Pettynyt elämään

Vinkkejä, neuvoja tai ajatuksia?

Olen kolmekymppinen kahden lapsen isä. Löytyy vaimo ja kaksi koiraa. Ongelma on haaveileminen yksinelämisestä ja asiat eivät tunnu olevan "oikeassa" tärkeysjärjestyksessä.

Olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta, naimisissa yli 5 vuotta. Kaikki on sujuneet hyvin ja olemme olleet avoin ja hyvin toimiva perhe! Lapsien tulon jälkeen edellä mainitut ongelmat ovat korostuneet. Olen haaveillut yksinelämisestä jo muistaakseni muutaman vuoden ennen lapsien tuloa ja nyt siitä on tullut yhä tärkeämpi asia. Tähän liittyen olen persoonaltani sisäänpäin suuntautunut ja tarvitsen aina omaa aikaa. En nauti olla huomion keskipisteenä. Olen takonut päähäni moton, "Mitä vähemmän ihmisten kanssa ollaan tekemisissä sitä helpommalla elämässä pääsee". Tämähän toki kuulostaa jo kuin olisin päättänyt että kaikki ihmiset olisivat samanlaisia, mutta olen valmis ottamaan vastaan ihmisiä, kunhan minun ei tarvitse tehdä aloitteita. Siksi minuun on myös vaikea tutustua ja kun en tykkää esittää mielipiteitäni jos ei kukaan niitä kysy. Olen aina, mitä muistan, nauttinut elämässäni olla yksin. Silloin saan tehdä sitä mistä nautin eikä kukaan tule häiritsemään. Nykyäänkin tarvitsen aina aikaa muutoksille ja yksin ollessani nautin siitä!

Toinen ongelma oli tärkeysjärjestys. Minulla on yksi harrastus, josta saan henkisen energiani elämään. Ilman sitä pärjään toki, mutta miksi estää itseltään elämän ilon, asian josta voi nauttia ilman että se vahingoittaa muita? Tämä harrastus on pelaaminen eri pelilaitteilla, kuten pc:llä ja puhelimella. Teen pc:llä myös muuta kuin pelaan. Nyt varmasti moni ajattelee että minulla on peliriippuvuus, mene hoitoon! Itse en koe sitä sellaiseksi, koska pelaan vain iltaisin kun lapset ovat menneet nukkumaan ja silloinkin jotkut illat vietän vaimoni kanssa. Joskus tulee oltua pelaamatta useampia päiviä, jos on muuta menoja tai kiireitä. Mutta suurimman osan kuukaudesta tai viikosta istun illat koneella. Tämä johtuu kun minulla ei ole motivaatiota tehdä muuta, harrastaa muuta. Nautin tästä yli kaiken! Ennen sain enemmän aikaa tähän, mutta nyt lapsien vuoksi iltaisin on aikaa 1-4h. Ketään en tästä syytä. Se vain harmittaa kun aikaa on mielestäni niin vähän. Olen usein todennut kuinka turhaa nukkuminen on ja sitähän se on! Elämässä on aina liian vähän aikaa.
Jos miettii, että harrastaisin vaikka veneilyä, patikointia tai hiihtämistä. Voisiko tilanne olla sama? Nimittäin minulla ei ole mitään motivaatiota tehdä päivissä muuta kuin odottaa, että lapset menevät nukkumaan ja voin nauttia elämästä taas, sen muutaman tunnin. Oman ammattini työstä myös toki nautin, mutta jos olisi vaihtoehto en tekisi töitä sekuntiakaan! Sekin vie elämästä aikaa eikä sitä tule tehtyä kuin rahan takia.

Vielä tämä saattaa vaikuttaa. Syytän omassa mielessäni sitä kun meillä on koirat. Jos siihenkin olisin ollut valmis vaikuttamaan, ei meillä ehkä olisi koiria. Vaimoni on erityäin vahva luonteeltaan ja siksi meillä on koirat, kun minulla ei ole yhtään auktoriteettia, en todellakaan uskalla komentaa ketään tai esittää edes mielipiteitä. Pelkään paljon muita ihmisiä, myös vaimoni reaktioita. Siksi on mielestäni helpompaa elää kuten muut haluavat. Lapsien myötä tämä on vähän parantunut.

Tänään ajatukset taas olivat siellä missä niiden ei pitäisi olla, eli jos tämä kaikki olisi ohi. Hyvinä puolina: siihen en pysty, kun en uskalla ja toiseksi itseäni vain satuttaisin. Mutta ajatuksetkin herättivät minut lopulta näistä kirjoittamaan.

Tästä näköjään tuli aika pitkä romaani, mutta toivottavasti edes yksi jaksaisi lukea tämän ja kirjoittaa jotain. Kysymykset olisikin, mitä tehdä sen suhteen, kun olen jo 4-5 vuotta haaveillut yksin elämisestä? Siitä varmuus on vain kasvanut, koska yksin ollessani olen viettänyt parhaimpia aikoja elämässäni. En todellakaan viihdy ihmisten seurassa, se on tylsää.
Toinen kysymys, miten saisin motivaatiota elämiseen ja siihen että viettäisin aikaa perheeni kanssa tiiviimmin? Tällä hetkellä yritän vain selviytyä päivästä toiseen. Illoista saan energiaa jolla jaksan seuraavaan iltaan.

Kiitos kaikille, jotka jaksoitte lukea tämän!

 

Luin tarinasi. Ensimmäinen ajatus sitä lukiessani oli, että vaikka muuta väität,
olet peliriippuvainen. Asiaa voit kysyä ensin vaikka vaimolta, sitten myös itseltäsi.
Useimmiten ihminen kieltää riippuvuutensa loppuun saakka
alkoholisti juo sen viiipullon kun lapset ovat menneet nukkumaan,
sinä otat pelikoneen esiin ja alat pelata, et voi vastustaa,
kokeile olla pelaamatta vaikka viikko tai kaksi tai kuukausi.
Sittenhän saat sen selville.

 

Jos yksin haluaa olla, niin silloin pitää osata keksiä itselle järkevää tekemistä, tai ajattelua.
Ryhtykää keksijäksi, niin silloin voitte yhdistää työn ja ajattelun.
Silloin voitte jatkaa myös perhe-elämää samalla.
Itsellä tuo ainakin toimii.

 

Pelaaminen on sitä yksityisyyden kaipaamista, siinähän voit keskittyä vain siihen mitä haluat ja kykenet kontrolloimaan peliä mitä et taas pysty omassa elämässäsi. Mutta kannattaa kuitekin käväistä tuolla peliriippuvaisuus sivuilla ja tehdä testi aiheuttaako se jo ongelmia. Kuten joku täällä neuvoi, kokeile kykenetkö olemaan pelaamatta esim viikon ilman ärtymystä.
Parisuhteessakin ihmisellä täytyy olla välillä aikaa duunata omia juttujaan, olla yksin. Ei ihminen jaksa jatkuvaa ärsyketulvaa ellei ole ultrasosiaalinen joka elää niistä ärsykkeistä. En osaa sinulle ratkaisua ongelmaasi neuvoa, introverteilla on yleensä rikas sisäinen maailma, pystytkö kotiisi kehittämään jonkun oman alueen jossa voit tehdä niitä omia juttujasi. Ennen vanhaan miehillä se oli autotalli tai verstas minne paeta. Toisaalta voit jakaa sitä sisäistä rikkauttasi myös lapsillesi yhteisen harrastuksen kautta.Sellaisen missä voitte kumpikin dominoida sitä tekemistä, ja samalla vahvistaa vaikka omaa auktoriteettia.

 

Ensimmäinen ajatus on, että tarvit keskusteluapua. Oletko koskaan tehnyt BDI (Beck) ja BAI -kyselyjä? Suosittelen tekemään. Osaat hyvin pohtia asioita, mutta ajattelusi on hieman suoraviivaista. Tarvitset tukea siinä, jotta kykenet olemaan vastuullinen aikuinen - isä ja puoliso. Suosittelen ottamaan yhteyttä joko omalle terveysasemalle ja kysymään onko siellä psykiatrista sairaanhoitajaa. Tai soita työterveyshuoltoon ja kysy pääseekö siellä psykologille. Olet ehkä masentunut tai sitten täytät elämäsi henkisen tyhjyyden pelaamisella. Olet avun hakemisen velkaa itsellesi ja perheellesi. Olet ehkä joutunut liian vastuulliseen rooliin, ilman että olisit itse halunnut tai ollut valmis. Elämässäsi on nyt kriisi, mutta tilanne muuttuu paremmaksi, jos olet valmis tekemään työtä itsesi kehittämiseksi ja kasvamisessaja ottamaan apua vastaan.

 

Ethän vain olisi erityisherkkä (highly sensitive person)? En yhdistä pelaamista addiktioon, vaan sen oman rauhan ja ajan ottamiseen. Paremman tiedon puuttuessa olet ryhtynyt pelaamaan, ymmärrän hyvin.

Voi olla että tulet oikeasti onnelliseksi vain yksin. Siihen päädyin myös itse 20 vuoden jälkeen. Yritin vielä uudestaan parisuhdetta 6 vuoden ajan, todetakseni että en vaan pysty.

Oletko puhunut vaimosi kanssa? Istuttanut pöydän viereen ja kertonut miltä sinusta tuntuu? Ellet pysty puhumaan, kirjoita. Kirjoitat hyvin ja ymmärrettävästi tässäkin. Tavalla ei ole väliä, mutta ehdottomasti vaimolla on oikeus tietää ja sinulla oikeus tuntea. Etsi myös tietoa erityisherkkyydestä (hsp), uskon että voisit löytää siitä työkaluja itsetuntemukseen.

 

Miksi sinun luonteisesi ihminen menee parisuhteeseen ja tekee vielä lapsia, jopa useampiakin lapsia? Mikset elänyt yksin kun sinulla oli siihen mahdollisuus?

Minun isä on koukussa urheiluohjelmiin, tuli töistä kotiin, telkkari auki, loppuilta pelkkää urheilua, nukkumaan, töihin, kotiin telkka auki ja urheilua, siinä se hänen elämänsä pyöri. Mitään muuta hän ei tee kotona kuin katsoo urheilua nyt eläkkeellä ollessaankaan.
Äitini on hyväksynyt tämän puolen isässä ja elää omaa elämäänsä omine menoineen, matkustelee yksin, tapaa ystäviään jne. Muistan ikuisesti miten todella, todella turhauttavaa oli pienenä kun pyysin leikitäänkö, lähdetäänkö ulos, rakennetaanko maja ja isäni vastasi aina: ei nyt katson tämän matsin. Luultavasti jossain 6-7 vuotiaana lakkasin pyytämästä isääni tekemään kanssani yhtään mitään. Isä on minulle etäinen, en koe rakastavani häntä. Minun mielestä isä ei edes yrittänyt eikä vieläkään yritä kommunikoida kanssani.
Muutin pois kotoa puolitoista vuotta sitten ja olen nähnyt isääni yhden kerran. Äitiäni tapaan kaupungilla harva se viikko, käydään teatterissakin ja välillä vaateostoksilla, mutta ei minulla minkäänlaista hinkua ole kotiin mennä, koska siellä on isä joka ei viitsi mitään muuta kuin moi-sanoa minulle. Ei kysy mitä kuuluu tms., minä olen hänelle pelkkä häiriötekijä.

Mieti millaisen suhteen lapsiisi haluat, haluatko olla niin kuin minä ja isä, ainoat sanat mitä vaihdamme keskenämme kerran vuodessa on nykyään moi, vai haluatko rakastavan suhteen välillenne. Valinta on täysin sinun.

 

Vinkkejä, neuvoja tai ajatuksia?

Olen kolmekymppinen kahden lapsen isä. Löytyy vaimo ja kaksi koiraa. Ongelma on haaveileminen yksinelämisestä ja asiat eivät tunnu olevan "oikeassa" tärkeysjärjestyksessä.

Olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta, naimisissa yli 5 vuotta. Kaikki on sujuneet hyvin ja olemme olleet avoin ja hyvin toimiva perhe! Lapsien tulon jälkeen edellä mainitut ongelmat ovat korostuneet. Olen haaveillut yksinelämisestä jo muistaakseni muutaman vuoden ennen lapsien tuloa ja nyt siitä on tullut yhä tärkeämpi asia. Tähän liittyen olen persoonaltani sisäänpäin suuntautunut ja tarvitsen aina omaa aikaa. En nauti olla huomion keskipisteenä. Olen takonut päähäni moton, "Mitä vähemmän ihmisten kanssa ollaan tekemisissä sitä helpommalla elämässä pääsee". Tämähän toki kuulostaa jo kuin olisin päättänyt että kaikki ihmiset olisivat samanlaisia, mutta olen valmis ottamaan vastaan ihmisiä, kunhan minun ei tarvitse tehdä aloitteita. Siksi minuun on myös vaikea tutustua ja kun en tykkää esittää mielipiteitäni jos ei kukaan niitä kysy. Olen aina, mitä muistan, nauttinut elämässäni olla yksin. Silloin saan tehdä sitä mistä nautin eikä kukaan tule häiritsemään. Nykyäänkin tarvitsen aina aikaa muutoksille ja yksin ollessani nautin siitä!

Toinen ongelma oli tärkeysjärjestys. Minulla on yksi harrastus, josta saan henkisen energiani elämään. Ilman sitä pärjään toki, mutta miksi estää itseltään elämän ilon, asian josta voi nauttia ilman että se vahingoittaa muita? Tämä harrastus on pelaaminen eri pelilaitteilla, kuten pc:llä ja puhelimella. Teen pc:llä myös muuta kuin pelaan. Nyt varmasti moni ajattelee että minulla on peliriippuvuus, mene hoitoon! Itse en koe sitä sellaiseksi, koska pelaan vain iltaisin kun lapset ovat menneet nukkumaan ja silloinkin jotkut illat vietän vaimoni kanssa. Joskus tulee oltua pelaamatta useampia päiviä, jos on muuta menoja tai kiireitä. Mutta suurimman osan kuukaudesta tai viikosta istun illat koneella. Tämä johtuu kun minulla ei ole motivaatiota tehdä muuta, harrastaa muuta. Nautin tästä yli kaiken! Ennen sain enemmän aikaa tähän, mutta nyt lapsien vuoksi iltaisin on aikaa 1-4h. Ketään en tästä syytä. Se vain harmittaa kun aikaa on mielestäni niin vähän. Olen usein todennut kuinka turhaa nukkuminen on ja sitähän se on! Elämässä on aina liian vähän aikaa.
Jos miettii, että harrastaisin vaikka veneilyä, patikointia tai hiihtämistä. Voisiko tilanne olla sama? Nimittäin minulla ei ole mitään motivaatiota tehdä päivissä muuta kuin odottaa, että lapset menevät nukkumaan ja voin nauttia elämästä taas, sen muutaman tunnin. Oman ammattini työstä myös toki nautin, mutta jos olisi vaihtoehto en tekisi töitä sekuntiakaan! Sekin vie elämästä aikaa eikä sitä tule tehtyä kuin rahan takia.

Vielä tämä saattaa vaikuttaa. Syytän omassa mielessäni sitä kun meillä on koirat. Jos siihenkin olisin ollut valmis vaikuttamaan, ei meillä ehkä olisi koiria. Vaimoni on erityäin vahva luonteeltaan ja siksi meillä on koirat, kun minulla ei ole yhtään auktoriteettia, en todellakaan uskalla komentaa ketään tai esittää edes mielipiteitä. Pelkään paljon muita ihmisiä, myös vaimoni reaktioita. Siksi on mielestäni helpompaa elää kuten muut haluavat. Lapsien myötä tämä on vähän parantunut.

Tänään ajatukset taas olivat siellä missä niiden ei pitäisi olla, eli jos tämä kaikki olisi ohi. Hyvinä puolina: siihen en pysty, kun en uskalla ja toiseksi itseäni vain satuttaisin. Mutta ajatuksetkin herättivät minut lopulta näistä kirjoittamaan.

Tästä näköjään tuli aika pitkä romaani, mutta toivottavasti edes yksi jaksaisi lukea tämän ja kirjoittaa jotain. Kysymykset olisikin, mitä tehdä sen suhteen, kun olen jo 4-5 vuotta haaveillut yksin elämisestä? Siitä varmuus on vain kasvanut, koska yksin ollessani olen viettänyt parhaimpia aikoja elämässäni. En todellakaan viihdy ihmisten seurassa, se on tylsää.
Toinen kysymys, miten saisin motivaatiota elämiseen ja siihen että viettäisin aikaa perheeni kanssa tiiviimmin? Tällä hetkellä yritän vain selviytyä päivästä toiseen. Illoista saan energiaa jolla jaksan seuraavaan iltaan.

Kiitos kaikille, jotka jaksoitte lukea tämän!

Jos kerran huomasit vuosia ennen lasten syntymistä, että haluaisit olla yksin, miksi sitten teit lapsia? Se on nyt suuri mokasi, josta sinun on kärsittävä niin kauan kuin ovat pieniä.

Kirjoitat, että ilman pelaamista pärjäät kyllä, mutta sitten tuo väite kumoutuu, kun kerrot kuinka pelaaminen on elämäsi ilo ja nautit siitä yli kaiken! Ja kerrot että illoista (pelaamisesta) saat energiaa jaksaaksesi eteenpäin. Luepa kirjoituksesi ajatuksen kanssa, niin huomaat että olet mitä suurimmassa määrin peliriippuvainen.

Kyllä sinun nyt on paras mennä keskustelemaan asiasta, että saat elämäsi kuntoon, ei tuo ole mitään oikeaa elämää. Voithan keskustella vaimosi kanssa asiasta, ehkä hän ymmärtää, tai sitten ei. Mutta päätös on sinun, jos haluat parannuksen elämääsi.

Hiljaisia ihmisiä, jotka haluavat olla itsekseen, on paljon, ja miksei saisi olla sellainen, ei ole mitään väärää, mutta yritä piristyä lastesi vuoksi. Tai sitten ota ero ja jää siihen yksinäisyyteen ja pelaa kaiket päivät ja yöt, kyllä siinä työnantajakin hermostuu uupuneeseen työntekijään ja edessä on potkut. No sehän olisi sinusta varmaan ihanaa, saisit pelata vuorokaudet ympäriinsä.

Ajattele näitä vaihtoehtoja.

 

Ihmisen helppo olla koneen ääressä pelien sisällä, ei tarvitse rakastaa oikeaa ihmistä, saa tappaa, saa ostaa ja myydä, käyttää vaikka minkälaisia konsteja päämäärään päästäkseen. Voi tehdä mitä vaan ilman vastuuta. Ja vaikka pelaisikin jotain "eettisesti kestävää" peliä, ei se ole sama asia kuin todellisuus. Virtuaalimaailmassa ei tarvitse antaa mitään oikeasta itsestään, voi olla kuka tahansa, millainen tahansa.

Mielestäni sinä pakenet virtuaalimaailmaan läheisiltäsi silloin kun ajatuksesi pyörivät pelaamisessa, vaikka et olisikaan koneella. Olet pois henkisesti, et ole läsnä lapsillesi etkä vaimollesi.

Mielestäni sinä pakenet itseäsi, omia tunteitasi, riittämättömyyttäsi ihmisenä.
Mietipä asiaa niin päin, että entäs jos perhe ja tässä ja nyt live-elämään keskittyminen antaisikin sinulle jatkossa sen sisällön ja mielihyvän. Toinen vaihtoehto on tietysti siirtyminen entistä enemmän virtuaalitodellisuuteen, mutta siitä kärsivät lapset ja siitä kärsii parisuhde.