mitä jäljelle jää, kun huuma häviää?

Olen ollut vähän aikaa tunnemyllerryksessä. Muutamien päivien sisään olen tuntenut, että perhoset vatsastani ovat hävinneet.

Olen 25-vuotias nainen, ensimmäisessä vakavassa suhteessa. Olemme seurustelleet reilun vuoden, parin kuukauden päästä puolitoista. Yhteenmuutimme nelisen kk sitten. Olen hämmentynyt. Aikaisemmin tunsin suurta huumaa ja intohimoa, nyt tuntuu että tunteet olisivat laimenneet. Tiedän että ajan kanssa vastarakastunut olo häviää ja näin, mutta se on itselle uutta ja outoa. Sitä epäilee, että rakastaako toista tosissaan, kun ei "tunne mitään" samalla tavalla kuin vaikka puoli vuotta sitten. Toisen naama ärsyttää välillä ja tuntuu tylsältä. En oikein osaa rentoutua tässä tilanteessa ja olla vaan, tulevaisuuskin on alkanut ahdistaa, vaikka olemme puhuneet ettei minkään "vakavamman" (asunnon osto ym) aika ole todellakaan vielä. Tuntuu, että olen tällä hetkellä tunteeton, vaikka en sitä kuitenkaan taida olla.. Kaipaan miestäni hänen poissaollessaan ja viihdyn hänen lähellään. Ehkä siitä kuitenkin huomaan, että kyllä jotain huumaa vielä on, koska haluaisin meidän viettävän suurimman osan vapaa-ajastamme yhdessä, vähän niin kuin seurustelun alussa sitä haluaa vain olla toisen kanssa. Ihmettelen vain minne ne sydämen tykytykset ja kokonaisvaltainen hyvänolon tunne ovat menneet? Miten voisin olla miettimättä asiaa liikaa?

Asiaan varmaan omalla tavalla vaikuttanee, että en koe olevani muuten aivan täysin tyytyväinen elämääni. Työ rassaa välillä, sitä haluiaisi jotain mielekkäämpää, mutta tässä kaupungissa alan työt ovat vähissä (mieheni taas on tyytyväinen juuri täällä asumiseen, eikä mielellään halua ajatella muualle muuttamista). En sitten tiedä olisiko elämäni edes sen onnellisempaa jossain muualla..jossa ei olisi edes ystäviä ja tuttua tukiverkkoa. Olen asunut samassa kaupungissa koko elämäni, mikä aiheuttaa välillä ristiriitaisia tuntemuksia. Suurin osa ystävistäni asuu nykyään toisaalla ja niitä harvoja, joita täällä on, näen harvakseltaan vuorotyön vuoksi. Ehkä sitä kaipaisi elämäänsä yleensäkin jotain sisältöä enemmän...se varmaan osaltaan heijastuu myös parisuhteeseen? Emme ole reissanneet yhdessä tai saaneet vastaavanlaisia yhteisiä kokemuksia vielä. Elämä tuntuu tällä hetkellä olevan vain sitä tappavan tylsää ja tasaista arkea. Jota elämäni myös sinkkuna oli ja sitä en kyllä kaipaa.

 

Olen ollut vähän aikaa tunnemyllerryksessä. Muutamien päivien sisään olen tuntenut, että perhoset vatsastani ovat hävinneet.

Olen 25-vuotias nainen, ensimmäisessä vakavassa suhteessa. Olemme seurustelleet reilun vuoden, parin kuukauden päästä puolitoista. Yhteenmuutimme nelisen kk sitten. Olen hämmentynyt. Aikaisemmin tunsin suurta huumaa ja intohimoa, nyt tuntuu että tunteet olisivat laimenneet. Tiedän että ajan kanssa vastarakastunut olo häviää ja näin, mutta se on itselle uutta ja outoa. Sitä epäilee, että rakastaako toista tosissaan, kun ei "tunne mitään" samalla tavalla kuin vaikka puoli vuotta sitten. Toisen naama ärsyttää välillä ja tuntuu tylsältä. En oikein osaa rentoutua tässä tilanteessa ja olla vaan, tulevaisuuskin on alkanut ahdistaa, vaikka olemme puhuneet ettei minkään "vakavamman" (asunnon osto ym) aika ole todellakaan vielä. Tuntuu, että olen tällä hetkellä tunteeton, vaikka en sitä kuitenkaan taida olla.. Kaipaan miestäni hänen poissaollessaan ja viihdyn hänen lähellään. Ehkä siitä kuitenkin huomaan, että kyllä jotain huumaa vielä on, koska haluaisin meidän viettävän suurimman osan vapaa-ajastamme yhdessä, vähän niin kuin seurustelun alussa sitä haluaa vain olla toisen kanssa. Ihmettelen vain minne ne sydämen tykytykset ja kokonaisvaltainen hyvänolon tunne ovat menneet? Miten voisin olla miettimättä asiaa liikaa.

Asiaan varmaan omalla tavalla vaikuttanee, että en koe olevani muuten aivan täysin tyytyväinen elämääni. Työ rassaa välillä, sitä haluiaisi jotain mielekkäämpää, mutta tässä kaupungissa alan työt ovat vähissä (mieheni taas on tyytyväinen juuri täällä asumiseen, eikä mielellään halua ajatella muualle muuttamista). En sitten tiedä olisiko elämäni edes sen onnellisempaa jossain muualla..jossa ei olisi edes ystäviä ja tuttua tukiverkkoa. Olen asunut samassa kaupungissa koko elämäni, mikä aiheuttaa välillä ristiriitaisia tuntemuksia. Suurin osa ystävistäni asuu nykyään toisaalla ja niitä harvoja, joita täällä on, näen harvakseltaan vuorotyön vuoksi. Ehkä sitä kaipaisi elämäänsä yleensäkin jotain sisältöä enemmän...se varmaan osaltaan heijastuu myös parisuhteeseen? Emme ole reissanneet yhdessä tai saaneet vastaavanlaisia yhteisiä kokemuksia vielä. Elämä tuntuu tällä hetkellä olevan vain sitä tappavan tylsää ja tasaista arkea. Jota elämäni myös sinkkuna oli ja sitä en kyllä kaipaa.

Mitä haluat elämältäsi, entä parisuhteeltasi? Oletko tyytyväinen itseesi?

Puhu miehesi kanssa ja kysy mitä hän haluaa. Ehkä hänelläkin on välillä tylsää kanssasi, mutta silloin voitte miettiä mitä haluatte tehdä jotta arki olisi hauskempaa.

 

Yhdessä eläessä arki tulee aina. Juhlat ovat harvinaista herkkua, sitä juhlaa on huumakin. Sitä on vain suhteen alussa, sen on tarkoitus olla liima, joka sitoo ihmiset yhteen ja saa tekemään ratkaisuja yhteiselämän eteen, kuten tekin olette tehneet. Erillään asuessakin arki tulee ja huuma haihtuu, mutta erilläään sitä aikaa saattaa kestää vähän pitempään.

Rakastuminen on helppoa, mutta rakastaminen vaikeaa. Sen eteen täytyy tehdä töitä ja se tuo velvoitteita. Rakastaminen on minusta lyhyesti määriteltynä sitä, jotta haluaa toiselle hyvää ja on valmis antamaan itsestään sen hyväksi. Huumassa nautimme itsekkäästi sen tuomasta mielihyvästä ja nautinnosta. Ymmärrätkö eron?

Arkirakkaus kestää, jos ymmärrämme, mitä se on. Kyllä siinäkin on juhlahetkiä, toisesta huumaantumista ja syvää hellyyttä. Ne ovat onnenpisaroita, joita annetaan silloin tällöin, muutoinhan luulemme juhlaa arjeksi. Makeaan tottuu, ekä sitä kenenkään maha jatkuvasti kestä.

On ihmisiä, jotka hakevat tuota huuman ja rakastumisen tunnetta arkeensa. He hakevat jatkuvasti sitä ihannekumppania, pari vaihtuu tuon tuostakin. Eivät he onnellisia ole.

Olet vielä kovin nuori. On mahdollista, jotta tämän kaverin kanssa kokeilun jälkeen toteatte, jotta tämä oli tässä. Jos tunteet loppuvat ja olo on väkisellä yrittämistä, on parempi jatkaa kummankin erillään. Arkielämä parisuhteessakin on juuri noita työ- ja muiden asioiden ja huolien sovittelemista yhteiselämään. Jos se ei ota sujuakseen, vaan lähes kaikki toisessa alkaa ärsyttämään, suhde ei kestä arkea. Parempi silloin on sovinnolla luovuttaa ja löytää kumppani, jonka kanssa tunne kestää arjen.

 

Vasta huuman laskettua voi saada selville, onko tullut valittua sopiva kumppani. Huumassa mikä rutjake tai pirttihirmu tahansa tuntuu maailman ihanimmalta, se ei vaadi muuta kuin että toisen feromonit saa himot hyrräämään.
Jos ap:sta tuntuu, ettei hän ihan oikeasti viihdy miehensä seurassa (eikä tämä tarkoita että miehessä sinänsä olisi mitään vikaa, kyse on vain yhteensopivuudesta), voi olla aika ryhtyä pohtimaan sitä mahdollisuutta josko ette olekaan toisillenne "ne oikeat". Kun kyllästyminen tulee noinkin varhaisessa vaiheessa, se tuskin lupaa kovin vahvasti tulevaisuudenkuvaa onnellisina yhdessä vielä vanhainkodissa.

Vanhat viisaat sanovat: Mene naimisiin parhaan ystäväsi kanssa. Allekirjoitan tämän täysin, vaikka tietysti parhaan ystävänkin kanssa tarvitaan lisäksi sitä pientä kipinää joka kuuluu puolisoiden välille

Mutta sekin on totta, että läheisimpään ihmiseen heijastetaan helposti oman elämän epävarmuudet ja harmit. Ihan ensimmäiseksi kannattaakin varmasti etsiä työ-, harrastus- yms. "muuhun" elämään lisää mielekkyyttä, ja jos ukon kanssa on edelleen yhtä tylsää, niin sitten voi olla jo aika varma vaihtamisen järkevyydestä.

 

Emme ole reissanneet yhdessä tai saaneet vastaavanlaisia yhteisiä kokemuksia vielä. Elämä tuntuu tällä hetkellä olevan vain sitä tappavan tylsää ja tasaista arkea. Jota elämäni myös sinkkuna oli ja sitä en kyllä kaipaa.

Olisitko tuossa vastannut itsellesi?

Minun on vaikea kuvitella, että mikään liitto onnistuisi, jos elämä alkaa polkea paikoillaan. Kun siihen vielä lisätään väsymys ja hetkittäiset huonot olot ja tuskastuminen, niin kovin helposti aletaan hakea syyllisiä.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan. Pitää etsiä vaikka yhteisiä harrastuksia, tai sitten omat harrastukset voisivat jatkua. Elämän pitäisi olla mielenkiintoista ja mielellään ulospäin suuntautuvaa.

Arkea pitää katkoa paloihin, joita odottaa. Omien pettymysten tai pelkojen tuominen suhteeseen, tappaa suhteen, mikäli niistä syyllistetään puoliso. Ihmisillä on helposti muistissa traumaattisia kokemuksia edellisistä suhteista tai sinkkuajoilta; on oikeastaan hassua, että uuden puolison kanssa ne ongelmat putkahtavat pintaan ja puoliso olisi niistä syyllinen. Tietysti uusi puoliso voi olla juuri pelkäämäsi häiriöinen, mutta hyvin suurella todennäköisyydellä hän ei ole, vaan hän on aivan tavallinen omanlaisensa ihminen omine ongelmineen.

Suurin virhe on ensimmäiseksi hakea syyllisiä tai syytä suhteesta.

 

Monet huumat ja rakastumiset kokeneena voin sanoa, että rakastumisen huuma ja hirmuinen intohimo ja sensellainen kestää maksimissaan kaksi vuotta. Se on ihan tutkittu juttu ja oman kokemukseni perusteella ihan tottakin. Eihän sellaista ikuista huumaa kukaan kestäisi kymmeniä vuosia. Huuma ja ihastuminen ja rakastuminen muuttuu rakastamiseksi, jos on muuttuakseen. Se voi myös loppua kun huuma on ohi, ihmettelee ett mitä tuossa näinkään.

Kuitenkin tykkäät olla kaverisi kanssa ja kaipaat häntä yksin ollessasi. Voihan se olla toiseen tottumistakin, mutta ainakin jotain rakastamisesta on vielä jäljellä.

Kokemus on sinule ensimmäinen ja jos eroatte, koet sen taas uudelleen ja taas uudelleen, jos et uskalla ensi huuman haihduttua vakavampaan suhteeseen. Mitä haluat elämältä, sopii kysyä. Jatkuvassa onnenhuumassa elämistä ja íkuista partnerin vaihtamista vai tasaista ja tylsää kotielämää rakastettusi kanssa. Siis ihmisen, jota rakastat ensimmäisen huuman haihduttua.

 

Monet huumat ja rakastumiset kokeneena voin sanoa, että rakastumisen huuma ja hirmuinen intohimo ja sensellainen kestää maksimissaan kaksi vuotta. Se on ihan tutkittu juttu ja oman kokemukseni perusteella ihan tottakin. Eihän sellaista ikuista huumaa kukaan kestäisi kymmeniä vuosia. Huuma ja ihastuminen ja rakastuminen muuttuu rakastamiseksi, jos on muuttuakseen. Se voi myös loppua kun huuma on ohi, ihmettelee ett mitä tuossa näinkään.

Kuitenkin tykkäät olla kaverisi kanssa ja kaipaat häntä yksin ollessasi. Voihan se olla toiseen tottumistakin, mutta ainakin jotain rakastamisesta on vielä jäljellä.

Kokemus on sinule ensimmäinen ja jos eroatte, koet sen taas uudelleen ja taas uudelleen, jos et uskalla ensi huuman haihduttua vakavampaan suhteeseen. Mitä haluat elämältä, sopii kysyä. Jatkuvassa onnenhuumassa elämistä ja íkuista partnerin vaihtamista vai tasaista ja tylsää kotielämää rakastettusi kanssa. Siis ihmisen, jota rakastat ensimmäisen huuman haihduttua.

Viisaita sanoja. ja totta. Tiedän ettei huuma vaan jatku, ei sen kuulukaan, mutta koska tilanne on uusi itselle, niin se aiheuttaa pientä tunnemyllerrystä. Sitä tottakai vaan kai kaipaa näin alkuun sitä intohimoa ja näin. Kyllä mie kaveriani rakastan, ei se tunne voi hetkessä muuttua. Arki vaan on tuonut inhimillisiä pelkoja tulevaisuudesta ym, halutaanko eri asioita ja sen sellaista. Mutta niistäkin on keskusteltava. Kaverini on muutaman vuoden vanhempi ja kokeneempi seurustelusuhteissa, itse taas en ole niin kokenut ylipäätään elämisen suhteen, se turhauttaa. Toisella on selvät sävelet mitä hän haluaa elämässään ja itsellä taas ei ole.. Pitäisi tosiaan saada "oma" elämä järjestykseen ja mieluisaksi, niin turhautuminen sen suhteen ei heijastuisi myös parisuhteeseen..niinkuin tunnen nyt käyneen. Itsehän sitä elämää eletään ja itsehän sen eteen on tehtävä töitä - näinhän se menee kyllä.

 

Puhukaa miehelle toiveistanne, niin rakastava mies järjestää kaiken.
Ei välttämättä heti, mutta kuitenkin ajallaan.

Pelkkä puhuminenkin auttaa kummasti jaksamaan.

 

Viisaita sanoja. ja totta. Tiedän ettei huuma vaan jatku, ei sen kuulukaan, mutta koska tilanne on uusi itselle, niin se aiheuttaa pientä tunnemyllerrystä. Sitä tottakai vaan kai kaipaa näin alkuun sitä intohimoa ja näin. Kyllä mie kaveriani rakastan, ei se tunne voi hetkessä muuttua. Arki vaan on tuonut inhimillisiä pelkoja tulevaisuudesta ym, halutaanko eri asioita ja sen sellaista. Mutta niistäkin on keskusteltava. Kaverini on muutaman vuoden vanhempi ja kokeneempi seurustelusuhteissa, itse taas en ole niin kokenut ylipäätään elämisen suhteen, se turhauttaa. Toisella on selvät sävelet mitä hän haluaa elämässään ja itsellä taas ei ole.. Pitäisi tosiaan saada "oma" elämä järjestykseen ja mieluisaksi, niin turhautuminen sen suhteen ei heijastuisi myös parisuhteeseen..niinkuin tunnen nyt käyneen. Itsehän sitä elämää eletään ja itsehän sen eteen on tehtävä töitä - näinhän se menee kyllä.

olet hieman epävarma itsestäsi, ts. et luota. Sinun kannattaa tiedostaa se asia, että nuorena ihmisenä sinun elämääsi ovat eniten vaikuttaneet vanhempasi ja et voi mitenkään olla vastuussa heidän osuudestaan. On erittäin harmillista, että Suomessa liian monien ihmisten elämä kuluu kasvaessa oikaisemaan "typerien" tai osaamattomien vanhempien toimintaa. Eli me etsimme itseämme ja tämä on minun näkökannassani hyvin suomalainen ominaisuus, eli emme sittenkään ole niin fiksuja ja filmaattisia ihmisiä tärkeiden pienten ihmisten vanhempina ja ohjaajina.

 

Yhdessä eläessä arki tulee aina. Juhlat ovat harvinaista herkkua, sitä juhlaa on huumakin. Sitä on vain suhteen alussa, sen on tarkoitus olla liima, joka sitoo ihmiset yhteen ja saa tekemään ratkaisuja yhteiselämän eteen, kuten tekin olette tehneet. Erillään asuessakin arki tulee ja huuma haihtuu, mutta erilläään sitä aikaa saattaa kestää vähän pitempään.

Rakastuminen on helppoa, mutta rakastaminen vaikeaa. Sen eteen täytyy tehdä töitä ja se tuo velvoitteita. Rakastaminen on minusta lyhyesti määriteltynä sitä, jotta haluaa toiselle hyvää ja on valmis antamaan itsestään sen hyväksi. Huumassa nautimme itsekkäästi sen tuomasta mielihyvästä ja nautinnosta. Ymmärrätkö eron?

Arkirakkaus kestää, jos ymmärrämme, mitä se on. Kyllä siinäkin on juhlahetkiä, toisesta huumaantumista ja syvää hellyyttä. Ne ovat onnenpisaroita, joita annetaan silloin tällöin, muutoinhan luulemme juhlaa arjeksi. Makeaan tottuu, ekä sitä kenenkään maha jatkuvasti kestä.

Hienosti sanottu.