Vauva tuli taloon - esikoinen sietämätön

  • Viestiketjun aloittaja Maritsa78
  • Ensimmäinen viesti
Maritsa78
Hei,

Onko kenelläkään vinkkejä, mitä tehdä esikoisen kanssa, joka oireilee hyvin vahvasti uuden vauvan johdosta? Uupunut ja itsensä riittämättömäksi tunteva äiti kuulisi mielellään muiden kokemuksia.

Vauva on ollut talossa nyt viikon. 2,5 -v. esikoistyttö aloitti hillittömät huutokonsertit heti, kun tulimme kotiin synnäriltä. Aina kun vauva ääntelee, tyttö huutaa "kurkku suorana", suorastaan hysteerisenä. Nukkuumaanmenosta on tullut hillitöntä sirkusta, se kestää ikuisuuden ja kaikki temput käytetään. Yöt ovat muuttuneet levottomiksi. Tyttö on alkanut myös kakata housuunsa (ei ole tehnyt sitä ainakaan vuoteen). Lisäksi hän on alkanut syljeskelemään/ kuolaamaan. jne. Tytöstä on tullut myös hyvin tottelematon ja kuriton ja raivarit ovat lisääntyneet.

Kaikki tämä tuntuu todella raskaalta. Esikoisesta on paljon enemmän työtä ja vaivaa kuin uudesta vauvasta, joka tietysti myös tarvitsee osansa äidin ajasta (mm. imetys, joka takkuaa). Vauvalla on synnynnäinen sairaus, joten huoli siitä ja stressi sairauden hoidosta vaativat myös veronsa. Väsyneenä tulee hermostuttua ja ärsyynnyttyä turhan helposti ja sitten on huono omatunto. Jakamatonta huomiota on juuri nyt hyvin vaikea järjestää esikoiselle. Sitähän hän tietysti tarvitsisi. En jaksa leikkiä ja touhuta tytön kanssa kuten ennen. Tunnen syyllisyyttä siitä, että en kykene tai jaksa suhtautua esikoiseen kovinkaan ymmärtäväisesti tai lämpimästi. Vaikka järjellä ajatelllen tiedän, että tilanne on hänelle hyvinkin vaativa. Mikä minua vaivaa? Usein sanotaan äitien epäilevän sitä, kykenevätkö he rakastamaan uutta tulokasta yhtä paljon kuin esikoista - minusta tuntuu, että ymmärtämykseni ja kärsivällisyyteni suhteessa esikoiseen ovat vähentyneet uuden vauvan myötä. Välillä tyttö suorastaan ärsyttää minua. Onkohan hormoneilla vaikutusta asiaan? Kauankohan esikoisen oireilu kestää? Koska elämä taas tasaantuu?
 
Kahden mutsi
Vaikeatahan se on kun tulee uusi vauva taloon.
Vauvan tuloahan on verrattu siihen, kun mies toisi taloon uuden nuoremman vaimon. Sopeudu siinä sitten...
Onnistuisiko semmoinen, että häädät vaikka miehen kerran päivässä vauvan kanssa ulos vaunulenkille ja koko sen ajan käytät isompaan?
Isommalle kannattaa myös kertoa kuinka tärkeä hän on ja yrittää vaikka ottaa häntä mukaan vauvan hoitoon (hakemaan vaippaa tai harsoa tai viemään pissavaippaa pyykkikoriin tmv) Isomman kanssa voi vaikka "haukkua" vauvaa tyyliin "taasko se huutaa" tai muuta vastaavaa. Ei siis tietenkään haukkua, mutta yhdessä taivastella.

Pystyisitkö ottamaan isomman kainaloon kun pienempi on tissillä? Isommalle vaikka tarravihko ja tarroja? Satujen lukua samalla? Eihän sitä imettää tarvitse tuppisuuna, samalla voi vaikka kertoa tarinoita isommalle.

Löytyisikö läheltä kummia tai mummia, joka voisi käydä auttamassa? Ottaisi vaikka pienemmän syliin hetkeksi, jotta voit sylittää isompaa? Mites isi, vauva hänelle ja isompi omaan syliin.

Tiedän, että tilanne on aika haastava.

Älä nyt ainakaan suutu niistä kakoista housussa. Totea vain, että kakka kuuluu pönttöön (tai pottaan) ja siivoa. Ja voithan kysyä isommalta, josko hän haluaa myös vaipan. Aika monet isosisarukset taantuvat kun vauva tulee taloon. Harvoin sitä taantumaa kestää hetkeä kauempaa!

Isompi hakee vain vastausta siihen, vieläkö häntä rakastetaan kuten ennenkin!
 
Janae
Voimia kysyjälle kovasti! Tämä tilanne teidän perheessä nyt vaan täytyy käydä läpi, kyllä se siitä sitten helpottaa ajan kanssa. Lyhytkin hengähdystauko tekee hyvää, ja äskeisen neuvoihin lisäisin myös sen että tarvitset nyt aikaa myös pelkästään vauvan kanssa oloon ( vaikka esikoinen oireilee). Itselläni ainakin oli paha olo siitäkin kun en pystynyt olemaan rauhassa vauvan kanssa esikoisen jatkuvalta riskaamiselta. Meillä isä otti enemmän vastuulleen esikoista, jotta sain keskittyä vauvaan. Ja kun esikoinen sai tarpeeksi huomiota toiselta vanhemmalta, ei hän enää riskannut niin paljon minua. Minä jaksoin paremmin, kun sain keskittyä alussa eniten vauvaan. Myös isovanhemmat auttoivat tässä asiassa.

Esikoinen tuntuu kasvaneen yhdessä hujauksessa jättiläiseksi, mutta hän on vielä pieni. Hänen tunnemyrskynsä on täyttä totta hänelle, auttakaa hänet sen yli lempeästi.
Se helpottaa kyllä pian. Tukiverkot käyttöön nyt, toivottavasti niitä on. Voimia!!!
 
Peppiina74
Voimia ja jaksamista Maritsalle! Saat kaiken empatiani. Meillä esikoinen 3v 8kk kun vauva syntyi. Lähes samanlaiset reaktiot meillä. Housuun ei alkanut kakkaamaan, mutta sänkyyn pissasi useamman kerran yöllä vaikka oli jo puoli vuotta ollut yökuiva. Vaipaa ei suostunut kuitenkaan laittamaan.

Kuukausi sitten luulin tulevani hulluksi koko härdellistä! Vauvalla kun oli vielä koliikkikin. Nyt tilanne on hieman helpottanut (vauva melkein 3kk) ja uskon, että kaikki tästä järjestyy. Esikoinen on pikkuhiljaa alkanut syömään itse (ainakin pääosalla aterioista) ja pukemaan. Kumpakaan ei suostunut tekemään vauvan syntymän jälkeen. Se hankaloitti asioita hirveästi ja tunsin itseni riittämättömäksi. Meilläkin molemmat itkivät usein samanaikaisesti tai esikoinen huusi ja mylvi tahtoaan... Huh!

Pinnani oli tosi kireellä ja saatoin huutaa esikoiselle kurkkusuorana ja sitten purskahtaa itkuun. Sitten molemmat itkettiin ja pyydettiin anteeksi. Onneksi nämä on nyt menneet ohi.

Nykyään esikoinen leikkii taas itsekseen jonkin verran. Oma leikki loppui joksikin aikaa kokonaan ja imetystuokioiden aikana hän keskittyi tekemään pahojaan. Nykyään imetyksen aikana luetaan kirjaa tai katsotaan yhdessä eläinten kuvia, jos oma leikki ei maistu.

Voimia ja kärsivällisyyttä tilanteesi vaatii ja sitä, että saisit itsekin nukuttua. Väsyneenä ei jaksa senkään vertaa.
 
kuutar09
Miten selvitä mustasukkaisen esikoisen kanssa, jonka mielestä uuden perheenjäsenen voisi vaikka nakata parvekkeelta alas?

Uusi vauva on monen lapsen mielestä karmea kilpailija, jonka ympärillä kaikki tutut aikuiset häseltävät kuin järkensä menettäneinä. Lapsen mielessä risteilee kysymyksiä: kuka huomaa minut, rakastetaanko minua enää yhtä paljon kuin ennen, onko tuo toinen ehkä vanhemmilleni tärkeämpi?

Jos vanhemmat eivät osaa varautua lapsensa mustasukkaisuuteen jo vauvanodotusaikana, on luvassa suurta draamaa. Lapsi ryhtyy taistoon ja tekee kaikkensa, jotta lähipiirille tulisi selväksi, mitä hän uudesta tulokkaasta tykkää.

Ja sitten vanhemmille lohdutukseksi: moni lapsi temppuilee uuden vauvan vuoksi, vaikka aikuiset olisivat tehneet kaiken oppikirjamaisen oikein. Mustasukkaisuus kuuluu asiaan, mutta se menee - luojan kiitos - lähes aina ohi, ja tilalle tulee hellyttävä sisaruusrakkaus.

Näin lievität lapsen mustasukkaisuutta

Ota isompi sisarus ikätasonsa mukaisesti mukaan vauvan odotukseen.

Pyri pitämään vanhemman lapsen arki mahdollisimman muuttumattomana vauvan syntymän aikoihin.

Huomaa ja anna kiitosta lapsen pyrkimyksille hoivata vauvaa, ihastele lapsen taitoja. Puhu vauvasta sinun sisko- tai velivauvana.

Auta kovakouraisia otteita hellem-miksi. Älä tukahduta liiallisilla kielloilla lapsen halua hoivata vauvaa ja tutustua häneen. Tue yhteisiä touhuja ja leikkejä.

Osoita lapselle merkkejä, joista huomaa, että vauva pitää hänestä ja hänen tekemisistään.

Varaa isommalle lapselle mahdollisuus viettää välillä kahdenkeskistä aikaa molempien vanhempien kanssa, jolloin tehdään yhdessä asioita, joita tehtiin ennen vauvan syntymää ja joista lapsi nauttii.

Kehittele vauvan ja isomman lapsen välille omia tärkeitä rituaaleja kuten iltasuukko tai aamuhali.

Kokeile mustasukkaisuutta herättävissä imetystilanteissa seuraavaa: isompi lapsi saa maistaa tissi- tai pullomaitoa, hänet otetaan kainaloon ja luetaan kirjaa tai katsotaan videota, tai lapsi saa imettää omaa nukkevauvaa.

Estä ja kiellä vauvan ja muiden satuttaminen tai tavaroiden rikkominen.

Älä pelästy tai tuomitse mustasukkaisuutta. Hyväksy lapsi ja vaikeat tunteet, vaikka et voi hyväksyä pahoja tekoja: "Sinä olet nyt vihainen. On varmaan vaikeaa odottaa vuoroa. Vauvaa ei saa kuitenkaan satuttaa".

Eläydy lapsen maailmaan

Voit eläytyä lapsen kokemusmaailmaan kuvittelemalla, että puolisosi sanoisi näin: "Kultaseni, olen ajatellut ottaa itselleni toisenkin puolison. Etkö olekin iloinen? Hän tarvitsee aluksi runsaasti aikaani ja huomiotani, mutta kyllä minä rakastan sinua edelleen yhtä paljon kuin ennen. Teille tulee varmaan hauskaa yhdessä! Saat jakaa huoneesi ja tavarasi hänen kanssaan. Annan hänelle sinun vanhoja vaatteitasi, joista sinä olet jo lihonut ulos. Sinä saat muuttaa nukkumaan toiseen huoneeseen, uusi puoliso tarvitsee minua yölläkin."

Vertaus auttaa ymmärtämään, mitä esikoislapselta vaaditaan.

Lähde: http://www.vanhemmat.mll.fi

"Jes, vauva takaisin mahaan!"

Mirva Kujalan perheessä Vesilahdella vietetään vauva-arkea suloisen Oula-pojan syntymän jälkeen. Viisikuukautinen pikkumies saa paljon hoivaa myös kolme- ja viisivuotiailta siskoiltaan.

- Tytöistä nuorempi eli Silja on ollut enemmän mustasukkainen. Hän on alkanut leikkiä itse vauvaa ja puhuu vauvakieltä erityisesti silloin, kun imetän poikaa. Mirva-äiti kertoo.

Pian syntymänsä jälkeen Oula joutui jatkotutkimuksiin sairaalaan. Poika todettiin onneksi täysin terveeksi, ja helpottunut äiti lähetti siskoille kännykkäkuvan sydänpiuhoissa makaavasta pikkuveljestä.

- Silja totesi isälleen: "Jes, nyt se vedetään takaisin mahaan noilla naruilla!"

Varsinaisia mustasukkaisuudesta johtuvia vaaratilanteita perheessä ei ole ollut, jollei Siljan ja Linnean ahkeraa hoitoviettiä lasketa.

- Kun vauva oli juuri tullut taloon, tytöt saattoivat mennä sohvalle vauvan viereen ja ottaa hänet syliinsä ilman lupaa. Sanoin tytöille, että niin ei voi tehdä.

Silja on osoittanut mieltään myös kiukuttelemalla ja tekemällä pientä kiusaa.

- Hän tunkee päätään aivan veljen naaman eteen. Hyvä, että toinen saa hengitettyä!

Ylihuolehtivainen kätkee tunteensa

Lapsen mustasukkaisuus ilmenee tavallisimmin kiukkuna vauvaa kohtaan. Joistakin lapsista tulee kuitenkin ylihuolehtivaisia "pikkuäitejä", jotka haluavat hoitaa vauvaa todella paljon. Vanhemmat useimmiten vain kiittelevät huolehtivaa sisarusta eivätkä huomaa lapsen sisimmässä myllertäviä tunteita. Hän voi olla hyvin mustasukkainen, muttei halua, että pahat ajatukset paljastuvat isälle ja äidille. Lapsi pelkää, että on hänen syynsä, jos vauvalle sattuu jotain.

Lähde: lastenpsykiatri Jari Sinkkosen luento
 
ohi menevää
Meillä tilannetta helpottivat lasten videot, joita 2 v isosisko tykkäsi katsella. Imetystuokioiden ja vauvan nukuttamisen ajan tyttö katseli tyytyväisenä lastenohjelmia. Aamupäivisin vauva nukkui vaunuissa sen ajan, kun olin isomman kanssa leikkipuistossa. Iltatoimiin isä tuli avuksi eli hän rupesi hoitamaan esikoisen iltatoimet ja yöheräilyt.

Kyllä minäkin räjähtelin ja karjuin välillä pää punaisena pienelle 2-vuotiaalle, enkä todellakaan ole ylpeä niistä ajoista. Tyttö kyllä oppi suht nopeasti käyttäytymään äidin mielen mukaisesti muutaman jäähyrangaistuksen jälkeen. Onneksi se vaihe ei kuitenkaan kestänyt kauaa.
 
hormonit
Tiesitkö, että hormonit tekevät naiselle tuossa tilanteessa tepposia, eli on ihan normaalia, että esikoinen alkaa vaikuttamaan rasittavalta ja kömpelöltä. Luonto se vaan ohjaa äitiä hieman irtautumaan esikoisesta ja keskittymään enemmän vauvaan. Luonnossakin emot usein hylkäävät tai potkivat pois pesästä isommat poikaset ennen uusien syntymää. Neuvoisin sinua kuitenkin välillä antamaan vauvan isälle ja keskittymään myös esikoiseen. Tilanne korjaantuu kyllä ajan kanssa.
 
äiti x 2
Hei! Tämä viesti on jo vanha, mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa jos jollain muillakin on vastaavanlaista.

Meillä kaksi lasta, nuorempi jo puolivuotias. Silti edelleen tunnen että en oikein jaksaisi esikoista. Alkuun kun vauva oli syntynyt, tuntui esikoinen hirveän isolta ja jotenkin vieraalta tms. Tätä tunnetta kesti muutaman kuukauden ja tuntui aina jotenkin oudolta kun katsoi esikoista että mikä "jättiläinen" hänestä onkin yhtäkkiä tullut, ennen esikoisen syntymäähän hän oli vielä niin pieni. Nyt olen jo tottunut tuohon eikä esikoinen vaikuta enää isokokoiselta. Mutta edelleen tuo kärsimättömyys ja hermostuminen esikoiseen jatkuu enkä ymmärrä itseäni ollenkaan. Miksi käyttäydyn näin, miten saisin lopetettua... pitäisikö hakea apua jostain, vai mitä pitäisi tehdä. Haluaisin vain hoidella ja pitää vauvaa hyvänä. Tiuskin esikoiselle, en jaksaisi olla hänen kanssaan jne. Tunnen itseni niin inhottavaksi ja huonoksi äidiksi. En haluaisi olla tällainen. Luin tämän ylläolevan viestiketjun jo jokin aika sitten ja silloin lohdutti ajatus että on normaalia hieman "etääntyä/irtaantua" esikoisesta vauvan synnyttyä ja se on ohi menevää. Mutta kun meillä tämä jatkuu edelleen ja melkein tuntuu että pahenee vain. Haluaisin olla rakastava, turvallinen ja kannustava äiti molemmille lapsilleni.

Onko kenelläkään ollut tällaista ja mikä avuksi, nyt todellakin hyvät neuvot ja vertaistuki olisivat kullan arvoisia!!!?
 
kallisarvoista aikaa
Keskittykää ny tihmeessä vauvan ensimmäiseen ikävuoteen täysillä. Esikoista voi antaa hoitoon isovanhemmille, isälle tai muille läheisille, mutta ensimmäisen ikävuoden kehitystä ja lapsi-äiti kiintymyssuhdetta ei rakenneta kuin äidin ja vauvan välille ja vain ekana vuotena.
En suosittele imetyshetkien tärväämistä satujen lukemisella. Se on aikaa äidin ja vauvan katsekontaktille. Sillä on elinikäinen vaikutus lapsen elämään. Saihan se esikoinenkin oman ensimmäisen vuotensa, miksei siis toinen saisi?

Asiasta voi lukea monesta paikkaa, varhaisesta vuorovaikutuksesta ja sen merkityksestä koko loppuelämälle.
 
tiinaliisa
Keskittykää ny tihmeessä vauvan ensimmäiseen ikävuoteen täysillä. Esikoista voi antaa hoitoon isovanhemmille, isälle tai muille läheisille, mutta ensimmäisen ikävuoden kehitystä ja lapsi-äiti kiintymyssuhdetta ei rakenneta kuin äidin ja vauvan välille ja vain ekana vuotena.
En suosittele imetyshetkien tärväämistä satujen lukemisella. Se on aikaa äidin ja vauvan katsekontaktille. Sillä on elinikäinen vaikutus lapsen elämään. Saihan se esikoinenkin oman ensimmäisen vuotensa, miksei siis toinen saisi?

Asiasta voi lukea monesta paikkaa, varhaisesta vuorovaikutuksesta ja sen merkityksestä koko loppuelämälle.

Voi hyvänen aika! Imetyshetki on toki lämpöä ja läheisyyttä, vaikka samalla lukisi satuja. Usein vauva imee silmät ummessa nautiskellen, katsekontaktia ehtii tulla äidin ja vauvan välille muulloinkin. Varhainen vuorovaikutus ei mene pilalle, vaikka välillä puuhailisi esikoisen kanssa. Tämä vuorovaikutusasia on minusta ymmärretty hiukan väärin jos ajatellaan, että esikoinen pitää laittaa hoitoon ja keskittyä vauvaan sataprosenttisesti koko ajan, muuten on loppuelämä pilalla. Kaksivuotias on vielä pieni ja tarvitsee myös äitiä ja vuorovaikutusta, itse asiassa se paljon puhuttu varhainen vuorovaikutus on ainakin 3-vuotiaaksi asti. Eli ei siis niin, että vain eka vuosi olisi tärkeä. Sitäpaitsi nykyään tiedetään että vauva muodostaa kiintymyssuhteen myös isään ja sisaruksiin, ei pelkästään äitiin.
 
Viimeksi muokattu:
joanna13
itse olen näissä samoissa fiiliksissä ja tilanteissa. Löysin pari runo/ajatelmakirjaa, ne tuovat jotenkin perspektiiviä asioihin. Tittamari Marttinen & Virpi Talvitie: Äidin karkkipäivä sekä Eeva Eerola: Läheisyyden vuodet.
 
näin meillä
Voi hyvänen aika! Imetyshetki on toki lämpöä ja läheisyyttä, vaikka samalla lukisi satuja. Usein vauva imee silmät ummessa nautiskellen, katsekontaktia ehtii tulla äidin ja vauvan välille muulloinkin. Varhainen vuorovaikutus ei mene pilalle, vaikka välillä puuhailisi esikoisen kanssa. Tämä vuorovaikutusasia on minusta ymmärretty hiukan väärin jos ajatellaan, että esikoinen pitää laittaa hoitoon ja keskittyä vauvaan sataprosenttisesti koko ajan, muuten on loppuelämä pilalla. Kaksivuotias on vielä pieni ja tarvitsee myös äitiä ja vuorovaikutusta, itse asiassa se paljon puhuttu varhainen vuorovaikutus on ainakin 3-vuotiaaksi asti. Eli ei siis niin, että vain eka vuosi olisi tärkeä. Sitäpaitsi nykyään tiedetään että vauva muodostaa kiintymyssuhteen myös isään ja sisaruksiin, ei pelkästään äitiin.

No todellakin huh huh! sillähän sitä mustasukkaisuutta ja hyvän sisarussuhteen syntymistä hoidetaan, että laitetaan isompi hoitoon ja ollaan pelkan vauvan kanssa. Kyllä ne lapset on kyettävä ottamaan tasapuolisesti huomioon, ikätason vaatimalla tavalla tosin tietenkin. Ei ehkä kannata hankkia usempaa lasta jos ei pysty olemaan, kuin yhden kanssa kerrallaan.
Anteeksi kärkäs viesti, mutta minua sieppaa, että vanhempi sisarus joutuu altavastaajan rooliin, kun vanhemmat eivät osaa hoitaa hommiaan..

Mustasukkaisuutta ilmenee aina, mutta meillä päästiin hyvin kivuttomasti, kun pyrin pitämään esikoisen arjen samanlaisena, kun ennen vauvaa. esikoinen jäin päiväkodistakin pois, samaan aikaan kuin äitiysloma alkoi, niin ehdimme olla kahdestaan kuukauden päivät ja luoda toimivan päivärytmin, jota oli sitten mahdollista toteuttaa myös vauvan synnyttyä.
Imetin kun esikoinen söi aamupalaa ja katsoi lastenohjelmia, sitten vauva vaunuihin ja ulos leikkimään. Sitten syömään. Itsella ja eskoiselle ruoka. Ruuan olin pannut aamulla uuniin, jotta on valmis heti kun tullaan sisään. Sitten sormt ja varpaat ristiin, ettei vauva herää ennen kuin ruokailu on saatu kutakuinkin loppuun. Esikoinen päikkäreille ja vauva kanssa touhuamista ja kotitöitä. Yleensä nukutin isomman samalla kun imetin vauvan. Iltapäivällä välipala, imetys ja taas ulos ja vauva vaunuihin nukkumaan. iskä otti esikoisen hoitovuoron töistä tullessaan ja pari kertaa vikkossa itse tein esikoisen kanssa juttuja kahdestaan , kun iskä hoiti vauvaa. Käytiin uimahallissa, kirjastossa, hoplopissa tai ihan vaan kaupassa..
Hektistä oli, kun vauva oli pikkuinen, mutta muutamassa kuukaudessa arki tasaantui ja sitten melkein voi sanoa, että kaksi meni siinä missä yksikin.
Meillä ikäeroa siis 2v 5kk ja keväällä syntyy kolmas samalla ikäerolla. Saa nähdä mikä sitten odottaa.
 
Viimeksi muokattu:
jii.
Kun varhainen vuorovaikutus ontuu, seuraukset näkyvät vasta nuorena aikuisena. Varhainen vuorovaikutus alkaa jo sikiökaudella ja jatkuu ensimmäisen elinvuoden niin tärkeänä ettei sitä turhaan sanota äidin ja lapsen symbioosiksi. Sitä se on parhaimmillaan.
 
gvrdtgds
Kun varhainen vuorovaikutus ontuu, seuraukset näkyvät vasta nuorena aikuisena. Varhainen vuorovaikutus alkaa jo sikiökaudella ja jatkuu ensimmäisen elinvuoden niin tärkeänä ettei sitä turhaan sanota äidin ja lapsen symbioosiksi. Sitä se on parhaimmillaan.
Eli jos ekan vuoden omistautuu vauvalle, niin sen jälkeen voi toimia miten vaan ja loppuelämä menee hyvin...
Tämä vuorovaikutusjutun ovat nyt monet kyllä tajunneet ihan väärin. Ei se lapsen hoitaminen ja kasvattaminen todellakaan lopu ekaan vuoteen, eikä vauvan ja äidin symbioosi estä sitä etteikö voisi muitakin perheenjäseniä huomioida siinä samalla.
 
Viimeksi muokattu:
näin meillä
Kun varhainen vuorovaikutus ontuu, seuraukset näkyvät vasta nuorena aikuisena. Varhainen vuorovaikutus alkaa jo sikiökaudella ja jatkuu ensimmäisen elinvuoden niin tärkeänä ettei sitä turhaan sanota äidin ja lapsen symbioosiksi. Sitä se on parhaimmillaan.
Vauvan ja äidin symbioosia ei häiritse isommat, tai kaksos- tai kolmoissisarukset. Kuka tuommoista väittää?? Äidin ja vauvan symbioosi ei kärsi siitä, vaikka läheisyyttä rakentaviin tilanteisiin osallistuu vauvan sisaruksetkin. Vanhempihan ikään kuin syyllistää isomman sisaruksen:" Sinun pitää mennä hoitoon, kun muuten äitillä ja iskällä ei ole tarpeeksi aikaa vauvalle!!" "Sinun takiasi äidin ja vauvan suhde vääristyy!" Jos näitä ei sanota lapselle suoraan, niin aivan takuulla hän ajattelee asian olevan näin. Ei siis ihme, että mustasukkaisuutta ja raivokohtauksia esiintyy. Jos joku, niin tällainen lasten epätasa-arvoinen kohtelu tulee vaikuttamaan heidän käsitykseensä itsestään koko lopun elämän.

Itse olen ainakin voinut täysin rinnoin nauttia vauvasta ja olen saanut viettää yllin kyllin omaa aikaa vauvan kanssa, vaikka on ollut lapsi jo ennestäänkin. Ehkäpä jopa enemmän kuin ensimmäisestä, kun aika ei ole mennyt epäröintiin ja erilaisten kehitysvaihdeden pähkäilyyn.

Varhaisen vuorovaikutuksen ontumiseen ei vaikuta se, onko perhessä useampia lapsia. Jari Sinkkonen ja Keijo Tahkokallio, jotka korostavat varhaisen kiintymissuhteen merkitystä, ovat itsekin useamman lapsen vanhempia, jotka nimenomaan VASTUSTAVAT sitä, että isommat lapset viedään hoitoon, kun perheeseen syntyy vauva.
 
Viimeksi muokattu:
niiina
On ihan pelkkää aikuisen itsekkyyttä ja laiskuutta viedä esikoinen hoitoon kun vauva tulee. Sehän on ihan epänormaalia ja psykologien ja tarhantätienkin mielestä väärin. Mutta niin vaan vanhemmat selittelevät itselleen kuinka lapsi viihtyy hoidossa ja heillä on siihen hoitopaikkaan oikeus. Ihan uskomatonta menoa.

Tietytsi olisi vanhemmille helpompaa kun ei tarvitsisi hoitaa villiä, uhmakasta esikoista, mutta siihen on vain pystyttävä. Omilla lapsillani ikäeroa 2v2kk. Esikoisella kovin uhma alkoi samoihin aikoihin kuin vauva syntyi. Rankkaa aikaa se oli ja ajan jakaminen välillä haastavaa, mutta kun ajankäytön suunnitteli ja tiedosti että esikoisen mustasukkisuus luonnollista ja jopa odotettavaa, niin kyllä siitä selvittiin. Nyt vauva täytti vuoden ja helpottaa jo huomattavasti. Sisarusrakkautta ollut jo pitkään nähtävissä ja muistamme huomioida esikoista ikänsä tasoisesti, emmekä odota häneltä ison lapsen käytösä koks ahän on itsekin vielä pieni, vaikka vauvaan verrattuna aina näyttääkin niin isolta.

Meillä siis erittäin temperamenttinen ja uhmakas esikoinen sai ja saa joka päivä omaa aikaa äidin kanssa kun vauva nukkuu, Lisäksi käymme kirjastossa ja uimassa joka viikko vain esikoisen kanssa.
 
tiinaliisa
Jos isä ja sisarukset häiritsisivät kiintymyssuhteen kehittymistä, olisivat ainoat tasapainoiset ihmiset yksinhuoltajaäitien ainokaisia. Tällaista tulosta ei ole kuitenkaan missään tutkimuksissa saatu.

Sen sijaan sisarusten epätasa-arvoinen kohtelu voi aiheuttaa ongelmia vielä aikuisenakin. Esikoista usein pidetään isompana kuin hän onkaan, vaaditaan pärjäämään itsenäisesti ja palkitaan suorituksista, kun taas kuopusta rakastetaan sellaisena kuin hän on.

Pitää yrittää löytää ja huomata hyvää myös siitä uhmaikäisestä esikoisesta, kuopuskin tulee vuorollaan uhmaikään ja kuinka ollakaan häneen osataan jo suhtautua "kyllä se siitä ohi menee"-tyylillä. Esikoisen kanssa kaikki on aina jotenkin opettelua ja tuntuu siksi hankalammalta.

Vauvaa kohtaan voi olla helpompi tuntea positiivisia tunteita, kun hän ei vielä osaa kiukutella ja tahallaan ärsyttää vanhempia ja olla tottelematon, niinkuin uhmaikäinen esikoinen osaa. Esikoisen kiukkua voi helpottaa, jos yrittää muistaa antaa joka päivä hellyyttä myös hänelle, ei vain vauvalle, ja kehua kaikesta mistä vaan kehumisen aihetta löytyy... Esikoinen kun tuntee usein olonsa epävarmaksi siitä, rakastetaanko häntä.

Välillä voi järjestää kummallekin lapselle omaa aikaa myös äidin kanssa (kun toinen lapsi nukkuu tai on vaikka ulkona isän kanssa). Lisäksi tarvitaan myös yhteistä aikaa koko perheen kanssa ja vanhemmillekin lepohetkiä. Pahimpina aikoina pitää vain jaksaa sinnitellä ja uskoa, että kyllä se joskus menee ohi.
 
*Auringonkukka*
Minusta tuntuu, että meillä pahin vaihe on menossa nyt, kun vauva on 9kk ja esikoinen 2v 9kk. Vauvalla on vaihe, että pitää olla koko ajan äidin lahkeessa kiinni ja jos menen toiseen huoneeseen, huutaa heti perään ja tahtoo syliin. Esikoinen on kai huomannut tämän, koska hän huutaa joka välissä myös äidin syliin ja varmasti aina silloin, kun pitäisi laittaa ruokaa, katan pöytää, syötän vauvaa tms. Todella raastavaa. Minusta mustasukkaisuus vauvan syntymän aikaan ei ollut läheskään tällaista (vai onko aika kullannut jo muistot :)

Meillä vauva on ollut aina huono nukkumaan, niin yöllä kuin päivällä. Nyt, kun yöimetyksistä on päästy eroon, on tilanne vähän helpottanut siinä mielessä, että en itse ole niin kamalan väsynyt, koska saan nukuttua itsekin paremmin yöllä. Päiväunet vauvalla on olleet n. 30-45min kerrallaan ja siinä nyt ei kummosia pihaleikeissäkään ehdi. No, jotain toki, mutta aina kaikki esikoisen kanssa on pakannut jäämään kesken. Esikoisen kanssa olen välillä käynyt uimahallissa, mikä on hänelle tosi mukava juttu. Myös yhteiset askartelutuokiot on mukavia. Isän kanssa puuhastelee sitten pihalla kaikenlaista. Minusta vaan usein tuntuu, että oikein mikään ei riitä. Esikoista otetaan paljon mukaan kaikenlaisiin touhuihin. Esikoinen ei ole hoidossa, en voisi kuvitellakaan vieväni, koska olen vauvan kanssa kotona. Äitiysloma tai vanhempainvapaa loppui juuri, mutta jatkan kotihoidontuella. Isä viettää nyt isäkuukautta, mikä on toki helpottanut vähän tilannetta. Tai no, toisaalta ei, koska jos esikoinen saisi päättää, kaikki touhut hän haluaisi tehdä vaan äidin kanssa ja siitähän se sirkus taas saadaan aikaiseksi, kun me vanhemmat ei lähdetä tähän hänen määräilyyn mukaan.

Siis että on sitä muillakin... Ja kyllä, ikävä kyllä täälläkin on tullut kerta jos toinenkin tiuskittua esikoiselle. Ja itselle tulee vaan huono omatunto... :(
 
joanna13
entä sitten, jos lapsilla on pidempi ikäero. Omillani on reilut neljä vuotta, ja kyllä esikoinen on hoidossa nyt 3pv/viikko, jatkossa 2pv kun aletaan maistella kiinteitä. On maalaisjärjellä ajateltuna eri asia jos lasten ikäero on 1-2v tai sitten muutama vuosi.. Ei kaikilla ole mummoja, jotka apuun singahtaa, jne jne .
 
näin meillä
Eikös isompi ikäero ole juurikin helpompi, kun isommalla on jo omia leikkejä, eikä tarvitse äidin apua joka asiaan. Jaksaa odottaa vuoroaan ja ymmärtää, että äidin puitää välillä imettää vauvaa. Ulkonakin leikkii jo toisten kanssa, jolloin ei haittaa vaikka vauva ei koko puistoaikaa nukkuisikaan. Kotona voi tehdä itsenäisesti ompelukuvia, joitain kirjallisia tehtäviä, askarrella, kun vaan antaa selkeät ohjeet.
Toki 4-vuotias kaipaa jo kavereita ja ikäistään seuraa, mutta ei kai siihen päiväkotia tarvita. Itse en ole koskaan kokenut, että 4-vuotiaan pitäisi vauvan synnyttyä jatkaa päiväkotia. Tai koskaan siis edes ajatellut, että ihmiset tosiaan hoitavat kotona yhtä lasta kerrallaan.
Itse ajattelen enemmänkin niin, että minun lapseni ovat todella onnekkaita, kun heillä kaikilla on mahdollisuus olla kotihoidossa, esikoisella etenkin kun saa olla eskarilaiseksi asti. Uskon kotihoidon nimittäin antavan parhaat mahdolliset eväät elämään. (puhun normaalista perheestä, en masentuneista,alkoholisoituneista tms. vanhemmista)
On perhekahviloita, perhekerhoja, päiväkerhoja, leikkipuistoja yms yms. Tokihan sitä helpommalla pääsee, kun vie isomman hoitoon, niin ei tarvitse keksiä hänelle ikätason vaatimaa tekemistä, noudattaa tarkkaa päivärutiinia, ei kestää uhmaraivareita ja käydä montaa kertaa päivässä ulkona leikkimässä ja mahdollisesti pukea toppa ja/tai kuravaatetta. Mutta outoa on, että maksaa jollekin toiselle lapsensa hoidosta, nukuttamisesta ruokkimisesta, kun ne asiat voi tehdä itsekin ja kun ne jokatapauksessa ennen pitkää tekee sille nuoremmalle, niin miksei siinä samalla vanhemmallekin.. Ihmettelen vaan näissä tapauksissa motiivia useampaan lapseen, jos hoitamaan pystyy vaan yhden kerrallaan.
Onhan se raskasta välillä ja oppiihan ne tappelemaan hyvin pieninä ja onhan se äitin pinna välillä piukalla, kun on vaan kaksi kättä ja monta lasta, mutta kuka on sanonut, että elämä on, tai sen pitäisi olla helppoa. Eikö voisi ajatella, että miten onnekas on kun saa kokea itse ne kaikki lapsensa tunnekuohut, ja kuinka vahva ja hyvä vanhempi sitä onkaan, kun niistä tilanteista on selvitty kunnialla ja kuinka lapset voivatkaan hyvin, kun uskaltavat näyttää vanhemmilleen koko tunneskaalansa. Kyllä ne lapset, ja arki lasten kanssa kuitenkin enemmän antaa kuin ottaa ja aika paljosta sitä jää paitsi, jos lapsensa hoitoon laittaa, etenkin kun ei ole pakko.. vanhempana olo on kasvua ja itsensä kehittämistä parhaimmillaan.
 
supermum
Meillä esikoinen 3,5 v ja käy hoidossa 2-3 päivänä viikossa kuusi tuntia kerrallaan. Kuopus nyt 1kk. Hoitopäivinä syömme kotona aamupalan, vien hänet hoitoon klo 9, juuri kun lähtevät ulos leikkimään. Sen jälkeen syövät lounaan, pitävät lepohetken (pienemmät nukkuvat, lapseni lueskelee kirjoja), syövät välipalan ja leikkivät. Klo 14.30-15 käyn hakemassa hänet kotiin. En koe, että lapseni tai minä itse jäämme mistään paitsi näinä hoitopäivinä. Lapseni saa ikäistään seuraa ja erilaisia virikkeitä. Kotipäivinä leikimme ja ulkoilemme sen minkä vauvanhoidon ja kodinhoidon ohessa ehdimme.
Tämä toimii meillä. En käsitä, miksi äitien pitää syyllistää toisiaan heiden tekemien valintojen perusteella (viittaan edelliseen kirjoittajaan). Eikö vaan voitaisi hyväksyä, että olemme erilaisia tässäkin asiassa?
 
näin meillä
Minä taasen en ymmärrä miksi kaikki otetaan syyllistämisenä. Miksi äidit syyllistyvät, jos kerta tekevät omasta mielestään oikein. Ja toisaalta jos vanhempi tekee väärin, eikä ymmärrä/halua ymmärtää mikä on lapselle parasta, niin miksei saa syyllistää. Vai onko jokaisen vanhemman oikeus olla ajattelematta lapsen parasta? Milloin sitten saa syyllistää?
Ei ollut tosiaankaan tarkoitus pahoittaa kenenkään mieltä, ihmettelin vaan vanhemman motiiveja hoidattaa lapsensa toisaalla, vaikka voisi tehdä sen itse, kun kerran kotona on. Eniten huolestuttaa se, ettei äiti halua hoitaa lastaan. Miltähän se mahtaa lapsesta tuntua??
Lapsi ei tarvitse päiväkodin kaltaisia virikkeitä, sen nyt varmasti jokainen tietää. Eskari riittää valmennukseksi kouluun. Itse en henkilökohtaisesti ymmärrä mihin koko subjektiivinen päivähoito-oikeus ylipäätään perustuu. Hirmuiset jonot on hoitopaikkoihin ja töissäkäyvien vanhempien lapset joutuvat jonottamaan paikkaa kuukausitolkulla. Minusta vanhemman velvollisuus on hoitaa omat lapsensa itse, jos kerran kotona on ja hoitopaikat kuuluvat niille lapsille, joiden vanhemmat käyvät töissä. Eikös Lapsen etu kuitenkin laiteta oman edelle, vai?!
Minusta kyse ei ole mistään valintaprosessista. Teet niin monta lasta kun jaksat hoitaa ja sitten kun menet töihin laitetaan kaikki lapset samaan aikaan hoitoon. Miten joku saakin siitä niin monimutkaista..

No mutta tämähän ei ollut alkuperäinen aihe, vaan esikoisen mustasukkaisuus. Tsemppiä kovasti mustasukkaisuuden ja uhman kanssa kamppaileville äideille, jotka kaikesta huolimatta haluavat kohdella lapsiaan oikeudenmukaisesti ja olla heille kaikille täysipäiväinen vanhempi, niin pitkään kuin mahdollista. Mustasukkaisuus hellittää taatusti ennen pitkää ja tilalle muodostuu erittäin arvokas ja läheinen sisaruussuhde.
Voimia!!
 
edelliselle
entä jos olet itse yksi niistä vanhemmista, jotka eivät ymmärrä/halua ymmärtää mikä on lapsillesi parasta? Voi olla haasteellista varttua tuollaisen kaikkitietävän äidin helmoissa...
 
näin meillä
entä jos olet itse yksi niistä vanhemmista, jotka eivät ymmärrä/halua ymmärtää mikä on lapsillesi parasta? Voi olla haasteellista varttua tuollaisen kaikkitietävän äidin helmoissa...

Jos se minusta tekee kaikkitietävän, että yritän edes perustella toimintapani, niin olkoon sitten niin. Jos lapsen on haasteellisempaa kasvaa omien vanhempien hoitamana kotona, niin olkoon sitten niinkin.
Tosin voisin kuvitella, että liiallisista ärsykkeistä aiheutuva stressi ja ympäristön aiheuttama paine olisi päiväkodissa suurempi, mutta voihan toki olla että olen luonut lapsilleni kovemmat paineet jo pelkällä kiireettömyydellä, ja pakottamalla heidät viettämään 24h vuorokaudesta kanssani aiheutan heille ylimääräistä stressiä.
Eihän varhaiset vuodet kotona todellakaan takaa kenellekään täydellistä, onnellista elämää, korkeaa koulutusta ja rikasta puolisoa, mutta ainakaan lasteni ei tarvitse koskaan ajatella, etten halunnut hoitaa heitä itse.

Tämä varmasti nyt riittää tästä aiheesta. Tehköön jokainen siis niinkuin lapsilleen parhaaksi katsoo.
 
Viimeksi muokattu:
Alessia ejk
Alkuperäinen kirjoittaja näin meillä;10694916:
mutta kuka on sanonut, että elämä on, tai sen pitäisi olla helppoa. E

Silloin kun ketuttaa oikein kunnolla, hyräilen mielessäni Coldplayn biisiä Nobody said it was easy, ja heti helpottaa kummasti. Ei hermoja tarvii menettää joka kerta kun esikoinen venkuroi pukiessa tai vauva huitaisee kädellä puurolusikkaa. Tämmöistä tämä nyt on, ja sen kestää kun muistaa että kyllähän mä tiesin mihin olin ryhtymässä :)
 

Yhteistyössä