miehen kriisi kaataa koko perheen?

Miehellä kriisi. Koti ahdistaa. Perhe, kaksi lasta ja minä, ahdistaa. Kaikki on kuulemma liian hyvin, eikä ymmärrä miten on tähän ajautunut. Kuukauden olen nyt tiennyt asiasta ja luullut naiivisti, että minun rakkauteni häntä kohtaan pystyy hänet ja meidät pelastamaan; takana on 15 vuotta avioliittoa, ilman suurempia riitoja. Viimeinen pisara oli pettämisen yrittämisestä kiinnijääminen. Olen ihan rikki. Miksi joku haluaa rikkoa kolmen ihmisen elämän? Olen kuulemma ”hyvä äiti ja rakastava vaimo ja en ole tätä millään ansainnut”. Siksi tämä tuntuu satakerroin pahemmalta. Miten tästä eteenpäin?

 

Miehellä kriisi. Koti ahdistaa. Perhe, kaksi lasta ja minä, ahdistaa. Kaikki on kuulemma liian hyvin, eikä ymmärrä miten on tähän ajautunut. Kuukauden olen nyt tiennyt asiasta ja luullut naiivisti, että minun rakkauteni häntä kohtaan pystyy hänet ja meidät pelastamaan; takana on 15 vuotta avioliittoa, ilman suurempia riitoja. Viimeinen pisara oli pettämisen yrittämisestä kiinnijääminen. Olen ihan rikki. Miksi joku haluaa rikkoa kolmen ihmisen elämän? Olen kuulemma ”hyvä äiti ja rakastava vaimo ja en ole tätä millään ansainnut”. Siksi tämä tuntuu satakerroin pahemmalta. Miten tästä eteenpäin?

Miehelläsi on joku kriisi. Näitähän riittää. Ensin kolmenkympin ja sitten seuraava pyöreä luku.
Siis jonkin sortin identiteettikriisi.

Sinä olet sinä ja minä olen minä. Ei kannata heittäytyä läheisriippuvaiseksi ja velloa tunteiden allokossa. Ota omaa tilaa ja saa arki pyörimään sujuvasti.

Meidän kaikkien on saatava hyvä olo ihan tavallisista asioista.
Elämäntilanteet vaihtelevat eikä kenenkään elämä ole samanlaista.
Ota kriisi haasteena. Viisainta on tietenkin varata aika perheneuvojalle. Sieltä saat taatusti parhaat neuvot ja niksit tasapainoiseen elämään.

 

Otan osaa. Sydämestäni.

 

Meilläkin mies kertoi syyskuussa, ettei enää tiedä rakastaako niin paljon, että haluaa elää kanssani. Sanoi ensimmäiseksi, että haluaa muuttaa omaan asuntoon. Tahtoo omien sanojensa mukaan miettiä, mitä haluaa elämältään.

On kuulemma väsynyt, ja nostaa vanhoja, vuosien takaisia juttuja esiin, joilla perustelee nyt haluaan muuttaa pois. Itse on tosin loukannut minua paljon enemmän, mutta hänestä niitä on turhaa ajatella, koska ovat vanhoja juttuja!?! Toistaiseksi ei ole vielä lähtenyt, mutta vaikka lupasi pitää minut ajantasalla muutostaan, ei kertonut, että on hakenut asuntoja. Ei, vaikka nimenomaan pyysin häntä olemaan avoin, koskien asioiden etenemistä.

Nyt tuntuu, että asiat ovat menneet liian pitkälle, hänen olisi pitänyt muuttaa pois aiemmin, ennenkuin ehdimme loukata toisiamme näinkin paljon, kuin nyt olemme (lähinnä hän minua). Miten minun on tarkoitus voida joskus vielä luottaa häneen, mikäli haluaisikin palata?

Mies on nyt 44 v. Meillä kohta 19 vuotta yhteistä menneisyyttä ja avioliittoa, lapsia 4. Muutoin elämä ollut lähinnä hyvää arkea ja onnellista & aikaansaavaa yhdessäoloa. Minä vieläkin elättelen toivetta, että hän tulee ja sanoo rakastavana, korjaavansa tilanteen ja haluavansa elää kanssani. Aika epärealistisia taitavat nuo toiveet olla.

Sanoo meilläkin vielä rakastavansa ja arvostavansa minua. Välillä lähettelee viestejä kuinka ikävöi, välillä on todella kylmä. Todella ristiriitaisia viestejä saan, tuntuu, että välillä hänen mielialansa riippuu aivan siitä miten on nukkunut ja mitä on syönyt. Meillä ei kuulemma ahdista lapset, ainoastaan minä. Keskustelusta ei tule mitään, yhtään kunnon syytä ei ole antanut. Terapiaan ei halua, eikä ole jutellut asiasta kenenkään kanssa, edes vanhemmilleen ei halua kertoa, koska hänestä tässä "ei ole mitään kerrottavaa". Tahtoisin uskoa, että kyseessä on keski-iän kriisi, merkkejä tästä on ollut olemassa ennenkuin asia tuli esiin. Mies on ostellut autoja jne... Toista naista ei kuulemma ole.

En valitettavasti osaa juuri auttaa sinua, itsekin olen riekaleina. Miksi mieheni (kohta ex?) haluaa repiä auki perheemme ja hyvän elämämme? Toivon sinulle hyvää jatkoa, ja kestämistä surun keskellä. Epävarmuus on kauheaa ja itsetunnolle & luottamukselle tämä on kova pala. Yritä hakea iloa ja lohtua ystäviesi & sukulaistesi luota, noihin itse nojaudun, vaikka tuntuukin että maailma kaatuu. Lastenkin takia on pakko jaksaa. Toivottavasti ajan saatossa tästä koituisi jotain hyvääkin - tavalla tai toisella.

 

Monen monta eroa vierestä seuranneena täältä sivullisen näkökulmasta miehen käytöksen mahdollistatte te naiset itse. Tietysti on aikamoinen pommi, kun rakas puoliso täräyttää, ettei ehkä enää rakasta. Aluksi se sattuu ja sitten aletaan veivaamaan. Nimenomaan tuo veivaaminen mahdollistaa sen, ettei miehen tarvitse oikeasti pohtia elämäänsä ilman rakasta vaimoa ja lapsia. Hän voi vähän leikkiä ajatuksella ja katsella - ehkä kosketellakin - muita, kun on kuitenkin se takaportti siellä odottelemassa mihin lopputulemaan homma päätyykään.

Usein kuitenkin on niin, että erityisesti veivaava mies on henkisesti lopulta kiinni siinä vaimossaan eikä se eron realisoituminen olekaan niin kivaa. Mies, joka haluaa eron, ottaa sen. Mies jolla voi olla ihastus, hormoonihäiriö, identiteettikriisi, veivaa.

Neuvona on, että laittakaapa naiset kova kovaa vastaan. Vaatikaa mieheltä selkeä vastaus määräaikaan mennessä, esim. viikon sisään. Teilläkin parilla rikkinäisellä tuntuu kriisiä kestäneen kuitenkin jo jonkin aikaa. Jos vastausta ei tule, niin ei muuta kuin itse aktiivisesti ajamaan ukot muualle mietiskelemään mitä se elämä todella on sitten yssikseen. Samalla saatte itse kerätä voimia.

Toinen mitä voi kokeilla on se, että ilmoitatte itse miehillenne, että nyt riitti tää suhde ja ansaitsette parempaa. Näette tuleeko ukolle hätä käteen vai ei. Siitä taas voi vetää omat johtopäätöksensä sille onko suhde lopussa vaiko ei.

 

Neuvona on, että laittakaapa naiset kova kovaa vastaan. Vaatikaa mieheltä selkeä vastaus määräaikaan mennessä, esim. viikon sisään.

Hyvä neuvo! Oikeassa olet rillari senkin suhteen, että me naisetkin tuollaista käytöstä miehiltä mahdollistetaan. Niin olen tehnyt itsekin.

Omalla kohdalla vuosia sitten mies alkoi puhua erosta ja tätä kesti muutamia viikkoja. Toista naista ei kuulemma ollut. Totesin, että laitan Hesariin hänelle vuokra-asuntoilmoituksen ja muuttaa sitten pois, kun erosta on itse puhunut. Useitakin puheluita uudesta asunnosta tuli, mutta mikään niistä ei mukamas tuntunut sopivalta.

Mies sanoikin sitten haluavansa jatkaa. Tein sen virheen, että uskoin ja jatkoimme yhdessä. Itsekin tein myönnytyksiä hänen suuntaansa. Saman vuoden sisään ero kuitenkin tuli. Selvisi, että hänellä oli juuri tuossa jahkailuvaiheessa ollut toinen nainen kuvioissa Olivat tavanneet pitkin vuotta, mutta sitten mies oli tämän suhteen kuulemma lopettanut.

Kun kuulin toisesta naisesta, pakotin hänet muuttamaan kodistamme reilun viikon sisällä. Jälkikäteen suututti ja itketti se, että miksi en silloin ekalla kerralla ollut laittanut häntä pihalle... Se epätietoisuudessa eläminen ja myös ne kaikki valheet olisi saanut silloin jäädä kokematta!

Tsemppiä teille, jotka nyt suhten jatkon kanssa mietitte. Laittakaa tosiaankin kova kovaa vastaan. Jos toinen sanoo haluavansa erota, ei tilannetta ainakaan kannata pitkittää, vaan tehdä ratkaisuja.

 

Sanoiskin, että haluaa erota. Pääsisi itse eteenpäin - edes johonkin suuntaan. Itse en voi niin sanoa, kun minä en halua erota.

Mieheni ei siis ole hakemassa eroa (ei ole ainakaan minulle niin sanonut) ainoastaan asumuseroa, ja sitäkin haahuilua on kestänyt nyt sitten jo kohta puoli vuotta. Ei kuulemma oikein löydy asuntoa, tästä vanhan kodin lähistöltä etsii. Hän sanoo, että muuttopäätös on hankala kun ei haluaisi joutua eroon lapsistaan. Haluaisi seurata heidän elämäänsä ja tietää, että jo töidensä takia lapset jäävät minulle, sitäpaitsi minähän heidät olen tähänkin asti pääasiassa hoitanut...

Ei halua keskustella omaisuudenjaosta, ei miettiä lastentapaamisaikoja. Ihmetteli ainoastaan, kun sanoin ettei voi, mikäli muuttaa pois, kotona hypätä niinkuin tahtoo. Hän ei halua muutenkaan miettiä, mitä erosta seuraa. Ei miten se kerrotaan sukulaisille, ystäville, LAPSILLE... Olen täysin epävarmassa tilanteessa, ja en todellakaan tiedä/ymmärrä mitä mieheni ajaa takaa...

 

Ensimmäisenä valitettavasti tulee mieleen se toinen nainen. Miksi mies lähtisi perheestä jossa kaikki on kunnossa, pitkä avioliitto takana ja yhteisesti hankittuja kokemuksia, elämyksiä muistoja ja omaisuutta. Puhumattakaan nyt sitten lapsista.

Voihan se olla, että on jokin muukin syy, mutta ajatelkaapa nyt. Omaan asuntoon yksin. Pyykit ruuanlaitot lastentapaamiset. Huonompaan menee vai mitä?

Antakaa ukkojen mennä. Sanokaa, että 90 prosenttia katuu ja että varautuu nyt sitten siihen, että ette ota takaisin, jojottelu ei nimittäin tule kysymykseen.

Itse erosin kun mies oli tapapettäjä ja ulkonäkökeskeinen omaan napaansa tuijottaja. Vähän luonnehäiriöinenkin - luulen. Kyllä on jälkeenpäin kuulunut kehuja joka suunnalta miten hyvä vaimo olin. On kerennyt kahlata muutamia suhteita läpi.

Minä löysin pysyvän uuden suhteen enkä koskisi tikullakaan entiseen ukkooni.

En tiedä lohduttavatko sanani yhtään. Perhe on aina perhe. Harmi jos se ei ole yhteinen etu.

 

"Olen täysin epävarmassa tilanteessa, ja en todellakaan tiedä/ymmärrä mitä mieheni ajaa takaa..."

Väkisinkin tulee mieleen puhjennut kaksisuuntainen mielihäiriö eli bipo. Aiheesta on tällä palstalla pitkä viestiketju.

 

Kyllä on jälkeenpäin kuulunut kehuja joka suunnalta miten hyvä vaimo olin. On kerennyt kahlata muutamia suhteita läpi.

Näin se meni minunkin exällä. Useaan kertaan oli jälkikäteen takaisin haikailemassa. Viimeisimmän kerran jopa viisi vuotta eron jälkeen. Eli silloin kun oltiin suhteessa, olin itsestäänselvyys...

Samassa jamassa: Tuo on lähinnä löyhässä hirressä roikkumista. Haluatko jatkaa sitäkään? Onko mies tällä hetkellä sellainen, jonka kanssa suhdetta haluat / voit jatkaa? Miehen käytös ei ole millään tavoin reilua, kun hän on pitänyt sinua epätiedoisuudessa jo puoli vuotta. Jos ei ole tiennyt tuossa ajassa, milloin tietää? Anna hänelle "tietämisen" takarajaksi esimerkiksi ensi viikonloppu.

 

Hö. Minun mieheni 16 vuoden ja kahden lapsen syntymänjälkeen myös ääneen mietti hauaako jatkaa tätä/rakastaako. Tilasin itselleni kahden viikon karibian matkan ja sanoin että mieti arkea pyörittäessäsi haluatko minut tähän takaisin vai laitanko itselleni asunnon hakuun reissusta palattuani.
Lapsiamme en yksin hoitaisi jatkossa, sillä yhteinen on vastuu heistä erosimme tai emme.

Oli nöyrä mies odottamassa kun palasin reissultani. itse taas olis saanut lomastani voimaa. Nyt mietinkin ääneenkin haluanko minä jatkaa tätä, kun rakkaus on noinkin epävarmalla pohjalla. Mies anelee jäämään.

 

Hö. Minun mieheni 16 vuoden ja kahden lapsen syntymänjälkeen myös ääneen mietti hauaako jatkaa tätä/rakastaako. Tilasin itselleni kahden viikon karibian matkan ja sanoin että mieti arkea pyörittäessäsi haluatko minut tähän takaisin vai laitanko itselleni asunnon hakuun reissusta palattuani.
Lapsiamme en yksin hoitaisi jatkossa, sillä yhteinen on vastuu heistä erosimme tai emme.

Oli nöyrä mies odottamassa kun palasin reissultani. itse taas olis saanut lomastani voimaa. Nyt mietinkin ääneenkin haluanko minä jatkaa tätä, kun rakkaus on noinkin epävarmalla pohjalla. Mies anelee jäämään.

Hyvin toimittu Millä kannalla nyt olet?

 

Hyvin toimittu Millä kannalla nyt olet?

Jäin. Koskaan en kuitenkaan enää tule pitämään tätä itsestään selvänä. Itsenäistyin myös huomattavasti koska olen mielessäni pohtinut että elämäni on omani ja pärjään/voin olla onnellinen ilman miestänikin. Jos mies olisi vielä epäröinyt jäämistään olisin lähtenyt. Samoin lähden, jos mies vielä joskus epäröi ääneen. Se ei kaataisi maailmaani.
Silti koska nyt vielä jäin, panostan itseni ohella myös parisuhteeseeni, vaikken sille kaikkeani annakaan. Kun annan, niin myös saan.

 

Kyllä se kuulkaas on niin, että näillä miehillä on toinen nainen kuviossa. Siitä tuo kaikki johtuu. Ottakaapa vain selvää ihan kaikessa rauhassa, niin se sieltä paljastuu.

Mies on ihastunut toiseen aniseen ja sinähän on tietysti paha este, kun on jo naimisissa. Jotain tars tehdä. Jospa vaimo vaikka potkaisisi pellolle, niin olisi hyvä syy lähteä toisen matkaan, mutta ei tuo mokoma sitä tee. Täytyy saada kaikenlaista riitaa ja kahinaa aikaan niin että jospa se viimein ottaisi ja lähtisi itse, niin ei tarvitsisi sitä syyllisyyttäkään kantaa. Sitä se on tuokin, että hoetaan, että "en ole sinua ansainnut."

Kyllä ne miesten kriisit on yleensä näin yksinkertaisia. Varsinkin silloin, kun aletaan jahkailla sitä, kannattaako tätä liittoa jatkaa. "Ikäkriisikin" on usein just sitä, että täytyisi päästä pelehtimään niitten toisten naisten kanssa. Joku nuori muija siellä on alkanut näyttää vihreätä valoa ja nyt on sitten "kriisi" päällä. Oma vaimo alkaa tuntua ei-miltään, se toinen taas houkuttaa aivan vietävästi.

Eihän ne välttämättä halua edes sitä eroa kunnolla. Mukavinta olisi vain sellainen vapaa olotila, jossa se perhe olisi siellä taustalla sitten kuitenkin aina saatavilla, ikään kuin reservissä, ja samaan aikaan voisi ihan vapaasti sitten pelmuta sen toisen naisen kanssa. Olisi niin kuin lupa siihen, kun on tällainen erotilanne, joka ei oikeasti sellainen kuitenkaan olisi, mutta antaisi vapaat kädet kuitenkin.

Kaikki ei oikeasti halua tällaistakaan, kunhan vain ovat ihastuneet johonkin naiseeen ja asia vaivaa helkutisti. Tekis mieli ja kuitenkaan ei voi, pattitilanne. Kiukuttaa ja potuttaa.

"Keski-iän kriisi." Joopa joo. Voihan se olla. Nainen siellä on takana, uskokaa tai älkää. Siitä se hyvin moni keski-iän kriisi johtuu. Kaikki on mälsää ja peetä, kun ei ole tässä oikein mahdollisuutta...

 

Mielenkiintoisia kannanottoja. Jotenkin mielestäni paistaa se että on menty suhteeseen jonkin muun kuin rakkauden, yhteisen elämän tähden. Varmaan monet miehet, miksei naisetkin, avioituvat kunhan löytävät suunnilleen sopivan. Miehet etsivät taloudenhoitajaa, pyykinpesijää ja ruoanlaittajaa, saavat siinä samalla suht siedettävältä ihmiseltä pesää. Siinä sit menee muutama vuosi aivan helpolla.

Toinen asia on että hyvin monet eivät edes ole oma itsensä mennessään suhteeseen. Kun on pitänyt näytellä, olla ja mennä vaan mukaan kun on edes jotenkin tultu toimeen. Aivan varmasti hyvin harvoilla on rohkeutta olla juuri se oma itsensä jota haluaa, ihan loppupeleissä.
Siinä sit aletaan toteuttaa sitä itseään suhteen sivussa, ja huomataankin että ne omat mieltymykset ovatkin loppujen lopuksi aivan jotain muuta kuin alussa oltiin kuviteltu.
Näin näen.

 

Mielenkiintoisia kannanottoja. Jotenkin mielestäni paistaa se että on menty suhteeseen jonkin muun kuin rakkauden, yhteisen elämän tähden. Varmaan monet miehet, miksei naisetkin, avioituvat kunhan löytävät suunnilleen sopivan. Miehet etsivät taloudenhoitajaa, pyykinpesijää ja ruoanlaittajaa, saavat siinä samalla suht siedettävältä ihmiseltä pesää. Siinä sit menee muutama vuosi aivan helpolla.

Toinen asia on että hyvin monet eivät edes ole oma itsensä mennessään suhteeseen. Kun on pitänyt näytellä, olla ja mennä vaan mukaan kun on edes jotenkin tultu toimeen. Aivan varmasti hyvin harvoilla on rohkeutta olla juuri se oma itsensä jota haluaa, ihan loppupeleissä.
Siinä sit aletaan toteuttaa sitä itseään suhteen sivussa, ja huomataankin että ne omat mieltymykset ovatkin loppujen lopuksi aivan jotain muuta kuin alussa oltiin kuviteltu.
Näin näen.

Mikä motivaatio miehllä on ollut vetää väärää roolia?

 

Mikä motivaatio miehllä on ollut vetää väärää roolia?

Menipä kauan muistellessa ja lopulta laskiessa tuota ikävuotta

Mutta asiaan: Eiköhän se ole niitä ihmisen perustavanlaatuisia psyykkisiä, täysin vaistomaisia mekanismeja, että suhteen alussa, tutustumisvaiheessa, mennään osittain toisen osapuolen maailmaan mukaan, ja tuodaan itsestä esiin parempi puoli, ja vähän muututaankin hetkeksi. Onhan ihastuminen aina sellainen henkinen, jopa kuulemma melkein psykoosiin verrattava kriisi, psykologien mukaan, jossa hetkeksi hukataan jalansija siitä siihen asti olleesta elosta, ainakin osasta siitä. Ei ihminen ilmeisesti ilman edes ihastuisi, ellei muutosta hetkeksi kaipaisi, on se koko ihastumisen mekanismikin vastaus alitajuiseen muuttumisen ja muuttamisen tarpeeseen. Siinä kohti sitten vähän pyrkii miellyttämään ihastuksen kohdetta, myönsi ja huomasi itse tai ei. Vai haluaako joku ehdoin tahdoin niitä 'rupisempia perunoita' kumppania etsiessään? Eikähän siinä tilassa mitään edes tajua...

Eiköhän jokainen vähän ryhdistäydy työhönottohaastatteluunkin, ihan vaistomaisesti, eihän sielläkään kaikkea itsestä tuoda esiin, jos työpaikasta ollaan kiinnostuneita. Sama kuvio. Ajan saatossa sitten se loppukin osa haluaa olla olemassa, ja paluu 'entiseksi' täydemmäksi itseksi tulee enempi vähempi kaikilla eteen. Kai joku osaa alusta asti pysyä laajemmin itsenään, täysillä esillä, ota tai jätä, ja joku taas menee vaistomaisesti enemmän toisen pillin mukaan, olisiko siitä pohjaitsetunnosta kiinni? Pitkään ei kuitenkaan jaksa kulkea varpaillaan, ja siitä voi sitten tulla myöhemmin se alun ja jatkon 'roolien' törmäys, kun kantapääkin rupeaa lähenemään lattiaa, eikä ollakaan enää vain niitä ihanneprinssejä ja -rimpsessoita

Lienevätkö nuo roolejakaan, vai vaan sitä, että osa itsestä on vähän taaempana alussa, ja myös ollaan valmiimpia omaksumaan toisen mukana uutta. Se ei sitten vain pitkän päälle tunnukaan enää niin omalta.

 

No en nyt kyllä tunnista mies 50 ja nainen 47 kirjoituksista meidän suhdettamme ollenkaan. Liki 20 vuotta on pitkä aika vetää roolia & "kulkea varpaillaan" ja ainakin meillä ollaan menty paljon nimenomaan miehen ja hänen "oikkujensa" mukaan... Kriisejä on ollut pari kertaa ennenkin, ihan näin pahoja ei kuitenkaan. Ja paljoa emme ole itsekään teidän iästänne jäljessä, ihan aikuisia, keski-ikäisiä ollaan - kaikkien pikkusairauksien ja töiden ja lastenhoidon keskellä.

 

No en nyt kyllä tunnista mies 50 ja nainen 47 kirjoituksista meidän suhdettamme ollenkaan. Liki 20 vuotta on pitkä aika vetää roolia & "kulkea varpaillaan" ja ainakin meillä ollaan menty paljon nimenomaan miehen ja hänen "oikkujensa" mukaan... Kriisejä on ollut pari kertaa ennenkin, ihan näin pahoja ei kuitenkaan. Ja paljoa emme ole itsekään teidän iästänne jäljessä, ihan aikuisia, keski-ikäisiä ollaan - kaikkien pikkusairauksien ja töiden ja lastenhoidon keskellä.

Joo, piti laittaakin tuohon, että OT, ei liity varsinaiseen aloitukseen, vaan vastasin vain tuolle edelliselle kirjoittajalle, alun ajan rooleja ihmettelevälle!

 

up

onko jollakulla vielä kertoa, miten asumusero teillä toimi? Palasitteko yhteen? Kauanko kesti?

Olemme muuten hyvissä keskusteluväleissä mieheni kanssa, voimme hoitaa lapset ym, jutella niitä näitä, kunhan se ei liity "tilanteeseemme". Silti hän haluaa mennä omaan asuntoon, kirjoitti tänään vuokrasopimuksen, eikä vieläkään tiedä haluaako jatkaa kanssani. Välillä puhuu kaikenlaista yhteiseen kotiimme hommattavista asioista tyyliin "pitäisikö meidän hankkia tänne kotiin..." taikka miettii mitä teemme lasten kanssa tulevaisuudessa - ei pariskuntana vaan perheenä. Hellyyttä meillä ei enää ole, ei mitään. Satunnaisesti saatamme halata ja sekin vain minun aloitteestani.

En oikein usko, että hänellä olisi toista naista. On toki saattanut ihastua johonkuhun, mutta hän on kyllä ollut kotona aika tiiviisti töidensä jälkeen. Voin toki olla väärässäkin, ja välillä tietysti epäilen & pelkään. Mikäli tuo toinen on kuvioissa, en voi jatkaa enää tulevaisuudessa mieheni kanssa. Jos laittaa minut kulkemaan tälläisen tunneh...tin läpi toisen naisen takia, on hän liian sadistinen. Jos taas hänellä on "vain" kriisi, ongelmia päänsä kanssa, kuuluu minun se varmaankin ymmärtää ja anteeksiantaa, mikäli hän haluaa palata?

Pitääkö minun nyt oikeasti luopua toivosta ja valmistella itseäni eroon???

 

Toivostaan ei pidä koskaan luopua. Miehellä on selvästi joku mielenterveysongelma.
Hän selvittää ongelmansa itse ajan myötä.

Kun vertaan omaa tapausta sinun tapaukseen niin jotenkin oma tapaus tuntuu helpommalta.
Kaikki satuttaa, mutta aika parantaa haavat.

En enää ole mistään pahoillani.

Järkytyin toissailtana niin pahasta Hesarin Omaelämä-kirjoituksesta, että nyt häpeän vuosikausia


avioeroni tuskailua. Hyvin moni tärkeä asia on jäänyt huomaamatta. Muiden ihmisten tuska on jäänyt
kokonaan näkemättä vellomalla omissa typerissä fiiliksissä. Olen erittäin nolona ja häntä koipien välissä.

Vaikuttaa selkeästi siltä, että mies on heikoilla. Anna hänen räpistellä valoon. Mies yrittää selvästi perheen parasta. Hän ajattelee kuin exäni kaikkien parasta.

Tärkeintä lapsille on, että äiti voi hyvin. On levollinen ja katsoo valoisasti tulevaisuuteen.

Suosittelen kirjoittamaan päiväkirjaa. Niin tein kun olin aivan "pihalla" enkä vielä hakenut ammattiapua.

 

Tänään onkin sitten v...tuspäivä. Miten ihmeessä hän voi odottaa, että minä jaksan kiltisti ottaa vastaan kaikki mielenpurkaukset ja pitää hänelle oman kotini ovia auki, jotta hän voi tulla tapaamaan lapsiaan ja leikkimään kotia aina kun haluaa? Hän toi tämän kriisin perheeseemme, kun ei pystynyt itse päättämään hiljaisuudessa mitä haluaa ja nyt pitää minua löysässä hirressä odottamassa päätöksiään.

Kaikki ne loukkaukset ja teennäiset syyt, mitä hän on näiden kuukausien aikana sanonut, vaikkei omasta mielestään halua loukata, palasivat vyörynä mieleeni. Miten hän edes voi ajatella, ettei joudu niitä vielä tämän prosessin edetessä kohtaamaan. Oman itseni takia pitää minun pystyä ne anteeksiantamaan, mutta ei kuitenkaan unohtamaan.

Minusta tuntuu (ainakin tätä kirjoittaessani), että nyt haluan luopua toivosta ja jatkaa eteenpäin, koota itsetuntoni ja -luottamukseni rippeet & miettiä mitä tulevaisuudelta toivon. Minä olen kuitenkin suhteellisen hyvä ihminen, äiti enkä ulkonäöllisestikään pahimmasta päästä. Luultavasti löydän tulevaisuudessa rinnalleni jonkun toisenkin, mikäli vielä haluan itseni altistaa miesten kotkotuksille. Ja todennäköisesti maailmasta löytyy myös aikuisia ja vastuuntuntoisia miehiä, vaikka nyt tuntuukin toiselta.

Jos hän joskus huomaa ja tajuaa minkälaisen voiman ja puhtaan rakkauden menetti, niin hyvä. Ehkä hänkin voi oppia tästä jonkun hyvän opetuksen.

 

Tänään onkin sitten v...tuspäivä. Miten ihmeessä hän voi odottaa, että minä jaksan kiltisti ottaa vastaan kaikki mielenpurkaukset ja pitää hänelle oman kotini ovia auki, jotta hän voi tulla tapaamaan lapsiaan ja leikkimään kotia aina kun haluaa?

Kaikki ne loukkaukset ja teennäiset syyt, mitä hän on näiden kuukausien aikana sanonut, vaikkei omasta mielestään halua loukata, palasivat vyörynä mieleeni. Miten hän edes voi ajatella, ettei joudu niitä vielä tämän prosessin edetessä kohtaamaan. Oman itseni takia pitää minun pystyä ne anteeksiantamaan, mutta ei kuitenkaan unohtamaan.

PAkko sanoa, että odottaa noita asioita juuri siksi, että sinä itse mahdollistat sen! Sinähän otat kiltisti vastaan kaiken ja pidät kotisi ovet auki! Roikutte edelleen löyhässä hirressä, kuten joku edellä sanoi.

 

Tänään onkin sitten v...tuspäivä. Miten ihmeessä hän voi odottaa, että minä jaksan kiltisti ottaa vastaan kaikki mielenpurkaukset ja pitää hänelle oman kotini ovia auki, jotta hän voi tulla tapaamaan lapsiaan ja leikkimään kotia aina kun haluaa? Hän toi tämän kriisin perheeseemme, kun ei pystynyt itse päättämään hiljaisuudessa mitä haluaa ja nyt pitää minua löysässä hirressä odottamassa päätöksiään.

Kaikki ne loukkaukset ja teennäiset syyt, mitä hän on näiden kuukausien aikana sanonut, vaikkei omasta mielestään halua loukata, palasivat vyörynä mieleeni. Miten hän edes voi ajatella, ettei joudu niitä vielä tämän prosessin edetessä kohtaamaan. Oman itseni takia pitää minun pystyä ne anteeksiantamaan, mutta ei kuitenkaan unohtamaan.

Minusta tuntuu (ainakin tätä kirjoittaessani), että nyt haluan luopua toivosta ja jatkaa eteenpäin, koota itsetuntoni ja -luottamukseni rippeet & miettiä mitä tulevaisuudelta toivon. Minä olen kuitenkin suhteellisen hyvä ihminen, äiti enkä ulkonäöllisestikään pahimmasta päästä. Luultavasti löydän tulevaisuudessa rinnalleni jonkun toisenkin, mikäli vielä haluan itseni altistaa miesten kotkotuksille. Ja todennäköisesti maailmasta löytyy myös aikuisia ja vastuuntuntoisia miehiä, vaikka nyt tuntuukin toiselta.

Jos hän joskus huomaa ja tajuaa minkälaisen voiman ja puhtaan rakkauden menetti, niin hyvä. Ehkä hänkin voi oppia tästä jonkun hyvän opetuksen.

Kurja lukea, että miehesi vain jatkaa pallotteluaan Laita pallottelulle piste.

Tulee mieleen omat vastaavat ajat, jollloin mukauduin miehen toiveisiin, kun olinhan mukamas pitänyt työtäni paljon tärkeämpänä kuin häntä ja taisi minussa muutakin vikaa olla... Vähensin työntekoa hänen toiveestaan ja muutenkin huomioin enemmän. Ja sitten kuitenkin selvisi, että oli ollut toinen!!!

Uskon, että sinullekin kohta tulee se viimeinen pisara vastaan. Ehkä on ollut hyväkin, että olet nyt joustanut, sillä olet ainakin itse voitavasi tehnyt. Voi olla, että miehelläsi on "vain kriisi", mutta pitääkö senkään takia toisten elämää pilata monen kuukauden ajalta? Aika on tavallaan arvokkainta mitä meillä on, sillä sitä ei enää saa takaisin.

Niin kauan kun elät epävarmuudessa, et valitettavasti pääse eteen päin omissa tunteissasi. Yritä saada muutakin ajateltavaa kuin miehesi käytös. Tee kivoja asioita lasten ja ystäviesi kanssa ja älä ainakaan anna miehen sotkea suunnitelmiasi. Tsemppiä sinulle!

 

Samaa mieltä muiden kirjoittajien kanssa, eli siis tuollainen käytös jatkuu koska annat sen jatkua. Jos haluat miehen haahuilun loppuvan laita sille itse piste. Tähän asti eikä milliäkään edemmäs! Luulisi nyt normaalilla ihmisellä tulevan lopulta mitta täyteen ymmärtämisessäkin. Mies on aikuinen ihminen ja vastuussa käytöksestään, mutta sinä kohtelet häntä kuin syyntakeetonta vauvaa joka saa tehdä ja sanoa mitä tahansa. Eipä ihme että sinua vituttaa. Lopeta paapominen ja anna miehelle kunnon potku persauksiin. Se saattaa jopa pelastaa parisuhteenne.