Mies ei huomioi koskaan

Ihminen tarvitsee ihmistä,
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Tommy Tabermann

 

Ei kannata ottaa runoilijoiden sointuja omaksi elämänlangakseen.

 

Meillä anoppi huomioi. Kirjaa kaiken muistiin -käyttää lyömäaseena vuodenkin päästä. Sanasta sanaan. Tekijänoikeudet vaan on hukassa. En ole luvannut taltiointia.

 

Huomioiko miehesi äitinsä käyttäytymisen vai käyttääkö anoppi muistiinpanoja myös poikaansa vastaan? Miehesi pitäisi varmaan huomioida tilanne ja tehdä asialle jotain. Sanotaanhan Isossa Kirjassakin, että mies irrottautukoon äidistään ja liittyköön vaimoonsa. Miehesi on nyt avainasemassa puolustamassa perhettään.

 

Iso Kirja kyllä, mutta entäs kun ei mies kuulu kirkkoon ja meidät on siviilivihitty.... ei taida samat lait päteä: Enkä nyt muista mitä se tuomari siinä selvitti meitä vihkiessä. Oli ajatukset hieman muualla. Mistä tulikin mieleen, että onko siviilivihkikaavaa tai tekstiä jossain luettavissa? (netti).

 

Miehen on hyvä olla eriytynyt äidistä siinä vaiheessa kun vaimon ottaa. Se on universaali edellytys, riippumatta Raamatusta tai kirkkoon kuulumisesta tai kuulumattomuudesta. Valitettavasti mammanpoikia on aviomiehinä ja vaimothan ne siitä sitten kärsii, kun anopit sekaantuu (nuoren) perheen elämään.

 

Viime kädessä kärsii se ukko kun jää yksikseen. Vanha äiti kuolee ja vaimo lähtee. Tulevat piiat saa syyttää itseään jos kärsii.

 

Voi pyhä lehemä. Mikä vika on HYVÄSSÄ ARJESSA?! Muistamisen täytyy tulla sydämestä. Mies ei muista jos ei sitä kiinnosta.
Väkisin pakotettu muistaminen aiheuttaa miehessä kapinaa. Vaimo muuttuu velvoitteeksi > pettäminen ja/tai ero.

Älkää menkö naimisiin miehen kanssa jos sitä ei näytä muistamiset ja "hemmottelut" kiinnostavan. Miettikää myös mihin hittoon sellasta tarviitte. Voitte hyvinkin hemmotella itse itsäenne niissä kylpylöissä ja teattereissa pakottamatta miestä mukaan. Miten te hemmottelette miestänne? Ostatte sille romuauton projektisksi? Lähdette sen kanssa kapakkaan tikkaa heittämään tai biljardia pelaamaan? MItä iloa on pakottaa puoliso sellaiseen mitä tietää sen inhoavan? Olkoon sitten kyse vaikka kukkien ostosta!

Moni mies kokee hemmotteluna kun saa kävellä ikivanhoissa elähtäneissä ja risoissa kalsareissa kotona kaljapullo kädessä ilman että vaimo nakuttaa.

Teennäistä kulissia kaikki "jokapäiväisen arjen yllätykset". Elättekö te neuvojen antajat edes terveessä parisuhteessa itse??

"Mies ei muista jos sitä ei kiinnosta" Miksi tämä on hyväksyttävää? Eli jos naista ei kiinnosta katsoa sitten miestä kalsareissa ja sanoo tästä, niin se onkin heti nalkuttamista? Miksi siis mies saa olla oma itsensä, mutta naisen pitää tukahduttaa ne omat tunteensa?! Tämä on raivostuttavaa!!! Sama kuin juuri se, että "Naiset aina nalkuttavat pikkujutuista". No onkohan yksikään mies tullut ajatelleeksi, että siihen on ehkä jokin syy. Kai jos miljoonannen kerran mainitsee, että voisitko laittaa likaiset paskakalsarisi tuonne pyykkikoriin etkä eteisen lattialle ja se ei mene perille, niin kai siinä alkaa jo päässä napsahtaa.
Miksi naisten pitäisi nyt vain ymmärtää näitä jöröjä miehiä, jos he eivät ole valmiita ymmärtämään naisia! Vittu mitä paskaa!

"Voitte hyvinkin hemmotella itse itsäenne niissä kylpylöissä ja teattereissa pakottamatta miestä mukaan. Moni mies kokee hemmotteluna kun saa kävellä ikivanhoissa elähtäneissä ja risoissa kalsareissa kotona kaljapullo kädessä ilman että vaimo nakuttaa."

Eli tässäkin pitäisi antaa miehen kokea hemmottelunsa, mutta naisen pitää tyytyä siihen, että kun miestä ei kiinnosta niin sitä ei kiinnosta. Ei voi kun nauraa...kyllä ottaa päähän!

 

Siis onko sillä niin väliä, kuka rakentaa talon? tai tapetoi, korjaa, maalaa))Minä ainakin olen tehnyt kaikenlaista hommaa omakotilalossa, maalannut seiniä ja nurmikkoa ajanut ja kukkia istuttanut puita, pensaita yhdessä mieheni kanssa. Mies teki aidan ja maalasi, jotta koira pysyisi aidan sisäpuolella eikä naapurin kiusana ollut. Olen kokeillut rivi-kerros-yläkerranvintissä asunut. Yhdessä mieheni kanssa ensin suunniteltiin omakotitalon rakentamista. Ensin kyllä mies ei innostunut, kun tiesi kuinka paljon aikaa menisi ja kaikkea muutakin mietittävää tulisi eteen. Mutta kuitenkin lopulta päästiin rakentamaan. Toki mies kävi vuorotöissä ja kaikki vapaa-ajat mies oli rakennuksella. Olin minä töissä päivisin. Talo valmistui ja asuttiin 10 vuotta ja myytiin pois ja nyt asumme kerrostalossa. Kumpikaan ei ole katunut talon myyntiä. Olihan tässä kerrostalossa pientä remonttia vailla, kuten tapetointia ja maalaamista. Olen aina ollut mieheni mukana tai henkisenä tukena, vaikka mies osaakin tapetoinnit yksinkin. Minä taas tykkään pitää kodin siisteydestä huolta ja teen käsitöitä kuten ikkunoiden verhoilut ja tyynyt ja paljon teen itselleni vaatteita. Minun mies mielellään tekee jotain pintaremonttia. Ja taas itselläni on joku käsityö esillä. Nytkin olisi tilkkutyötäkkisängynpeite suunnitteilla makuuhuoneeseen. Minusta nainen osaa paremmin stailata asuntoa kuin mies tai toki on niitä miehiä, jotka ammatikseen tekevät pientä pintaremonttia tai kaikki uusitaan seiniä myöten. Meillä on aina itse tehtyä ruokaa ollut kerran päivässä. Eräs tuttu nainen asunut 20 v miehensä kanssa kerrostalossa eikä mies osaa oikeastaan mitään remonttia tehdä tai sitä ei kiinnosta. Mutta vaimon oma tyttö ed. liitosta on tapetoinut heidän jokaisen huoneensa ja jälki on hyvää. Mieheni myös osaa digiboxien, tv, auton,veneen,skootterin viat korjata tai huoltaa. Tai kysyy apua jos tarve vaatii. Sitä varten on ammatti-ihmiset, joilta apua voi saada. Toki on paljon helpompaa jos molemmat osaavat tai yhdessä tehdään mitä osataan. Minulla on visuaalista silmää kauneudelle taas mies taitaa tekniikan paremmin. Rahaa säästyy kun itse tehdään ja siitä tulee hyvä mieli, kun näkee mitä on saanut aikaiseksi. Eikä mies alennut tossun alle enkä minä tee jotain mistä en tykkää, vaikka mies joskus apuria haluaisi. Ja joskus saan kukkia mieheltäni.

 

että ymmärrän ton tilanteen mitä ap tarkottaa ja miltä se voi tuntua. Jos ajattelen sitä omalta kohdaltani niin kyllä sillä oli suuri vaikutus kun exä anto kukkia. Tuntu et se tosissaan teki sen ihan mun takiani ja toi ne just mulle. Niin se vaan tuntu tärkeeltä ja kyllä minäkin kukista tykkään. Vaikka olenkin mies niin haluisin kanssa, että nainen tois niitä, mut exä ei ostanu mulle kun vaan yhden kerran, eikä muutenkaan tuntunu huomioivan. Tuli sellanen arvottomuuden tunne minullekin. Se tässä kuitenkin ihmetyttää kun monet naiset itse pitää sitä tärkeenä ja tajuu tämän asian, niin ei nekään haluu tuoda kukkia. Mikä juttu siinä oikeen kiikastaa? En ymmärrä.

 

mulla on samanlainen mies, tavallaan, kuin apllä.
Ei koskaan tuo kukkia. Se johtuu siitä kun hän ei koskaan muista sitä hääpäivää, synttäreitä, nimipäiviä tms. Ei vaan muista. Ei yleensä edes tiedä mikä kk:n päivä kulloinkin on menossa.

Tai on hän kerran tuonut kukkia hääpäiväksi ja kerran mun syntymäpäivänä, molemmat kuukauden etuajassa. Eli alitajunnassa on päiviä, mutta ei välttämättä niitä oikeita.

Lapsiperheessä kaikki päivät menevät yleensä saman rytmin mukaan. Samat työt, samat rutiinit.

Ei miehet huomaa, kun kaikki on hyvin, että parisuhteen virkistämiseksi tarvittaisiin välillä pientä muutosta. Näin minä olen meidän liittomme ymmärtänyt tämän pitkän yhdessäolomme aikana. Mieheni on tyytyväinen omaan elämäänsä, minuun, kaikkeen siihen mitä hänellä ympärillään on.
Hänelle riittää se meidän normaali arki, hän on tyytyväinen elämäänsä, minuun, perheeseensä.

Minäkin olen tyytyväinen häneen. Pussaan, halaan, olen hyvällä tuulella, annan rakkautta, pyydän seksiä aina kun haluttaa. En haikaile mitään muuta.
Mieheni on kiltti, ei ryyppää eikä pahoinpitele minua henkisesti eikä fyysisesti. Hän on minulle se rakas puoliso, aikuisten oikeasti, ei mikään täydellinen unelmien prinssi jolla olisi sitä tai tätä.

Mieheni pussaa ja halaa ohikulkiessaan. Hän ei koskaan sano minä rakastan sinua. Hänestä riittää kun yhden kerran on sen sanonut. Jos tilanne muuttuu, tulee kuulemma ilmoitus asiasta.

Eilen viimeksi hän tuli päivällä taakseni, kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja suukotti niskaani, ihan noin vain. Minulle se oli sama kuin hän olisi sanonut rakastan sinua. Seksiinhän se pussailu johti. Muksut kun ovat muualla viikonlopun.

Uskon että mieheni tietää, että hän kelpaa minulle juuri sellaisena kuin on. Ei hänen tarvitse muuttua. Minunkaan ei tarvitse muuttua, riitän omana itsenäni.

Nyt hän massaa auton helmapeltejä tuossa pihalla.
Eikä varmasti muista, että tänään on kihlajaispäivämme. Olemme olleet nyt 22v yhdessä. Ihmettelee varmaankin kun tulee sisälle, miksi minulla on pieni sydämen muotoinen suklaakakku työn alla. Olen myös ostanut yhteisen kahden päivän viikonloppuloman Wieniin kesäkuulle.
Eikä minua harmita yhtään vaikka hän ei muistakaan. On kiva yllättää hänet.
Minunkin näet piti katsoa sormuksista oliko se kihlajaispäivä tänään vai huomenna. Minä vaan muistan päivät hieman paremmin kuin hän.

 

^ Ihan kun olisin kanssasi naimisissa, jos siis olisin naimissa. :s

 

Lainasin kokonaan, koska oli niin kaunis kirjoitus. Tätähän se rakkaus on, sitä, että tahtoo nähdä toisen kauniisti eikä aina vain vaadi lisää.

Kyllä minäkin miehenä olen joskus miettinyt, että naisten tunne-elämä on jotenkin suhteeton. Kun rakentaa omakotitalon, niin siitä ei kiitosta heru, vaikka se on yhteisen onnen ja tulevaisuuden vuoksi raadettu, mutta kun tuo puskan kukkia ja konvehtirasian, niin kiitokset ovat vuolaat.

mulla on samanlainen mies, tavallaan, kuin apllä.
Ei koskaan tuo kukkia. Se johtuu siitä kun hän ei koskaan muista sitä hääpäivää, synttäreitä, nimipäiviä tms. Ei vaan muista. Ei yleensä edes tiedä mikä kk:n päivä kulloinkin on menossa.

Tai on hän kerran tuonut kukkia hääpäiväksi ja kerran mun syntymäpäivänä, molemmat kuukauden etuajassa. Eli alitajunnassa on päiviä, mutta ei välttämättä niitä oikeita.

Lapsiperheessä kaikki päivät menevät yleensä saman rytmin mukaan. Samat työt, samat rutiinit.

Ei miehet huomaa, kun kaikki on hyvin, että parisuhteen virkistämiseksi tarvittaisiin välillä pientä muutosta. Näin minä olen meidän liittomme ymmärtänyt tämän pitkän yhdessäolomme aikana. Mieheni on tyytyväinen omaan elämäänsä, minuun, kaikkeen siihen mitä hänellä ympärillään on.
Hänelle riittää se meidän normaali arki, hän on tyytyväinen elämäänsä, minuun, perheeseensä.

Minäkin olen tyytyväinen häneen. Pussaan, halaan, olen hyvällä tuulella, annan rakkautta, pyydän seksiä aina kun haluttaa. En haikaile mitään muuta.
Mieheni on kiltti, ei ryyppää eikä pahoinpitele minua henkisesti eikä fyysisesti. Hän on minulle se rakas puoliso, aikuisten oikeasti, ei mikään täydellinen unelmien prinssi jolla olisi sitä tai tätä.

Mieheni pussaa ja halaa ohikulkiessaan. Hän ei koskaan sano minä rakastan sinua. Hänestä riittää kun yhden kerran on sen sanonut. Jos tilanne muuttuu, tulee kuulemma ilmoitus asiasta.

Eilen viimeksi hän tuli päivällä taakseni, kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja suukotti niskaani, ihan noin vain. Minulle se oli sama kuin hän olisi sanonut rakastan sinua. Seksiinhän se pussailu johti. Muksut kun ovat muualla viikonlopun.

Uskon että mieheni tietää, että hän kelpaa minulle juuri sellaisena kuin on. Ei hänen tarvitse muuttua. Minunkaan ei tarvitse muuttua, riitän omana itsenäni.

Nyt hän massaa auton helmapeltejä tuossa pihalla.
Eikä varmasti muista, että tänään on kihlajaispäivämme. Olemme olleet nyt 22v yhdessä. Ihmettelee varmaankin kun tulee sisälle, miksi minulla on pieni sydämen muotoinen suklaakakku työn alla. Olen myös ostanut yhteisen kahden päivän viikonloppuloman Wieniin kesäkuulle.
Eikä minua harmita yhtään vaikka hän ei muistakaan. On kiva yllättää hänet.
Minunkin näet piti katsoa sormuksista oliko se kihlajaispäivä tänään vai huomenna. Minä vaan muistan päivät hieman paremmin kuin hän.

 

mutta kaupungeissa harvemmin omakotitaloja rakennetaan ainakaan omin hartiavoimin. Enemmän on näitä vuokra-/omistuskerrostaloasunnoissa asuvia pariskuntia ja perheitä. Näissä jos tulee vaikkapa putkitukos kutsutaan huoltomies apuun. Tämmöisissä asunnoissa suoritettavat pintaremontit: tapetoinnit, maalaukset ym. duunataan yhteistuumin ja keittiöön tilataan alan liikkeestä kalustepaketti. Palaneen lampun vaihtaa se ken ensiksi ehtii/viitsii.

Eli vähäisiksi jäävät ne nk. miesten työt - enemmän menee kaukosäätimen näppäilemiseksi ellei osallistu tavalliseen arjen pyöritykseen ostos-, ruoanlaitto-, siivous-, tiskaus ym. velvoitteineen. Niin ja voitteko kuvitella; vielä on porukoita jotka kulkevat yleisillä kulkuneuvoilla, joten se auton vuosittainen huoltoon vieminenkin jää pois miehen tehtävälistalta. Matkakorttinsa kun kukin lataa yleensä henk.kohtaisesti.

Huomionosoitukset esim. kukkien antamisen muodossa ovat tietenkin aina tervetulleita, mutta yhdyn tässä kirjoittajiin, joiden mielestä tämmöiset ystävänpäivät ovat muualta rantautuneita kotkotuksia kauppiaiden iloksi. Sitä paitsi eihän miehesi varsinaisesti ystäväsi ole vaikka ystävyyttä tietenkin myös liitossa tarvitaan.

Ilahduttaisi varmasti itse ketäkin jokin pirtsakka yllätys, mutta eiköhän tuo spontaanius tai sen puute ole yleensä selvinnyt jo alkuvaiheessa. Sitä paitsi miesten ostamat korut ovat yleensä enempi kökköjä ja tulee mieleen, että eikö se tunne minua edes ulkonäöltä. Jos hellä fyysinen kosketus - pusuttelu ja halaaminen - vielä toimivat ihan noin mennen tullen kesken kiireiden niin eikö se ole mitään?

Ja juu, myönnän että jonkun ulkomaan-Ellin mielestä on perin säälittävän vähäisiä nämä meikänaisten vaatimukset, mutta pahahan se on hamuta kauhalla kun on lusikalla annosteltu.

 

En tiedä onko tämä miesten juttu vai olenko minä vain tällainen mut minulle ei merkitse mikään juhlapäivä mitään. Yksi päivä muiden joukossa. Oma syntymäpäiväkin menisi ohi ellei siitä ihmiset muistuta.

 

Viestiänne lukiessa tuli mieleeni, että oletteko luovuttaneet? Kyllä minusta kuuluu hyviin tapoihin synttärien, vuosipäivien, naistenpäivien ym. kissanristiäisten muistaminen. Ei se ole edes vaikeaa, kun ei pidä kumppaniaan itsestäänselvyytenä! Toki jokainen on muistamaton joskus ja se pitää antaa anteeksi. Ja on pariskuntia, joissa näkemykset joidenkin päivien tärkeydestä tai vähemmän tärkeästä on samanlaiset.

Mutta niin kauan, kun et tiedä, onko jokin tärkeää kumppanillesi, niin ota hyvä ihminen selvää tai pelaa varmanpäälle!

 

Ketkä rakentaa talot?? Naisetko? Jos hana menee rikki kumpi korjaa mies vai nainen? Kuka korjaa, maalaa, tapetoi kotona useammin mies vain nainen? Entä nurmikon leikkaminen tai lumien auraaminen? Auton huoltaminen,renkaiden vaihto, tankkaukset, öljyn vaihdot yms? Pyörien korjaukset, ruohonleikkureiden huoltamiset? Pesukoneet, astianpesukoneet ja kaikki kodinkoneet,kumpi huoltaa ja katsoo mikä on vikana? Entä digiboxien asennukset? Näitä hommia ei tee naiset. Jos talojen rakentamiset olisi naisista kiinni, niin kyllä suomessa asuttaisiin vielä aivan varmasti korsuissa. Nyt on vain menty siihen pisteeseen, että miesten pitäisi tehdä kaikki. Suomalainen nainen on niin patalaiska ja itsekäs, että syyttää omasta laiskuudestaan ja osaamattomuudestaan miestä. Kun lukee lehtiä ja näitä sivuja, niin aina vaikka on mikä ongelma kysymyksessä, aina on nykyään syy miehessä. Naiset on niin saatanan ihania ja mahtavia, niissä ei ole mitään vikaa ja niiden ei kuulu tehdä kotona mitään. Lapset (jos niitä vahinkoja on sattunut tulemaan) hoidetaan tarhassa, saarioinen valmistaa ruoan, tiskikone tiskaa, mies siivoaa ja pesee pyykit,nainen sen kun raakkuu ja hyppää vieraissa. Mies joka ei alennu naisen tossun eikä tussun alle on sovinistisika.

Talonrakennus tapahtuu ehkä kerran elämässä jos silloinkaan. Meillä on nyt talonrakennus menossa. Olen mielestäni osallistunut siinä missä mieskin. Olen hoitanut arkkitehdin valitsemisen, arkkitehdin kanssa neuvottelut, tarjouskyselyitä, vastaavan mestarin kanssa viestimisen, laskujenmaksun ja kirjanpidon, neuvotellut rakennesuunnittelijan kanssa, hankkinut pihasuunnittelijan, sisustussuunnittelijan ja sähkösuunnittelijan. Käynyt läpi ikkunafirmojen tarjouksia, ollut mukana sähkösuunnitelman laatimisessa, tehnyt veroilmoitukset, ollut apuna raksalla, kantanut tavaraa, ollut muurarin apulaisena jne.

Jos hana menee rikki, tällä hetkellä huoltoyhtiö korjaa. Tulevaisuudessa omassa talossamme voin tarkistaa tilanteen. Jos en osaa korjata, tuskin osaa miehenikään, kutsun ammattilaisen paikalle. Maalaamista ja tapetointia emme ole vielä tehneet. Raksalla on molempien tarkoitus olla maalarin apuna ja ehkä maalata huomaamattomampia paikkoja itsekin. Lumet auraa traktorikuski, nurtsin ajaa robotti ja sen lisäksi minä tai mies, mies ehkä useammin, mutta minä taas hoidan kukat ja muut kasvit.

Kun minulla oli auto, vaihdoin siihen itse renkaat. Joskus tarvitsin jonkun miehen apua pulttien avaamisessa kun olivat ruostuneet kiinni renkaaseen eikä minulla ollut kunnon työkaluja. Öljynvaihtoon vein auton itse, mies vie oman autonsa öljynvaihtoihin ja huoltoihin itse. Tankkaamassa käymme molemmat, mies useammin kun se on sen auto ja se sillä enemmän ajeleekin. Oma fillarini käy ammattihuollossa tai naispuolinen kaverini huoltaa sen kun sillä on paljon kokemusta. Mieheni ei välitä huoltaa omaa fillariaan. Minä olen innolla selvittämässä, jos pesukoneesa on vikaa. Asensin meille astianpesukoneen ja pesukoneen kun liikkeestä ne kotiin toivat. Irrotin vielä keittiön kaapin astianpesukoneen tieltä. Minä puhdistan meillä viemärit, minun karvoistanihan ne tukkoon menevät. Digiboksien, kotiteatterin ja muiden viihdelaitteiden asennukset teen oikein mielelläni.

En ymmärrä mikä noissa edellä luettelemissasi asioissa olisi sellaista, että niihin tarvitsisi olla mies? No tietty jos on jotain voimaa vaativaa. Renkaiden pultitkin saa auki jos on sähkövehkeet, ei siihen miestä tarvita. Mutta joku digiboksin asennus Nainen fuulaa sua ihan tosissaan jos väittää ettei osaa itse ja sinä olet TOSImies kun teet sen hänen puolestaan, lirkunlirkun.


Ei nykyään ole mitään miesten ja naisten töitä erikseen. Kyllä miehen kuuluu siivota siinä missä naisenkin. Tiskaaminen ei todellakaan ole mikään rakkaudenosoitus vaan ihan normaali kotityö.

Kyllä sen verran voisi suhteensa eteen jokainen tehdä, ettei pidä puolisoaan itsestäänselvyytenä. Että viitsisi edes joskus nähdä vähän vaivaa kumppaninsa eteen. Miettiä mistä se kumppani ilostuisi ja toteuttaa kyseinen asia. Ei se niin vaikeaa ole. Ja kun sen kerran tekee, saattaa jäädä koukkuun; toisen ilahduttaminen on aika palkitsevaa ja hauskaakin. Mä ainakin olen sekä parisuhteessa että ihan vieraillekin ihmisille mielelläni ystävällinen ja huomaavainen. Ei siitä ole sen suurempaa vaivaa kuin vittunaamana kulkemisestakaan ja huomaavaisuudella saa paljon hyvää aikaan, helpottaa omaakin elämäänsä koska sitä saa mitä tilaa.

 

Seurustelun alku vaiheessa sain koruja ja useamman kympin hintaisia lahjoja, kukkia tämän tästä ja kahveja sänkyyn. Pian ekan lapsen syntymän jälkeen loppui lahjojen tulo, eikä sen koomin ole joulu- eikä synttärilahjoja näkynyt. No suklaalevy joskus. Äitienpäivänä on kyllä ostanut pakastekakun ja joskus ruusun.

Täytyy myöntää, että ajattelin silloin alussa, kun kukkia sain usein, että tämän täytyy olla liian hyvää ollakseen tótta. Ja niinhän se sitten olikin.

Itsekin olen sitten pikkuhiljaa lopettanut kaiken muistamisen. Syntymäpäivä aamuna sanon hänelle: "Onnea!"

Mieheni ei koskaan anna minulle jouluna eikä syntymäpäivänäni lahjaa tms., ei koskaan tuo kukkia, ei koskaan sano mitään positiivista minusta. Listaa voisin jatkaa vielä, mutta yksinkertaistaen: mieheni ei koskaan osoita minulle huomiota.

Minä ostan aina välillä jotain pientä miehelleni, leivon hänen suosikkiherkkujaan, kehun häntä jne jne.

Minulla on jotenkin arvoton olo parisuhteessa...

 

Luin noita viestejä ja on ihan pakko tunkea omiakin mielipiteitä tänne >.<
Itse en seurustelukumppaniltani vaadi lahjoja tai muuta materiaa koska tuo ei todista rakkautta tai välittämistä millään tavalla.. ei edes se kallein timanttisormus jolla aiotaan kosia koska kuka tahansa voi antaa sinulle tällaisia lahjoja.

omasta mielestäni paras huomionosoitus on vaikkapa aamulla se että kultani kietoo kädet ympärilleni ja kuiskaa korvaani rakastavansa minua eniten koko maailmassa. Tietenkin myös itse kerron ajoittain kuinka kovasti hän minulle merkitsee.

Yritän siis sanoa että olkaa onnellisia että teillä on joku jonka vierestä herätä aamuisin ja tiedätte että teitä rakastetaan, kun toisilla ei ole ketään ketä sanoisi rakastavansa... tyytykää ihmiset siihen että mies rakastaa teitä omalla tavallanne ihan niinkuin tekin rakastatte häntä omalla ja molemmat näyttävät sen eri tavalla.. naiset saattavat leipoa kakun ja mies kiittää,halaa ja kestää kaikki kiukunpuuskamme

Nimim: Onnelisesti suhteessa oleva <3

 

Satuin selailemaan viestiketjua, koska kieltämättä... arvoton olo kuulostaa tutulta. En voi sanoa, ettenkö saisi huomiota niillä pienillä asioilla, tiukkaa rutistusta öisin, leipien tekoa toisellekin, mies useimmiten maksaa, kun käymme syömässä jne. Onko se sitten väärin, että haluaa jotain muuta? Että toinen ei lähde karkuun, kun häntä yrittää halata..? Ettei suukkoa antaessa halua kuulla murinaa "uh, mene pois, mulla on kuuma". Että voisi joskus edes kävellä kadullakin käsi kädessä? Että ravintolassa syöminen voisi ravinnon saamisen lisäksi olla myös ajan viettämistä toisen kanssa? Että joskus tulevaisuudesta, toiveista ja nykytilanteista voisi keskustella? Että kahdeksan vuoden kihloissa olon jälkeen esimerkiksi häistä keskusteleminen voi olla yksi mahdollisuus, eikä vain jotakin, mistä ei edes haluta keskustella. Olen saanut koruja ja elektroniikkaa, sairasvuoteeseen juuri kirjakaupasta haetun uutuuskirjan jne. Mutta, en kaipaa rahaa tai materiaa. Tiedän, että mieheni on kiltti ja hyvin huomioonottava ja rakastaa minua. En vain saa juuri sitä huomiota, jota itse haluaisin. Ilmeisesti olen siis vain itsekäs. Ja kyllä, mieheni saa huomiota minulta ja olen tehnyt paljon asioita hänen vuokseen, kuten jättänyt ystäväni ja työpaikkani ja muuttanut toiseen kaupunkiin hänen takiansa.

Luin noita viestejä ja on ihan pakko tunkea omiakin mielipiteitä tänne >.<
Itse en seurustelukumppaniltani vaadi lahjoja tai muuta materiaa koska tuo ei todista rakkautta tai välittämistä millään tavalla.. ei edes se kallein timanttisormus jolla aiotaan kosia koska kuka tahansa voi antaa sinulle tällaisia lahjoja.

omasta mielestäni paras huomionosoitus on vaikkapa aamulla se että kultani kietoo kädet ympärilleni ja kuiskaa korvaani rakastavansa minua eniten koko maailmassa. Tietenkin myös itse kerron ajoittain kuinka kovasti hän minulle merkitsee.

Yritän siis sanoa että olkaa onnellisia että teillä on joku jonka vierestä herätä aamuisin ja tiedätte että teitä rakastetaan, kun toisilla ei ole ketään ketä sanoisi rakastavansa... tyytykää ihmiset siihen että mies rakastaa teitä omalla tavallanne ihan niinkuin tekin rakastatte häntä omalla ja molemmat näyttävät sen eri tavalla.. naiset saattavat leipoa kakun ja mies kiittää,halaa ja kestää kaikki kiukunpuuskamme

Nimim: Onnelisesti suhteessa oleva <3

 

Kannattaisko kattoa kokonaisuutta sekä peiliin. Oletko itse täydellinen, huomioitko puolisosi siksi että se tuntuu sinusta mukavalle ja tiedät hänen pitävän siitä, vain siksi että haluat kukan hattuun. Vai jätätkö huomioimatta koska hänkään ei tee niin ja kärvistelet katkeruudessa. Oletko puhunut puolisosi kanssa siitä miksi hän joskus muisti merkkipäivät mutta ei enää. Korostatko että sinä muistat mutta hän ei.
Mies voi lopettaa huomionnit jos ei saa niihin vastinetta. On kerta toisen jälkeen jokin mennyt pieleen: väärä lahja, ei väärä mutta olis mielummin jotain muuta, olisit nyt tehnyt vielä sitäkin jne. Eikö miestä kiinnosta yhteiselämänne mutta ei saa sitä sanottua vaan osoittaa muilla keinoin.
Silti ei miestä voi muuttaa, vain omaa asennetta ja suhtautumsita häneen. Joten jos ei onnistu, voisi miettiä rakastaako miestä enää lainkaan ja miksi itse pysyttelee huonossa suhteessa. Onko se kaikilta osin huono, onko jotain muuta mikä korvaa huomaavaisuuden.
Ei minunkaan mies enää hääpäivää muista, en aina itsekään. Närkästynkö ja alan marista asiasta? No en. Totean vain ettei sitten taas muistettu kumpikaan, jolloin mies on joskus yllättänyt ihan ex tempore "korvauksena". Tosin vain kerran. Tekisinkö minä nainen niin? No en, vaikka varmaan miehestäkin olisi kiva joskus saada spontaani yllätys elämässään, vaimolta.

 

Satuin selailemaan viestiketjua, koska kieltämättä... arvoton olo kuulostaa tutulta. En voi sanoa, ettenkö saisi huomiota niillä pienillä asioilla, tiukkaa rutistusta öisin, leipien tekoa toisellekin, mies useimmiten maksaa, kun käymme syömässä jne. Onko se sitten väärin, että haluaa jotain muuta? Että toinen ei lähde karkuun, kun häntä yrittää halata..? Ettei suukkoa antaessa halua kuulla murinaa "uh, mene pois, mulla on kuuma". Että voisi joskus edes kävellä kadullakin käsi kädessä? Että ravintolassa syöminen voisi ravinnon saamisen lisäksi olla myös ajan viettämistä toisen kanssa? Että joskus tulevaisuudesta, toiveista ja nykytilanteista voisi keskustella? Että kahdeksan vuoden kihloissa olon jälkeen esimerkiksi häistä keskusteleminen voi olla yksi mahdollisuus, eikä vain jotakin, mistä ei edes haluta keskustella. Olen saanut koruja ja elektroniikkaa, sairasvuoteeseen juuri kirjakaupasta haetun uutuuskirjan jne. Mutta, en kaipaa rahaa tai materiaa. Tiedän, että mieheni on kiltti ja hyvin huomioonottava ja rakastaa minua. En vain saa juuri sitä huomiota, jota itse haluaisin. Ilmeisesti olen siis vain itsekäs. Ja kyllä, mieheni saa huomiota minulta ja olen tehnyt paljon asioita hänen vuokseen, kuten jättänyt ystäväni ja työpaikkani ja muuttanut toiseen kaupunkiin hänen takiansa.

Pienenä huomiona vain, kihlaus tarkoittaa lupausta mennä naimisiin. Eli kun pari on sopinut naimisiinmenosta he ovat kihloissa vaikka kihlasormuksia ei olisi vaihdettukaan ja vaikka kukaan muu tästä lupauksesta ei tietäisikään. Vastaavasti kihlaormukset eivät merkitse mitään mikäli ei ole aikomusta astella avioliiton satamaan. Toisin sanoen ette ole todellisuudessa kihloissa.

 

Lupaus avioliitosta se on nimenomaan ollut molemmille. Ja enemmän kuin lupaus avioliitosta, lupaus viettää loppuelämä toisen kanssa. Häät ovat lykkääntyneet meistä riippumattomista syistä, esim. ulkomaankomennusten jne. eli emme ole nähneet järkeä järjestää häitä, kun olemme täysin eri puolilla maapalloa tai Suomea. Olemme sitoutuneita toisiimme, siksi ihmettelinkin, miksi se lopullinen "niitti" avioliitto tuntuu olevan nykyisin niin kaukana.

Pienenä huomiona vain, kihlaus tarkoittaa lupausta mennä naimisiin. Eli kun pari on sopinut naimisiinmenosta he ovat kihloissa vaikka kihlasormuksia ei olisi vaihdettukaan ja vaikka kukaan muu tästä lupauksesta ei tietäisikään. Vastaavasti kihlaormukset eivät merkitse mitään mikäli ei ole aikomusta astella avioliiton satamaan. Toisin sanoen ette ole todellisuudessa kihloissa.

 

Me ihmiset ollaan erilaisia ja tullaan erilaisista perheistä joissa on erilaiset kulttuurit. Enkä tarkoita ulkomaaneläviä, vaan ihan suomalaissyntyisiä perheitä ja sukuja. Toiset oppii kotona huomioimaan synttärit ja merkkipäivät, ja ihmiset muutenkin, toiset ei opi. Toiset alkaa tehdä niin vaikkei kotoaan oppisi, toiset lakkaa tekemästä kuten on oppinut.

Kun parisuhteeseen lähtee, hyväksyy sen kumppaninsa vikoineen puutteineen ja erilaisuuksineen. Jos itse pitää tärkeänä jotain mikä kumppanilta puuttuu, ei ehkä kannata parisuhteeseen sitoutua. Jollei sitten hyväksy puutetta kuitenkin.

Oma ukkoni on sellanen jörö, ei se mitään muista mutta jos häntä muistuttaa esim. synttäreisä niin kyllä se jostain kukkia taikoo. Joskus. Ei kuitenkaan ole huomioimistyyppinen. Kun sitten eräs tuttava mies alkoi muistaa minun synttärit ja nimpparit ym. olisin helposti voinut kuvitella hänen kiinnostuneen minusta muutenkin. Mutta hän on asunut lähes 20 vuotta ulkomailla ja oppinut siellä huomaavaiset tavat, siksi tiedän sen olevan vain kohteliasta. Hän on sellainen kaikille. Aluksi vaivauduin ja menin hämilleni, mutta olen nyt siihen sopeutunut, ja huomaavaisuudesta tulee hyvälle mielelle. Itsekin sitä joskus yrittää mutta kömpelöitä yrityksiä ovat, siksi mielellään jättää väliin. Kun on itse kasvanut ja elänyt erilaisessa kulttuurissa sen suhteen.

 

Olisi mukava lukea, miten ajanmyötä tilanteet on perheissä muuttuneet ja onko löytynyt jotain toimivia keinoja kohentaa parisuhdetta. Sattumalta tämän ketjun löysin ja luin. Oma tilanne myös väsyttävä. Pienet lapset, mies paljon töissä. On hyvä isä lapsille, silloin kun on kotona. Tekee kotitöitä jne. Mutta en voisi juuri kehua, että tuntisin oloni tärkeäksi, tarpeelliseksi ja työni kotona olisi arvostettua. Nalkutusta siitä ja tästä mikä milloinkin ihan tyhmästi tehty ja varmasti muistetaan huomioida jos joku asia jäänyt tekemättä (se että on tiskattu, imuroitu, lapset ruokittu jne. on ihan näkymätöntä ja varmaan ihan lapsellisen helppoa). Ja mitkä lahjat? Yhdet miesten koon sukat olen saanut jouluna.