Mieheni suuttuu "tyhjästä"

Olemme 39-vuotiaita molemmat, asuneet yhdessä reilun vuoden, ostimme juuri asunnon, josta mies on ollut tosi innoissaan. Suhteessamme on paljon hyvää ja hyviä hetkiä, yhteisiä unelmia, läheisyyttä ym. Mutta ongelmana on miehen vihaisuus ja suuttumiset, jotka minun mielestä alkaa vähän tyhjästä. Emme koskaan ole riidelleet sellaisista tyypillisistä aiheista kuten raha, mustasukkaisuus, alkoholi, baari-illat, arvomaailman kysymykset tms, mitkä monissa parisuhteissa kai aiheuttaa hankausta. Olemme niin samaa mieltä edellä mainituista, ettei niistä ole koskaan edes meinannut syntyä mitään kinaa.

Mies on kuitenkin aika usein huonolla tuulella. Yleensä en tiedä miksi. Hän saattaa olla minulle avoimen raivoissaan tai sitten vetäytyä mykkäkouluilemaan. Sitä ei kuitenkaan yleensä edellä mikään erimielisyys tai se että olisin tehnyt jotain "pahaa". Hän vaan yhtäkkiä on ärtyisä ja raivostuu. Jokin näennäinen syy laukaisee sen kyllä, esim että en hänen mielestään tarpeeksi nopeasti vastannut johinkin hänen kysymykseen (koska jouduin miettimään hetken), tai että en osannut tehdä jotain asiaa mitä en ollut ennen tehnyt mutta hän olisi tarvinnut että osaan sen tehdä. Koen että miehen suuttumus tulee yllättäen ja ennakoimatta. Hyvä päivä saattaa muuttua hetkessä kamalaksi ja jäätäväksi. Kun kysyn mistä on vihainen, ei vastaa. En voi pyytää anteeksikaan kun en tiedä, että olisin tehnyt jotain väärin. Vihaisuus tai mykkäkoulu saattaa kestää pari päivää, ja sitten mies on yhtä yllättäen ok tuulella taas, mutta ei suostu puhumaan mikä oli ollut pielessä. Jos vaadin vastauksia mistä oli vihainen, niin siitä tulee riita koska "jankkaan", ja uusi mykkäkoulu.

Jokin syyhän miehen suuttumisille täytyy olla, sillä kukaan ei tyhjästä suutu noin pahasti. Tilanne on vaan minulle tosi raskas, koska ne syyt ei minulle valkene. Hänessä on alusta saakka ollut tuollaisia piirteitä, joskin hän piti ne parhaansa mukaan piilossa ensimmäiset puoli vuotta. Mies kuitenkin suunnittelee yhteistä tulevaisuutta ym eli mitään erokuviota tässä ei ole päällä. Hyvät hetket on tosi hyviä ja välillä tulevat pahat tuulet on sitten tosi kamalia. Mistä voisi olla kyse? Onko kellään kokemusta vastaavasta?

 

Mies on epäkypsä, elää vielä sitä vaihetta, missä oletetaan että toinen osaa lukea ajatukset, missä asioiden tulee toimia omien toiveiden ja kuvioiden mukaan ja että toisen pitää osata arvata mitä ne kuviot ovat. Suuttumus tulee, kun toinen ei ole tajunnut hänen tarpeitaan ja eikä osannut tyydyttää niitä selittämättäkin. Noin toimii käytännössä jokainen pieni lapsi ja epäkypsä aikuinen.

 

Mies on epäkypsä, elää vielä sitä vaihetta, missä oletetaan että toinen osaa lukea ajatukset, missä asioiden tulee toimia omien toiveiden ja kuvioiden mukaan ja että toisen pitää osata arvata mitä ne kuviot ovat. Suuttumus tulee, kun toinen ei ole tajunnut hänen tarpeitaan ja eikä osannut tyydyttää niitä selittämättäkin. Noin toimii käytännössä jokainen pieni lapsi ja epäkypsä aikuinen.

Olet varmaan osin oikeassa. Miehen suuttumus tulee yleensä jos ja kun joku asia ei mene hänen odotusten mukaisesti tai en tee niin kuin hän haluaa vaikka ei sanonut että mitä haluaa (joten en voi tietää mitä hän haluaa). Jos pyydän että sanoo tarkkaan mitä haluaa niin hän ärsyyntyy pyynnöstäni koska kuulemma lapsenkin pitäisi tilanteesta tajuta että miten joku asia pitää tehdä. Ja tilanteet on siis sellaisia, että laitetaan vaikka ruokaa, ja minun mielestä ruoan voi tehdä monella eri tavalla. Mutta jos teen työvaiheet eri järjestyksessä kuin hän halusi ilman että sanoi miten haluaa tehtävän niin hän saattaa suuttua. Tai hänen kalastusverkko on mennyt solmuun, ja hän ei saa sitä avattua ja menen auttamaan ja jos en minäkään osaa verkkoa selvittää niin hän suuttuu (en ole koskaan kalastanut...). Olen usein sanonut että en osaa lukea ajatuksia, mutta hän pahastuu kommentistani. Outoa on vaan se, että suuttuu niin paljon ja suuttumus kestää monta päivää eikä suostu siitä keskustelemaan.

Mietin että miten jaksaa tuollaista. Loppuuko pikkuasioista kiukuttelu joskus? Vai onko nuo miehelle oikeasti maailmaa suurempia asioita joista on oikeus raivostua? Miksi hän ei kestä sitä että en osaa kaikkea? Mitä minun pitäisi tehdä toisin?

 

Lisään vielä, että jotenkin tämä tuntuu oleman enemmän kiinni miehen luonteesta kuin meidän suhteesta. Hän nimittäin saattaa suuttua vanhalle isälleen ja häipyä paikalta jos hänen isänsä ei kuule tai ymmärrä mitä mies selittää. Kavereilleen on iloinen ja kohtelias, kukaan ei varmaan arvaisi että on meille perheenjäsenilleen tuollainen kiukuttelija.

 

Eikö kukaan osaa auttaa? Millä saan tuon miehen suutahtelun loppumaan? Mitä minun täytyy tehdä eri lailla? Vai onko ihan turhaa toivoa, että nelikymppinen mies enää muuttuisi?

 

Miehestäsi tulee mieleen yksi asia: narsismi.
Sitä on eri asteista, mutta aluksi huippumukava ihminen muuttuu juuri tuollaiseksi, eikä tilanne tule paranemaan.

Muistan vanhempieni välisiä riitoja lapsuudestani. Lapsikin sen tajuaa... on saanut ihan uuden merkityksen omassa ajatusmaailmassani.

 

Ettei olisi vikaa päässä? Kysy sen faijalta onko ollut jo lapsena impulsiivinen vai muuttunut jossain vaiheessa. Kyllä ihminen voi muuttua nelikymppisenäkin jos itse haluaa ja poisoppia huonoista käyttäytymismalleista. Mutta tuollaiset ex tempore raivostumiset ei kyllä kerro ihan terveestä tapauksesta psyykkisesti tai fyysisesti.

 

Minusta sinun pitäisi keskittyä ajattelemaan nyt ennenkaikkea itseäsi ja nimenomaan sitä _mitä sinä haluat_. Haluatko loppuelämäsi arvailla mitä toinen haluaa sinun tekevän ja siitäkin vielä että osaat tehdä juuri oikealla tavalla ja jos arvaat tai teet väärin, tulee palkaksi mykkäkoulua ja mökötystä. Munankuorilla kävelemistä ja itsesi muuttumista toisen tahdon mukaiseksi. Ei kuulosta kivalta.

Mieti sitä jos teillä olisi lapsia, millaista heidän elämänsä olisi jos isän tunnetiloja pitäisi arvailla ja niiden mukaan elää, jos arvaa väärin isä ei puhu mitään tai suuttuu. Millaista on kun aikuinen ei ole kasvanut henkisesti aikuiseksi vaan käyttäytyy itsekin kuin uhmaikäinen?
Jos kyseessä on persoonallisuushäiriö (lue asiasta), hän ei todennäköisesti muutu miksikään kuin korkeintaan jos itse todella päättää haluta muuttua ja silloinkin se vaatii pitkää terapiaa, minkä tulos ei ole varma. Hän voi sinun halustasi muuttua joksikin aikaa, muttei se ole pysyvää.

Mieti haluatko elää tuollaista elämää missä joudut kävelemään munankuorilla, vai eläisitkö mieluummin elämää jossa on kaksi samantasoista toisiaan arvostavaa ja kunnioittavaa aikuista ihmistä? Ja missään tapauksessa - tämä muista - vika EI OLE sinussa!

 

Eikö kukaan osaa auttaa? Millä saan tuon miehen suutahtelun loppumaan? Mitä minun täytyy tehdä eri lailla? Vai onko ihan turhaa toivoa, että nelikymppinen mies enää muuttuisi?

Tuskinta vaan pystyt häntä muuttamaan, ongelma on miehen korvien välissä. Yhdellä työkaverillani oli puolisolla samanlainen tapa ja tuo peijakas piti mykkäköuluaan monta viikkoa, joa pari kuukautta. Kahdelle lapselleen mies oli ihan normaali, mutta vaimoa hän hallitsi ja kiusasi mykkäkoulullaan. Perheessä olisi ollut kaikki hyvin, jollei äijällä olisi ollut tuota luonnevikaa. Tokihan siitä kärsivät myös lapset, jotka eivät voineen ymmärtää isänsä ilkeyttä äitiään kohtaan, joka yritti aina kaikkensa lepytelläkseen ja ollakseen suututtamasta oikkupussia. Kysymyksessä on pahimman luokan kiusaaminen ja hallintakeino.

Jos sinulla on paha olla tuon takia, lähde pois. Ei mikään sinun "käytöksesi korjaaminen" muuta asiaa. Mielestäni sinä kiusaisit mielisatelemällä vielä itsekin itseäsi.

 

Yksi tehokkaimmista tavoista osoittaa toiselle että ei arvosta on hiljaisuus.

Jokainen tietää miten pahalta tuntuu kun tajuaa että ei ihmisenä ole edes sen arvoinen että saisi esittämäänsä kysymykseen vastauksen. Hyvä esimerkki hiljaisuuden käyttämisestä vallankäyttönä on koulukiusaaminen. Uhri eristetään muista ja hän tuntee itsensä tyhmäksi ja lopulta ei uskalla puhua tai kysyä yhtään mitään. Parisuhteessa mykkäkoulu on sama asia.

Kun hiljaisuudesta tulee tapa vallankäyttönä, se menettää merkityksensä pikkuhiljaa. Siitä seuraa suuttumus ja loputon mykkäkoulujen ja suuttumusten oravanpyörä. Uhri on niin tyhmä, että sitä on oikeus kohdella ihan miten vaan. Todennäköisesti tämä on lapsuudenkodista opittu toimintamalli.

Vakitettavasti usein tuosta seuraava askel on väkivalta. Jotkut väkivaltaiset ihmiset ihan oikeasti itse uskovat että uhri sai mitä ansaitsi.

 

Hän on samanlainen kuin oma mieheni oli nuorempana. Olin vain niin tyhmä ja rakastunut, etten älynnyt lähteä pois. Kaiken lisäksi pilasin lapsiemme lapsuuden tuollaisen ääliön vuoksi. Nyt vanhana sitä harmittelen. Elämäni olisi ollut paljon onnellisempaa toisenlaisen miehen kanssa.

Miehesi on mielenvikainen, niinkuin omanikin. Jossain vaiheessa kun olin eroamassa, tietysti itki ja rukoili etten jättäisi, sai lääkityksen ja oli vähän aikaa hurulassakin.

Pelkäsin miestäni, siis sitä että raivostuisi, myös sitä ettei repisi hiuksiani ja puristelisi käsivarsia. Myös mieheni piti pitkiä mykkäkouluja, en vain tiedä miksi, ja kysyähän ei voinut.
Yritin aina olla hänelle mieliksi ja saada lapset olemaan hiljaa ettei raivostuisi, no eihän se auttanut.

Nyt vanhempana olen kasvattanut luonnettani ja uskallan sanoa suoraan hänelle mitä ajattelen, myös raivostun joskus harvoin jostain, mitä en uskaltanut nuorena pelokkaana tehdä. Mies onkin sanonut, että minun olisi pitänyt pitää hänet kurissa nuorena, eikä pelätä. Luonteeseeni ei kuulu raivoaminen ja riehuminen, joten pakotan itseni siihen joskus jos aihe on, ettei mies taas lytistä minua nurkkaan.

Ehdotan sinuakin rohkaistumaan ja järjestät joskus riehumiskohtauksen ja annat tulla täydeltä laidalta, sekä uhkaat erota jos ei tilanne muutu.

Älä ainakaan tee lapsia heti, seuraa muuttuuko tilanne, jos ei, niin onhan niitä kivojakin miehiä, jotka eivät käyttäydy kuin idiootti. Älä tee niinkuin minä, joudut katumaan loppuelämäsi jäätyäsi tuollaiseen suhteeseen. Vaikka on vaikea lähteä, se on paras ratkaisu.

Kerro tilanteestasi, olisin utelias tietämään, onko mies samanlainen kuin omani, siis vähän "pipi päästään".

Voimia ja halauksia sinulle, toivoo kohtalotoveri

 

Mikä sitä sitten vaivasi? Noin diagnoosina, jos psykiatrisella oli.

 

Eikö kukaan osaa auttaa? Millä saan tuon miehen suutahtelun loppumaan? Mitä minun täytyy tehdä eri lailla? Vai onko ihan turhaa toivoa, että nelikymppinen mies enää muuttuisi?

Moikka!
Ex- miehelläni oli samoja piireitä. hän sairasti kylläkin sokeritautia, diabetestä, ja heillä yleensä on juuri tuollaisia yht'äkkisiä mieliala muutoksia. kestin sitä kahdeksan vuotta, kunnes huomasin, että miksi minun pitää aina antaa anteeksi ja olla se "puoliso" joka kestää kaiken. Tein siihen aikaan seitemän päivää töitä. olin yrittäjä. jos toinen eikerro mikä mieltä vaivaa voi myös johtua siitä, että tekee pitkiä päiviä töissä, tai on yli stresaantuntut. silti voisi kertoa missä mättää. sairastaako hän jotain tautia, mistä ei ole kertonut? uhkailut ei auta, että sanoisit vaikka, että lähdet pois, jos et kerro, nelikymppinen mies tai nainen ei muutu, eikä tarvikkaan, ei meitä voi muuttaa. kerro miksi kaikki kalvaa ja kysele...jos ei onnistu..tiedät mitä tulevan pitää. kaikki aikanaan, ja yhteiselämässä pitää olla yhteistä. minä tein oikean ratkaisun aikanaan, lähdin ja otin eron. elin 9 vuotta yksin. nyt maailman ihanin mies, touhuaa omassa talossa, ei kiukuttele, ja mikä ihaninta, nukutaan yöt käsi kädessä

 

Samanlaisessa avioliitossa olin 38 vuotta ja lopulta erosimme.Mies ei muutu,ala edes haaveile siita.Ei auta hyva eika paha,usko vaan.Parempi ,etta lahdet pois tuollaisesta liitosta hyvissa ajoin.Itsellani meni koko elama "pilallae",kun en aikaisemmin uskaltanut lahtea.Ala tuhlaa elamaasi tuollaiseen mieheen,vaikka vaikeaa olisikin lahtea pois.

 

Ettei olisi vikaa päässä? Kysy sen faijalta onko ollut jo lapsena impulsiivinen vai muuttunut jossain vaiheessa. Kyllä ihminen voi muuttua nelikymppisenäkin jos itse haluaa ja poisoppia huonoista käyttäytymismalleista. Mutta tuollaiset ex tempore raivostumiset ei kyllä kerro ihan terveestä tapauksesta psyykkisesti tai fyysisesti.

 

En jäisi sinuna odottelemaan tilanteen muuttumista. Olen samaa mieltä yllä kommentoineiden kanssa että todennäköisesti miehesi on narsisti tai ehkä epävakaa personallisuushäiriöinen. Joka tapauksessa sinusta tulee vuosien mittaan alistuneempi ja alistuneempi. Et voi mitenkään arvata milloin hän hermostuu ja sellainen hermostumisen pelkääminen ja välttely-yritykset tekevät hiljalleen elämästäsi niin raskasta, ettet mitenkään tule sitä jaksamaan. Ainut keino, että voisitte jatkaa yhdessä ilman eroa, olisi se, että miehesi tajuaisi oman käytöksensä ja tekonsa ja haluaisi siihen apua. Nyt ei siltä kuitenkaan kuulosta. Joten vaikka se kipeää tekisikin, niin eroa hänestä. Meillä jokaisella on vain yksi elämä. Ja mieti, miten itse neuvoisit omaa ystävääsi jos hänellä olisi samanlainen tilanne. Se auttaa yleensä katsomaan tilannetta objektiivisemmin ja kertoo sinulle, mitä sinun tulisi tehdä.

 

Minulla on kokemusta vastaavasta käytöksesta ja miehelläni on vakava masennus. Yksi hänelle tyypillinen käytös on suuttua pienestäkin, niin että tavarat lentää tai sitten vaihtoehtoisesti tuo heittäytyminen "kukaan ei ymmärrä" ja oletus että mun pitäisi lukea hänen ajatuksiaan. Ja usein vika on kaikkialla muualla paitsi hänessä itsessään, esim. jos lyö varpaan sohvan kulmaan, niin "saatanan sohva kun tuli eteen"..

 

Olisi viisasta päästä eroon miehestä. Koska asiat pahenevat, mitä pidempään olette yhdessä. Onko hän myös sitä mieltä, että toisissa on vika, vaan ei koskaan hänessä itsessään? Näistä henkilöistä on vaikea päästä eroon, vaikka haluaisikin. Sen tähden vielä suhteen alussa helpompaa. Toiset ihmiset eivät ehkä, niin helposti huomaa, koska käyttäytyy heidän kanssaan eri tavalla.

 

Eikö kukaan osaa auttaa? Millä saan tuon miehen suutahtelun loppumaan? Mitä minun täytyy tehdä eri lailla? Vai onko ihan turhaa toivoa, että nelikymppinen mies enää muuttuisi?

 

Hei!
Miehesi kuulostaa hyvin paljon ex-miehelleni, josta otin eron muutama vuosi sitten. Aluksi ekat vuodet olivat hyvin onnellisia, sitten käytös muuttui, kun meille syntyi lapsi.
Tuli käsittämättömiä erittäin rajuja raivokohtauksia, kävi jopa käsiksi (älysin onneksi lähteä ajoissa), hirveää syyttelyä ja suoranaista halveksuntaa, nimittelyä, valehtelua, salailua ja lopulta pettämistä. Oli kaiken lisäksi alkoholisti, aina kotona kaljatölkki kädessä, yritti sillä tyynnyttää jatkuvaa tyhjyyden tunnettaan.
Tajusin vasta erovaiheessa, että hän vastasi täydellisesti narsistin kuvauksia. Äidiltään oli perinyt impulsiivisen persoonallisuushäiriön, lisäksi lapsuudenkoti oli ollut äärettömän riitaisa paikka, ilmeisesti oikea sotatanner.
Henkiset vammat olivat syntyneet siis jo varhaislapsuudessa, joten vain pitkään terapiaan sitoutuminen olisi voinut auttaa. (En kyllä ihan usko siihenkään)
Mutta hän ei koskaan nähnyt juurikaan syytä itsessään, eikä edes ymmärtänyt omaa henkistä tilaansa. Lisäksi oli erittäin katkeroitunut nuoruuden aikaisista koettelemuksista. Viha, katkeruus ja kateus muiden onnea kohtaan puskivat läpi, vaikka yritti peitellä. Hänen käytöksensä oli myös hyvin kaavamaista: aamulla oli useimmiten ok, jopa hyvällä tuulella, illalla viimeistään parin kaljan jälkeen alkoi huuto ja raivoaminen. Narsisti haluaa hallita, ja jos kumppani ei toimi, kuten vaatii, sitä pitää rangaista. Narsistin maailma on vääristynyt jo pienestä pitäen: ei ole saanut vanhemmiltaan tarvitsemaansa hoivaa ja siksi kääntynyt itseensä, kokee itsensä kaikkivoipaksi, muista ihmisistä hakee vain hyötyä ja tukea itsensä pönkitystä. Huomionarvoista on, että tätä illuusiota pitää hänen suojella kaikin tavoin, muuten koko rakennelma on vaarassa sortua.
Minulla ei ollut voimia eikä halua jatkaa elämää siinä jatkuvassa myrskydraamassa, etenkin kun hyvät hetket alkoivat jäädä kokonaan pois ja käytös vain pahentua.
Se, mitä haluan sanoa: älä pilaa elämääsi miehen takia, miehen, joka tarvitsee nähtävästi syvällistä terapiaa, jonka syyt voivat olla jossain aivan muualla kuin teidän suhteessa! Hän voi muuttua, mutta vasta kun aidosti myöntää, että toimii väärin ja tarvitsee apua. Miksi jäisit odottamaan ihmeitä?

 

Kuuntelin tänään erään terapeutin tv-ohjelmaa parisuhteesta, kuinka tulisi esim. riidellä oikein. Vaikka tehän ette riitele, mies saa raivokohtauksia ja sinä joudut alistumaan tilanteeseen, kun et muutakaan tässä tilanteessa osaa. Edellä joku sanoi viisaasti, että hän oppi lopulta panemaan rajat miehen aggessiiselle käytökselle ja se oli hyväksi. Kaikkeen ei tarvitse suostua eikä alistua eikä edes pidä. Ethän ottaisi työaveriltakaan tai kaveriltasi moista epäkunniottavaa käytöstä vastaan.
Ryhdy ajattelemaan realistisesti.Mies on mielenterveyshäiriöinen tai ainakin käyttäytymisähiriöinen. Tuo ei ole terveen ja aikuisen ihmisen käytöstä. Tuollaisia ihmisiä on muuten paljon, kyseessä on impulssikontrollihäiriö (psyk. ilmaistuna), ihminen ei pysty kontrolloimaan tunnetilojaan vaan tunneryöpyt hallitsevat ihmistä. Sisareni oli tällainen ihminen koko ikänsä, loppuun asti , 74-vuotiaaksi (Hänellä ilmeni vasta vanhuudessa lapsena koettu traumattinen kokemus) Sinä et voi häntä parantaa. Eikä sinun pidä alistua
Kun seuraava purkaus tulee, lähde pois jonnekin, koko yöksi tai päiväksi. Mieti etukäteen paikka, jonne voit mennä ja joka on turvallinen. Kirjoita siellä miehellesi kirje ,jossa kerrot miltä SINUSTA tuntuu. Älä lähde syyttelemään . Lähetä se kirje. Tiedustele miehen sukulaisilta hänen luonteestaan, ei utelevasti vaan tahdikkaasti. Etsi ystävä tai teapeutti, olle voit puhua. Varaudu siihen, että unelmasi yhteiestä tulevaisuudesta eivät toteudu. Mutta se ei ole maailmanloppu. Tuskakin kuuluu elämään. Ja oppiminen. Se mikä ei tapa, se vahvistaa!