä juuri minun tavallani. Joskus kysyn, joko haluat lähteä pois ja lapsi saa päättää ja se sopii kummallekin. Jos itse päätän, en kysy lapselta vaan sanon, että jo mennään ja mennään myös. Ja huolehdin siitä, että ollaan kotona vähän ennen tavallista päiväuniaikaa, että lapsi pääsee ajoissa nukkumaan. Voi olla silti, että olen liian lepsu tai jotenkin hämmentävä, mutta en näe syytä olla kova diktaattorikaan. Ja yleensä meillä siis menee sentään tosi mukavasti.

 

Olen myös sitä mieltä, että lapsen ei pidä antaa tehdä päätöksiä, koska hän ei ole siihen vielä kyenevä. Toisin sanoen, häntä ei saa vaivata päätöksenteolla. Hän kokee päätöstenteon raskaana hartioita painavana vastuuna. Hän on lapsi, hän menee minne vanhemmat vievät. Lapsen voi antaa valita pienistä lapsen kokoisista asioista, mutta ei sellaisista, jotka vaikuttavat myös aikuisten menemisiin ja tekemisiin. Lapselle voi antaa vaihtoehdot: "Otatko tämän vai tämän?" Mutta siihen se kolmas valintamahdollisuus "vai tämän" olisikin jo liikaa lapselle. Ota vastuu pois pieniltä hartioilta ja anna hänen olla aikuisten turvallisesti vietävissä.

Näin olen lukenut ja käytännössäkin omalla kohdalla hyväksi todennut. Olen päinvastaista ystäväperheistä sivusta seurannut ja kauhistellut miten vanhemmat on ajautuneet lapsen määräysvallan alle pikku hiljaa. Ei ole lapsetkaan olleet tyytyväisiä niissä perheissä, vaan tosi hankalia.

Kaikella ystävyydellä, hyviä kauppareissuja toivottaen!

 

Mutta eikö käy iso kauppa vai pieni, kun muuten on ihan sama? No, mietin tätä tykönäni ihan varmasti. Kiitos

 

Maru-maru kirjoittaa mielestäni täyttä asiaa, mutta luulenpa silti että lapsesi raivokohtaukset johtuvat enemmänkin tempperamentista, ei kasvatusvirheestä. Lapsesi kuulostaa aivan samanlaiselta kuin oma poikani. Minunkaan poikani ei ole ikinä sietänyt paikallaanoloa. Syöttötuoli, rattaat, turvakaukalo ja turvaistuin ovat kaikki aiheuttaneet mahtavia huutokohtauksia. Nykyään sentään lyhyet matkat autossa menevät ihan mukavasti. Ruoka ei meidänkään poikaa voisi vähempää kiinnostaa...
Kauppareissut ovat toistaiseksi menneet hyvin, kunhan ei jää mihinkään ihmettelemään pitemmäksi aikaa, mutta pelkäänpä että kun ikää (ja uhmaa) tulee pikkasen lisää, niin ongelmia tulee.
Onko lapsellasi atooppinen iho? Välillä olen epäillyt, että raivokohtausten syynä on se, että meidän pojan iho on todella herkkä, eikä kestä hikoilua yhtään. Kaupassa otan nykyään aina takin, hatun ja käsineet pois. Autossakin avaan ainakin takin vetoketjun.

 

Maru-maru, olen nähnyt kaupassa kuinka ostoskärryt kaatuvat liian ison lapsen painosta, kun ostokset tyhjennetään kärrystä kassalla. Lapsi oli kyllä TOOSI iso... Mutta kannattaa siis pitää mielessä.

Mulla meinasi kerran kipata ostoskärryt liukutasossa ylöspäin mentäessä (kun siis lapsi istuu alempana kuin kärryn yläpää). Mutta mulla oli sellaiset kärryt, missä on paikka kahdelle lapselle ja painoa noissa muksuissa on varmaan sellaiset reilu 30kg yhteensä.

 

Maru-maru kirjoittaa mielestäni täyttä asiaa, mutta luulenpa silti että lapsesi raivokohtaukset johtuvat enemmänkin tempperamentista, ei kasvatusvirheestä. Lapsesi kuulostaa aivan samanlaiselta kuin oma poikani. Minunkaan poikani ei ole ikinä sietänyt paikallaanoloa. Syöttötuoli, rattaat, turvakaukalo ja turvaistuin ovat kaikki aiheuttaneet mahtavia huutokohtauksia. Nykyään sentään lyhyet matkat autossa menevät ihan mukavasti. Ruoka ei meidänkään poikaa voisi vähempää kiinnostaa...
Kauppareissut ovat toistaiseksi menneet hyvin, kunhan ei jää mihinkään ihmettelemään pitemmäksi aikaa, mutta pelkäänpä että kun ikää (ja uhmaa) tulee pikkasen lisää, niin ongelmia tulee.
Onko lapsellasi atooppinen iho? Välillä olen epäillyt, että raivokohtausten syynä on se, että meidän pojan iho on todella herkkä, eikä kestä hikoilua yhtään. Kaupassa otan nykyään aina takin, hatun ja käsineet pois. Autossakin avaan ainakin takin vetoketjun.

En malta olla kommentoimatta, vaikka oma esikoispoikani onkin jo murrosikäinen. Hän on aina ollut (siis jo kohdussa) todella vilkas. On ihan sama, mistä asiasta on ollut kyse, mutta hän ei jaksa olla kauan paikoillaan ja hän rakastaa juoksemista, hyppimistä yms. energistä toimintaa. Pienenä lapsena se oli vanhemmille raskasta, koska oli ihan mahdotonta, että olisimme esim. ajaneet 45 minuuttia johonkin Itäkeskuksen ostoshelvettiin ja sen jälkeen lapsen olisi pitänyt istua 30-45 minuuttia kärryissä ja ravintolan syöttötuolissa. Siitä ei tullut kerta kaikkiaan mitään. Lapsi kirkui lopulta ja mitä enemmän hän huusi, sitä enemmän tuli hiki, väsyi ja tuli nälkä. Ei siis ihme, että ensimmäisten 3 vuoden aikana emme käyneet oikein missään ennen kuin uhmaikä meni ohi.

Tähän auttaa se, että totuttelet lasta pikkuhiljaa näihin ikäviin asioihin. Lapsen pitää saada myös onnistumisen kokemuksia, joten lapsi ei siis tee tahallaan näitä kohtauksia. Minusta tuntuu, että kovin temperamenttinen/energinen lapsi jaksaa olla rauhassa paikallaan vain tietyn määrän aikaa (toiset enemmän, toiset vähemmän), jonka jälkeen hän ei enää pysty hillitsemään itseään. Kun lapsi saa onnistumisen kokemuksia ja kun hän oppii isommaksi ja voit keskustella hänen kanssa asiasta, niin homma lähtee sujumaan. Kyse on siis toisaalta uhmaiästä ja toisaalta siitä, että lapsi ei jaksa/pysty/osaa vielä käyttäytyä sillä tavalla kuin sinä haluat. Jos lapsella on kuuma, nälkä, väsyttää ja virikkeitä tulee paljon, niin jollekin lapselle tulee "pimahtaminen". Tällä ei ole mitään tekemistä kasvatuksen kanssa, niin kuin joku epäili!!!

Voin lohduttaa, että vilkkaudesta ja temperamentista on sitä etua, että lapsi osaa pitää puoliaan isompana, hän jaksaa harrastaa asioita ja oma lapseni esimerkiksi rakastaa liikuntaa yli kaiken. Siinä missä nuorempi lapsi mielellään menisi auton kyydissä joka paikkaan puolen kilometrin matkatkin, niin tämä esikoinen on nurisematta fillaroinut useiden kilometrien matkat tai jopa juossut välimatkat kavereille ja takaisin. Myös kesätyöt yms. ovat menneet ongelmitta, kun energiaa riittää. Samoin oman huoneen siivoamisesta ei ole koskaan tarvinnut tapella, koska lapsella kyllä riittää energiaa oman huoneensa siivoamiseen. Hän kun ottaa senkin kuntoilun kannalta!!!

Lapset ovat omanlaisiaan persoonallisuuksia jo pienestä alkaen ja pitää vain hyväksyä se, että helposti ärtyvä lapsi on vaatelias hoidettava pienenä, mutta kärsivällisten vanhempien hoidossa sellaisesta lapsesta kasvaa vielä ihminen, josta voit olla kovasti ylpeä.

 

Mutta eikö käy iso kauppa vai pieni, kun muuten on ihan sama? No, mietin tätä tykönäni ihan varmasti. Kiitos

Miksi lapsen se pitäisi päättää? Mielestäni liian iso asia lapsen päätettäväksi. Kiva jos tästä olis sulle jotain apua!

Ihanaa kevättä kaikille!

 

Ihanaa, keskustelua. Kiitos kaikille. Tuskin tästä apua on sillä tavalla, että kaupassakäynnin tai muut vaikeutemme olisivat nyt ohi, mutta iloa valtavasti.

Tuommoista meillä on kuin "Vilkkaan pojan äidillä", tuttua tarinaa. Olen oikein iloinen lapsestani enkä oikeastaan itsekään välitä shoppailusta. Tämä aika on nyt tätä ja ihan pelkkää parhauttahan tämä on. Se ei kyllä muuta sitä, että joillakin näkyy olevan paljon helpompaa: lapsi viihtyy missä vaan, syö hyvällä halulla, nukahtaa tuosta vain väsyneenä, voi kulkea autolla ja rattaissa, tekee muskarissa ohjeitten mukaan jne. Joku mainitsi ihosta, atopiasta. Ei ihme, että sellainen kiusaa lasta. omallani sattuu olemaan kyllä ihan täydellinen iho, hyvä onni.

Tuosta, että miksi lapsen pitäisi saada päättää. Ei mun mielestä tarvitse saada päättää, mutta kun se nyt meni niin, että oli vähän asiaakin markettiin, se oli lähellä ja lapsi sanoi ihan innoissaan, kun kerroin että nyt mennään kauppaan: Isoon kauppaan! Joten mikspä ei, vaikka olin ensin ajatellut, että käydään vain pikapikaa lähikaupassa. Koska siellähän me usein käydään juuri siksi, että matkat on usein hakalia, lapsi ei viihdy kaupassa ja pääasiassa siksi, että jää enemmän aikaa muuhun.

Ja kyllä joskus kysynkin, kun ei ole pakko mennä, että haluatko lähteä kauppaan. Jos lapsi ei halua, menen yksin/ toiste. Jos ei ole sitä mahdollisuutta, en kysy ja mennään vaan. Olen kuullut kasvatuspsykologeilta, että jo hyvin pienillekin lapsille on hyvä, että saavat itse päättää jotain ja vaikuttaa omiin asioihinsa. Jos lapseni ei halua kauppaan eikä ole pakko ottaa häntä mukaan, miksi veisin väkisin. Sitten kiukuteltaisiin siellä taas. Koitetaan välttää sitä, vaikka tänäänkin mennään taas pääsiäisostoksille. Täältä tullaan siis taas...