Voiko tiettyä kaupunkia vihata niin paljon, että lopettaa toimivan parisuhteen?

Voiko asuinpaikka tehdä ihmisestä onnettoman?

Olen 26-vuotias nuori nainen. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja nuoruuteni odottanut muuttoa maailmalle. Olen luonteeltani seikkailja-henkinen, ja saanutkin asua useammassa paikkaa matkaillen ja nähden maailmaa.

Nuoruuteni pienellä paikkakunnalla oli itselleni kovin ahdistava, sillä isäni sairasti vakavasti koko nuoruuteni ja jouduin kovin yksin hänestä huolehtimaan. Tarrautuvat ja psyykkisesti+fyysisesti sairaat vanhempani asuvat yhä samalla paikkakunnalla ja olenkin ollut iloinen, että viime vuodet olen ollut kaukana heistä.

Olen kuitenkin n. 2 v sitten tavannut oikein ihanan miehen, joka tuolla kyseisellä paikkakunnalla asuu. Olemme edenneet suhteessamme siihen vaiheeseen, että mieheni on ostanut rivitalon tästä "vankilaksi" kuvaamastani ex-kotikaupungistani. itse asun Helsingissä, jota rakastan. Aluksi ajattelin, että kestäisin kyllä asua ei- niin mieluisassa paikkaa mieheni takia.

Jos saisin itse päättää tulevaisuuteni näkisin suurkaupunkien humussa. Mieheni on monessa asiassa vastakohtani, arvostaa pikkupaikan rauhaa ja luontoa. Olemme kuitenkin tähän asti pystyneet varsin mukavasti kompromisseihin. Tähän asti olemme siis eläneet etäsuhteessa, hän pikkukunnassa ja itse Helsingissä.

Elokuussa olisi yhteenmuutto tuohon kammoamaani kaupunkiin. Mies tietää ajatukseni muttei voi ymmärtää, miten jotain asuinpaikkaa voi vihata niin paljon. Olenkin miettinyt onko tämä enää normaalia. Vihaan pikkukaupunkia kaikilla tavoin. Olen aina ajatellut olevani epäonnistuja jos joudun muuttamaan sinne takaisin. Vihaan sitä, että ainoa kahvila on ABC, minulla ei ole siellä nykyään yhtään ystävää, työmatkani pidentyy huomattavasti (muttei mahdottomasti), kun kävelen tuon paikan kaduilla ajattelen vain, että siellä on niin RUMAA!

Voiko asuinpaikka tehdä ihmisestä onnettoman? Mieheni tolkuttaa, että kaikki on asenteesta kiinni ja kaupunki ei voi olla tärkeämpi kuin muuten toimiva suhde. Hän myös pyytää, että yrittäisin asua kammottavassa kaupungissa vuoden/pari ja sitten ostamme asunnon muualta, kun vaan olemme saaneet lainaa maksettua.. Voiko vihaamassaan paikkaa sinnitellä niin kauan?

Se vielä pitää mainita, että aluksi ajattelin tuon pikkukylän olevan ok, mutta kun talon ostopäätös oli tehty, alkoi suuri ahdistus joka jatkuu yhä. Olen siis saanut mieheni nalkkiin paikkaan, jota vihaan. Mies sanoi, että ei olisi ikinä ostanut taloa, jos olisi tiennyt ahdistukseni suuruuden. En itsekään ajatellut, että tuo kaupunki-kysymys voisi saada minut näin tolaltani.
Mieheni on kultainen ja tunnen todella huonoa omaatuntoa, sillä hän yrittää kaikkensa, että pääsisin ajatusteni kanssa eteenpäin.

Toivoisin rakentavaa keskustelua erilaisista asuinpaikoista ja sopeutumisesta !

 

Teidän on aika käydä kunnon keskustelu toiveistanne ja odotuksistanne.
Sitä olette aloitelleet, mutta jos toinen on suurkaupungin hälinään haluava ja toinen mieluummin nauttii luonnon rauhasta, niin mitä te teette yhdessä?
Entä montako lasta te haluatte ja milloin?
Miten te käytätte rahaa?
Onko teillä yhteisiä arvoja?

 

Voiko asuinpaikka tehdä ihmisestä onnettoman?

Olen 26-vuotias nuori nainen. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja nuoruuteni odottanut muuttoa maailmalle. Olen luonteeltani seikkailja-henkinen, ja saanutkin asua useammassa paikkaa matkaillen ja nähden maailmaa.

Nuoruuteni pienellä paikkakunnalla oli itselleni kovin ahdistava, sillä isäni sairasti vakavasti koko nuoruuteni ja jouduin kovin yksin hänestä huolehtimaan. Tarrautuvat ja psyykkisesti+fyysisesti sairaat vanhempani asuvat yhä samalla paikkakunnalla ja olenkin ollut iloinen, että viime vuodet olen ollut kaukana heistä.

Olen kuitenkin n. 2 v sitten tavannut oikein ihanan miehen, joka tuolla kyseisellä paikkakunnalla asuu. Olemme edenneet suhteessamme siihen vaiheeseen, että mieheni on ostanut rivitalon tästä "vankilaksi" kuvaamastani ex-kotikaupungistani. itse asun Helsingissä, jota rakastan. Aluksi ajattelin, että kestäisin kyllä asua ei- niin mieluisassa paikkaa mieheni takia.

Jos saisin itse päättää tulevaisuuteni näkisin suurkaupunkien humussa. Mieheni on monessa asiassa vastakohtani, arvostaa pikkupaikan rauhaa ja luontoa. Olemme kuitenkin tähän asti pystyneet varsin mukavasti kompromisseihin. Tähän asti olemme siis eläneet etäsuhteessa, hän pikkukunnassa ja itse Helsingissä.

Elokuussa olisi yhteenmuutto tuohon kammoamaani kaupunkiin. Mies tietää ajatukseni muttei voi ymmärtää, miten jotain asuinpaikkaa voi vihata niin paljon. Olenkin miettinyt onko tämä enää normaalia. Vihaan pikkukaupunkia kaikilla tavoin. Olen aina ajatellut olevani epäonnistuja jos joudun muuttamaan sinne takaisin. Vihaan sitä, että ainoa kahvila on ABC, minulla ei ole siellä nykyään yhtään ystävää, työmatkani pidentyy huomattavasti (muttei mahdottomasti), kun kävelen tuon paikan kaduilla ajattelen vain, että siellä on niin RUMAA!

Voiko asuinpaikka tehdä ihmisestä onnettoman? Mieheni tolkuttaa, että kaikki on asenteesta kiinni ja kaupunki ei voi olla tärkeämpi kuin muuten toimiva suhde. Hän myös pyytää, että yrittäisin asua kammottavassa kaupungissa vuoden/pari ja sitten ostamme asunnon muualta, kun vaan olemme saaneet lainaa maksettua.. Voiko vihaamassaan paikkaa sinnitellä niin kauan?

Se vielä pitää mainita, että aluksi ajattelin tuon pikkukylän olevan ok, mutta kun talon ostopäätös oli tehty, alkoi suuri ahdistus joka jatkuu yhä. Olen siis saanut mieheni nalkkiin paikkaan, jota vihaan. Mies sanoi, että ei olisi ikinä ostanut taloa, jos olisi tiennyt ahdistukseni suuruuden. En itsekään ajatellut, että tuo kaupunki-kysymys voisi saada minut näin tolaltani.
Mieheni on kultainen ja tunnen todella huonoa omaatuntoa, sillä hän yrittää kaikkensa, että pääsisin ajatusteni kanssa eteenpäin.

Toivoisin rakentavaa keskustelua erilaisista asuinpaikoista ja sopeutumisesta !

Ymmärrän täysin ajatuksesi. Olen itse riuhtaissut itseni ulos mitättömästä pikkukaupungista Helsinkiin. Takaisinpaluuta ei ole edes viikonlopuksi. Yksi päivä kylässä sukulaisissa ja sitten helpottuneena autonnokka kohti Helsingintietä.

En ole myöskään mökki-ihmisiä. Minua on turha kutsua kylään paikkaan, jossa ei ole sisävessaa. Kestän hyvin vuodesta toiseen sukulaisten näykkimisen siitä, että vietän kesälomani Euroopan suurkaupungeissa. Niistä nautin suunnattomasti.

Kun ihminen oppii tuntemaan oman perusluonteensa, hän on sinut itsensä kanssa. On aivan turha yrittää taivutella itseään muunlaiseksi kuin on. Onnettomaksi siitä vain tulee ja onneton ihminen hapannuttaa tahtomattaan ihmissuhteensakin.

Aloittaja, kuuntele itseäsi. Teeskentelemällä teet vain kaksi ihmistä onnettomiksi. Pakon edessä sopeutuminen on valehtelemista pahimmillaan.

 

Mieheni tolkuttaa, että kaikki on asenteesta kiinni

Osittainhan se onkin asenteesta kiinni. Voi joko yrittää sopeutua tai sitten keskittyä haikailemaan muun perään. Voi yrittää löytää ne positiiviset puolet siitä vihaamastaankin asuinpaikasta - ja niitä positiivisiakin puolia varmasti on, niitä on joka paikassa - tai sitten jäädä vellomaan siinä inhossa.

Itse jouduin asua mieheni työn vuoksi eräällä pikkupaikkakunnalla - jossa ei ollut edes sitä yhtä ABC-kahvilaa - vaikka mieleni teki vähän isompiin kuvioihin. Silti siellä olin ja elin viisi vuotta ja keskityin siihen, mikä siellä oli hyvää (rauha ja hiljaisuus ja turvallisuus) enkä siihen mikä siellä oli huonoa (pitkät välimatkat, olemattomat huvitukset ja rajalliset palvelut). Ja nyt, kun olemme päässeet muuttamaan vähän isommalle paikkakunnalle, haluan silti vielä silloin tällöin käydä siellä pikkukylässäkin, koska siellä on hyviäkin muistoja.

Täytyy vain päättää, että onko suhde sen arvoinen, että haluaa sen vuoksi yrittää.

 

. Ja nyt, kun olemme päässeet muuttamaan vähän isommalle paikkakunnalle, haluan silti vielä silloin tällöin käydä siellä pikkukylässäkin, koska siellä on hyviäkin muistoja.

Täytyy vain päättää, että onko suhde sen arvoinen, että haluaa sen vuoksi yrittää.

Niin missä sinä siellä käyt? Pellonlaidalla?

 

Niin missä sinä siellä käyt? Pellonlaidalla?

pikkupaikkakunnillakin asuu ihmisiä, ja jotkut jopa ystävystyvät heidän kanssaan.
Itselläni on ystäviä ympäri maailmaa.
Esim. tänä kesänä olen menossa korpeen, ystävän luokse, jossa lähimpään naapuriin on matkaa useampi kilometri. Mutta siitä huolimatta tämä siellä vakituisesti asuva entinen työkaverini nauttii elämästään. Kuten tuolla joku jo sanoikin, se on täysin omasta asenteesta kiinni mitä asioita elämässään arvostaa. Minä arvostan ihmisiä ja ystäviä.

 

pikkupaikkakunnillakin asuu ihmisiä, ja jotkut jopa ystävystyvät heidän kanssaan.
Itselläni on ystäviä ympäri maailmaa.
Esim. tänä kesänä olen menossa korpeen, ystävän luokse, jossa lähimpään naapuriin on matkaa useampi kilometri. Mutta siitä huolimatta tämä siellä vakituisesti asuva entinen työkaverini nauttii elämästään. Kuten tuolla joku jo sanoikin, se on täysin omasta asenteesta kiinni mitä asioita elämässään arvostaa. Minä arvostan ihmisiä ja ystäviä.

Ai jaa, no miksei se sitten asu suurkaupungissa se sun kaveris jos se on omasta asenteesta kiinni mitä arvostaa? Sittenhän sitä vasta voisi verrata ap:n tilanteeseen.

 

Osittainhan se onkin asenteesta kiinni. Voi joko yrittää sopeutua tai sitten keskittyä haikailemaan muun perään. Voi yrittää löytää ne positiiviset puolet siitä vihaamastaankin asuinpaikasta - ja niitä positiivisiakin puolia varmasti on, niitä on joka paikassa - tai sitten jäädä vellomaan siinä inhossa.

Itse jouduin asua mieheni työn vuoksi eräällä pikkupaikkakunnalla - jossa ei ollut edes sitä yhtä ABC-kahvilaa - vaikka mieleni teki vähän isompiin kuvioihin. Silti siellä olin ja elin viisi vuotta ja keskityin siihen, mikä siellä oli hyvää (rauha ja hiljaisuus ja turvallisuus) enkä siihen mikä siellä oli huonoa (pitkät välimatkat, olemattomat huvitukset ja rajalliset palvelut). Ja nyt, kun olemme päässeet muuttamaan vähän isommalle paikkakunnalle, haluan silti vielä silloin tällöin käydä siellä pikkukylässäkin, koska siellä on hyviäkin muistoja.

Täytyy vain päättää, että onko suhde sen arvoinen, että haluaa sen vuoksi yrittää.

"Onko suhde sen arvoinen, että haluaa sen vuoksi yrittää".
Onhan naisella elämässään paljon muutakin kuin miessuhde. On koulutus, urakehitys, omat tavoitteet, omanlainen elämä jossa viihtyy. Niitä ei rakenneta pikkukylässä pellonlaitaa tuijottamalla.

Maailma on täynnä esimerkkejä siitä, että prinsessahäitä seuraa syystä tai toisesta ero 5 - 15 - viimeistään 20 vuoden päästä, kun viimeinenkin ipana on saatu maailmalle omaa satumaailmaansa rakentamaan. Jos äiti on "sopeutunut" kaikki nämävuodet pikkukylään, hän jää puille paljaille vanhenemaan ja muistelemaan hukattua elämäänsä. Näinhän naiset ovat edellisissäkin sukupolvissa "sopeutuneet".

Herätkää naiset, teillä on ihan omakin elämä. Ja jos sen antaa lipua pois, uutta et saa.

 

Voi hyvä ihninen älä missään nimessä muuta sinne mikä paikka ahdistaa! Ajatukset kiinnittyvät epäolennaisiin asioihin ja huomaat pian muuttuneesi eri ihmiseksi kuin mitä nyt vaikka olisikin ihana ihmissuhde vierellä. Ympäristöllä on loppupeleissä niin voimakas vaikutus ja varsinkin kun olet jo päässyt irti menneisyydestä niin kannattaako palata?

 

loppupeleissä ihminen pakenee itseään, ei olosuhteita.
Suurkaupungissa on niin paljon hälinää ja tekemistä, voi täyttää elämänsä työllä ja kaikella, ettei tarvitse ajatella mikä oikeasti itsessä on vialla ja mitä sitä todellisuudessa pakenee.

 

loppupeleissä ihminen pakenee itseään, ei olosuhteita.
Suurkaupungissa on niin paljon hälinää ja tekemistä, voi täyttää elämänsä työllä ja kaikella, ettei tarvitse ajatella mikä oikeasti itsessä on vialla ja mitä sitä todellisuudessa pakenee.

Onko sitten onnellisempaa, että kieltäytyy mielenkiintoisista ulkoisista virikkeistä ja keskittyy tuijottamaan mökin ikkunasta pellonlaitaa ja pohtimaan vuodesta toiseen, " mikä oikeasti itsessä on vialla "?

Oletko muuten koskaan tullut ajatelleeksi, että joillakin saattaa olla niin mielenkiintoinen ammatti ja hyvö työporukka, että töissäkin voi viihtyä?

 

Onko sitten onnellisempaa, että kieltäytyy mielenkiintoisista ulkoisista virikkeistä ja keskittyy tuijottamaan mökin ikkunasta pellonlaitaa ja pohtimaan vuodesta toiseen, " mikä oikeasti itsessä on vialla "?

Oletko muuten koskaan tullut ajatelleeksi, että joillakin saattaa olla niin mielenkiintoinen ammatti ja hyvö työporukka, että töissäkin voi viihtyä?

et ymmärtänyt viestini pointtia ollenkaan.
Eikä kannata sinulle selittääkään.

 

et ymmärtänyt viestini pointtia ollenkaan.
Eikä kannata sinulle selittääkään.

Olisiko se niin että isommissa piireissä voit ottaa monta roolia tai kenties olla kuitenkin enemmän sinä itse kuin pienemmissä, jossa tunnetaan enemmän ihmisiä läheisesti kuin vastaavasti kaupungeissa. Ihmisellähän on rooleja ja niin pitääkin olla,mutta jos olet vain Janin vaimo tai Janetten äiti tai Pentin nuorin tyttö niin sinulla ei ole enää mitään muuta virkaa ja tilaa ja alat voimaan pahoin. Mutta toki se tuo turvallisuutta eikä siinä mitään, on elämänvaiheita jossa työ ympäristö voi olla mitä ideaalisin. Mutta kaikille se ei riitä. Alkaa ahdistaa.

 

Kyllä voi inhota jotain paikkaa niin että fyysisesti ja psyykkisesti voi pahoin. Minä jouduin työn vuoksi muuttamaan Lissaboniin. Yritin sopeutuu ympäröivään elämään mutta homma kävi mahdottomaksi. Eivât edes auringonpaiste ja lämpö auttaneet kun tuntee olevansa ulkopuolinen ja aggressiivisten portugalilaisten ympäröimä. Puolitoista vuotta kestin ja sitten nostin kytkintä. Nykyisin asun Kölnissä ja kun astuin Kölnin lentokentälle tiesin että päätös oli oikea. Ei kannata väkisin asua jossain missä voi huonosti. Olin tosin vapaa lähtemään koska olin ja elin yksin.

 

Kuulostaa tutulta tilanteelta, tosin itselläni ahdistuksen syyt eivät olleet omat sukulaiset, vaan ylipäätään muut seikat. Tein kuitenkin sen (virheen), että muutin tuolle inhoamalleni pikkupaikkakunnalle, ja ajattelin, että kestän siellä kyllä vuoden tai pari. Silloisen miehen kanssa vielä sovittiin, että muutto on vain väliaikainen ja että muutamme kaupunkiin parin vuoden kuluessa. Noh, elämä oli itsellä yhtä tuskaa siellä pikkukunnassa, en saanut edes kavereita, koska kaikki oli siellä niin pikkukuppikuntaisia yms. Kun sitten aloin puhumaan taas, että mitese sen kaupunkiin muuton kanssa, niin miespä ilmoittikin, ettei hän lähde enää mihinkään, vaan että hän viihtyy paikkakunnalla jo todella hyvin. Oli todella suuri pettymys, ettei yhteiset aiemmat suunnitelmat pitäneetkään. Katselin tilannetta vielä reilun puoli vuotta, kärsien ja ahdistuen koko ajan enemmän..sitten tein oman ratkaisuni ja muutin pois, suhde päättyi siihen.
Näin jälkeenpäin ajatellen ei olisi pitänyt lähteä ollenkaan, mutta tulipahan tuokin kammotus koettua. Se mikä ei tapa, vahvistaa. Tuon jälkeen olen asunut nykyisessä kaupungissa onnellisena.

 

Juu, siis itse olen tuon virheen tehnyt, että miehen takia muutin muuan tuppukylään. Ja voin sanoa, että vaikka luontoa ja rauhaa rakastankin, niin en silti kotiudu ikinä tällaiseen rupu kylään, missä muut tietää omat asiat paremmin. Itse emme ikinä pääse täältä pois, koska miehellä on tytär edellisestä liitosta ja näin ollen emme ole vain naimisissa kylän kanssa vaan myös miehen sekohullu exä asustelee melkein naapurissa kyyläämässä tekemisiämme Että oma mielipiteeni on, että ei tällaiseen voi tykästyä, vaikka parisuhde miten ihana olisikin...

 

Olen jo kuusissakymmenissä ja neljä vuotta sitten päätynyt väärälle (pikku)paikkakunnalle, mieheni kanssa monien syiden summana. Suuria soputumisvaikeuksia yhä on, katkeruus kalvaa, avioero vähältä piti... Näin se menee urbaaniksi itsensä kokevalla ihmisellä, joten en missään nimessä voi suositella kenellekään. Itseään ei kannata eikä ole syytä oppia tuntemaan negaation eli kärsimyksen kautta, kun siihen joku keskustelijoita vetosi. Positiivisen kautta parempi - eli ehdottomasti kannattaa välttää ratkaisuja, jotka eivät itselle sitten millään sovi!

 

Näin sivusta seuranneena ja yhdessä episodissa mukana olleena, olen tajunnut, että elämän laatu on tasan tarkkaan omasta asenteesta kiinni, siitä miten itse uuteen asuinpaikkaansa ja ympäristöön, uusiin ihmisiin suhtautuu.

Mummoni asui syrjäseudulla koko ikänsä. Oli ne samat ympyrät ja samat harvat ihmiset joita tapasi 75 vuotta. Kävi kaupassa osti samat kahvirinkelit, ruisleivät, kananmunat vuosikausia samoilta hyllypaikoilta, lämmitti ison talon puilla, teki lumityöt, ketään ei käynyt viikkokausiin. oli yksinäinen ja ikävissään.
Kun fyysinen kunto heikkeni, päätti muuttaa kerrostalon ensimmäiseen kerrokseen lähelle palveluita ja lähelle ihmisiä. Teki itse päätöksen, osti itse asunnon pikana ja päästiin muuttamaan kuukauden päästä. Mutta kun se mieli ehti muuttua tuon kuukauden aikana.
Rahdattiin sängyt ja muut huonekalut kämppään. Oli helmikuu, asunto oli muuttovaiheessa peruslämmöillä noin 15-16 astetta. Mummo ei antanut suurentaa pattereita: sähköä kuluu, vaikka lämpö sisältyi kyllä yhtiövastikkeeseen, kun suurensin lupaa kysymättä termostaatteja, mummohan väänsi patterit aina takaisin ykköselle. Mikään ei auttanut, kotisairaanhoito suurensi pattereita, ei apuja, huoltomies otti jopa termostaatit irti minun pyynnöstäni, mutta siitähän meteli nousi. Helvetinmoinen tappelu siitä, että ei hän siinä kämpässä tule viihtymään vaikka siellä olisi sata astetta lämmintä. Älytöntä itsensä ja meidän muiden kiusaamista.

Mummo kun oli päättänyt jo ennen muuttoa, että muutto onkin paska juttu, asunto on paska asunto, ei hän sinne aio sopeutua eikä hän aio viihtyä.
Ei hakenut ruokaa 50m päässä olevasta kaupasta kun ei sieltä löydy kuitenkaan mitään syötävää. Käytiin yhdessä vaikka kuinka ja monta kertaa, mutta huono kauppa, ei mitään ostettavaa. Ei halunnut käydä suihkussa, sellanen typerä sadesuihku ei mistään kotoisin, keittiön hella oli peffasta kun oli induktioliesi vaikka osasi aivan hyvin käyttää sitä jne. Joka ikisestä asiasta piti kitistä.
Vanhusten kerhohuone oli alle 30m päässä, ei puhettakaan että mummo olisi sinne mennyt, siellähän oli aivan vieraita ihmisiä!!!! Ja kirjasto, mummo luki paljon, kirjasto oli kaupan takana
alle 100m päässä mutta ei hän sinne mene, ei sieltä löydy mitään luettavaa.

20 vuorokauden kuluttua rahtasimme mummon tavarat takaisin maalle ja asunto meni vuokralle ja siitä myyntiin takaisin puolen vuoden päästä. Siellä se mummo sinnittelee rollaattorillaan vanhassa kodissaan, kiukuttelee ja kunto senkun huononee. Seuraava osoite on sairaalan vuodeosasto jos ei nyt ennen sitä kyykähdä jonnekin ja kuole pois.

Teistä jokainen marisija on samanlainen kuin mummoni.
Teillä ei ole pienintäkään innostusta eikä halua edes miettiä sitä millaisia mahdollisuuksia uusi ympäristö teille toisi. Ei pienelle paikkakunnalle muutto merkitse kuolemantuomiota eikä eristyksiin joutumista. Mistä tahansa päin Suomea pääsee autolla kaupunkiin, pääsee lentokentälle ja ulkomaille, kaikkialle lähes yhtä hyvin kuin mitä jos asuisi Helsingin keskustassa.

Ja tuo roolien ottaminen. Ei ihmisen tarvitse vetää elämässään minkäänlaista roolia.

 

Näin sivusta seuranneena ja yhdessä episodissa mukana olleena, olen tajunnut, että elämän laatu on tasan tarkkaan omasta asenteesta kiinni, siitä miten itse uuteen asuinpaikkaansa ja ympäristöön, uusiin ihmisiin suhtautuu..

Kyllä se eläinkin sairastuu ja masentuu jos asuinpaikka on väärä. Ja koira karkaa.

 

Minäkin voin kokemuksesta (ihan omastakin) sanoa, että se on ihan omasta asenteesta kiinni miten sitä viihtyy. Ymmärrän tosin että ap:llä on huonoja kokemuksia juuri tuosta paikkakunnasta ja se tekee sopeutumisesta hankalaa, mutta näille muille jotka väittävät että kaupunkilainen ei sopeudu maalle tai maalainen kaupunkiin - höpö höpö!

Itse asuin lapsuuteni ja nuoruuteni isoissa kaupungeissa, ja opiskelemaan muutin vieläkin isompaan kaupunkiin. Suunnitelmissa oli valmistumisen jälkeen muuttaa todelliseen suurkaupunkiin, esimerkiksi New Yorkiin, mutta toisin kävi. Rakastuin, muutin maalle. En toki voi sanoa että se kävi täysin kivuttomasti, toki minäkin aluksi kaipasin kahviloita yms, mutta se oli kuitenkin toisarvoista siihen verrattuna että olin yhdessä rakastamani kumppanin kanssa. Mutta kuten joku jo sanoi, autolla pääsi kaupunkiin, kahviloihin ja muiden huvituksten äärelle, ja ulkomaillekin reissuun.

Muutaman vuoden päästä työtilanteemme muuttui, ja ajattelimme että muutto kaupunkiin voisi olla paikallaan. Aloimme etsiä sopivaa asuntoa, kävimme useammissakin asuntonäytöissä. Mikään ei tuntunut sopivalta, ja lopulta tajusimme: emme me halua enää kaupunkiin! Emme voineet edes kuvitella enää vaihtavamme pientä, turvallista, sievää pikkukyläämme ja ihania naapureitamme kaupungin hälyyn, stressiin, töykeyteen ja kasvottomiin naapureihin. Minä, joka ennen olin pitänyt juuri siitä että en tuntenut naapureitani, olin nyt niin kiitollinen naapureistani jotka katsoivat talomme perään kun olimme lomalla, joilla oli aina aikaa vaihtaa kuulumisia, jotka aina tarjosivat apuaan. En kaipaa hälyisiä kahviloita ja kasvottomia ihmisiä, istun mieluummin omassa puutarhassani, tai naapureideni, syöden maailman parasta raparperipiirakkaa joka on tehty oman pihan antimista. En kaipaa kasvottomuutta, enkä kaihda sitä että naapurit tietävät asioistani - minähän puhun heidän kanssaan, tokihan se silloin saavat tietää elämästäni ja asioistani. Mitään juorueukkoja ei naapureihimme kuulu, vaan tiedämme toistemme asiat koska vaihdamme kuulumisia.

Olen siis muuttunut täysiverisestä kaupunkilaisesta täysiveriseksi maalaiseksi. Ja vaikka en halunnutkaan muuttaa takaisin kaupunkiin, tiedän että jos jossain vaiheessa niin teen sopeudun taas myös sinne. Se vie vain aikaa tottua taas kasvottomuuteen, tuntemattomiin naapureihin ja suurkaupungin jatkuvaan stressiin. Käyn työni puolesta paljon suurkaupungeissa ja sitä stressittömyyttä ja kylmyyttä en kaipaa laisinkaan. Työstressi putoaa heti harteilta kun saavun kotiin tähän pikkukylään.

Ihminen on sopeutuvainen, olemme selviytyjiä. Muutto kaupungista maalle tai maalta kaupunkiin on oikeastaan aika pieni muutos jos asenne on kohdallaan. Mieli avoinna kohti uusia haasteita ja kokemuksia auttaa muutoksessa kuin muutoksessa.

 

Voiko asuinpaikka tehdä ihmisestä onnettoman?

Olen 26-vuotias nuori nainen. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja nuoruuteni odottanut muuttoa maailmalle. Olen luonteeltani seikkailja-henkinen, ja saanutkin asua useammassa paikkaa matkaillen ja nähden maailmaa.

Nuoruuteni pienellä paikkakunnalla oli itselleni kovin ahdistava, sillä isäni sairasti vakavasti koko nuoruuteni ja jouduin kovin yksin hänestä huolehtimaan. Tarrautuvat ja psyykkisesti+fyysisesti sairaat vanhempani asuvat yhä samalla paikkakunnalla ja olenkin ollut iloinen, että viime vuodet olen ollut kaukana heistä.

Olen kuitenkin n. 2 v sitten tavannut oikein ihanan miehen, joka tuolla kyseisellä paikkakunnalla asuu. Olemme edenneet suhteessamme siihen vaiheeseen, että mieheni on ostanut rivitalon tästä "vankilaksi" kuvaamastani ex-kotikaupungistani. itse asun Helsingissä, jota rakastan. Aluksi ajattelin, että kestäisin kyllä asua ei- niin mieluisassa paikkaa mieheni takia.

Jos saisin itse päättää tulevaisuuteni näkisin suurkaupunkien humussa. Mieheni on monessa asiassa vastakohtani, arvostaa pikkupaikan rauhaa ja luontoa. Olemme kuitenkin tähän asti pystyneet varsin mukavasti kompromisseihin. Tähän asti olemme siis eläneet etäsuhteessa, hän pikkukunnassa ja itse Helsingissä.

Elokuussa olisi yhteenmuutto tuohon kammoamaani kaupunkiin. Mies tietää ajatukseni muttei voi ymmärtää, miten jotain asuinpaikkaa voi vihata niin paljon. Olenkin miettinyt onko tämä enää normaalia. Vihaan pikkukaupunkia kaikilla tavoin. Olen aina ajatellut olevani epäonnistuja jos joudun muuttamaan sinne takaisin. Vihaan sitä, että ainoa kahvila on ABC, minulla ei ole siellä nykyään yhtään ystävää, työmatkani pidentyy huomattavasti (muttei mahdottomasti), kun kävelen tuon paikan kaduilla ajattelen vain, että siellä on niin RUMAA!

Voiko asuinpaikka tehdä ihmisestä onnettoman? Mieheni tolkuttaa, että kaikki on asenteesta kiinni ja kaupunki ei voi olla tärkeämpi kuin muuten toimiva suhde. Hän myös pyytää, että yrittäisin asua kammottavassa kaupungissa vuoden/pari ja sitten ostamme asunnon muualta, kun vaan olemme saaneet lainaa maksettua.. Voiko vihaamassaan paikkaa sinnitellä niin kauan?

Se vielä pitää mainita, että aluksi ajattelin tuon pikkukylän olevan ok, mutta kun talon ostopäätös oli tehty, alkoi suuri ahdistus joka jatkuu yhä. Olen siis saanut mieheni nalkkiin paikkaan, jota vihaan. Mies sanoi, että ei olisi ikinä ostanut taloa, jos olisi tiennyt ahdistukseni suuruuden. En itsekään ajatellut, että tuo kaupunki-kysymys voisi saada minut näin tolaltani.
Mieheni on kultainen ja tunnen todella huonoa omaatuntoa, sillä hän yrittää kaikkensa, että pääsisin ajatusteni kanssa eteenpäin.

Toivoisin rakentavaa keskustelua erilaisista asuinpaikoista ja sopeutumisesta !

 

D

Voiko asuinpaikka tehdä ihmisestä onnettoman?

Olen 26-vuotias nuori nainen. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja nuoruuteni odottanut muuttoa maailmalle. Olen luonteeltani seikkailja-henkinen, ja saanutkin asua useammassa paikkaa matkaillen ja nähden maailmaa.

Nuoruuteni pienellä paikkakunnalla oli itselleni kovin ahdistava, sillä isäni sairasti vakavasti koko nuoruuteni ja jouduin kovin yksin hänestä huolehtimaan. Tarrautuvat ja psyykkisesti+fyysisesti sairaat vanhempani asuvat yhä samalla paikkakunnalla ja olenkin ollut iloinen, että viime vuodet olen ollut kaukana heistä.

Olen kuitenkin n. 2 v sitten tavannut oikein ihanan miehen, joka tuolla kyseisellä paikkakunnalla asuu. Olemme edenneet suhteessamme siihen vaiheeseen, että mieheni on ostanut rivitalon tästä "vankilaksi" kuvaamastani ex-kotikaupungistani. itse asun Helsingissä, jota rakastan. Aluksi ajattelin, että kestäisin kyllä asua ei- niin mieluisassa paikkaa mieheni takia.

Jos saisin itse päättää tulevaisuuteni näkisin suurkaupunkien humussa. Mieheni on monessa asiassa vastakohtani, arvostaa pikkupaikan rauhaa ja luontoa. Olemme kuitenkin tähän asti pystyneet varsin mukavasti kompromisseihin. Tähän asti olemme siis eläneet etäsuhteessa, hän pikkukunnassa ja itse Helsingissä.

Elokuussa olisi yhteenmuutto tuohon kammoamaani kaupunkiin. Mies tietää ajatukseni muttei voi ymmärtää, miten jotain asuinpaikkaa voi vihata niin paljon. Olenkin miettinyt onko tämä enää normaalia. Vihaan pikkukaupunkia kaikilla tavoin. Olen aina ajatellut olevani epäonnistuja jos joudun muuttamaan sinne takaisin. Vihaan sitä, että ainoa kahvila on ABC, minulla ei ole siellä nykyään yhtään ystävää, työmatkani pidentyy huomattavasti (muttei mahdottomasti), kun kävelen tuon paikan kaduilla ajattelen vain, että siellä on niin RUMAA!

Voiko asuinpaikka tehdä ihmisestä onnettoman? Mieheni tolkuttaa, että kaikki on asenteesta kiinni ja kaupunki ei voi olla tärkeämpi kuin muuten toimiva suhde. Hän myös pyytää, että yrittäisin asua kammottavassa kaupungissa vuoden/pari ja sitten ostamme asunnon muualta, kun vaan olemme saaneet lainaa maksettua.. Voiko vihaamassaan paikkaa sinnitellä niin kauan?

Se vielä pitää mainita, että aluksi ajattelin tuon pikkukylän olevan ok, mutta kun talon ostopäätös oli tehty, alkoi suuri ahdistus joka jatkuu yhä. Olen siis saanut mieheni nalkkiin paikkaan, jota vihaan. Mies sanoi, että ei olisi ikinä ostanut taloa, jos olisi tiennyt ahdistukseni suuruuden. En itsekään ajatellut, että tuo kaupunki-kysymys voisi saada minut näin tolaltani.
Mieheni on kultainen ja tunnen todella huonoa omaatuntoa, sillä hän yrittää kaikkensa, että pääsisin ajatusteni kanssa eteenpäin.

Toivoisin rakentavaa keskustelua erilaisista asuinpaikoista ja sopeutumisesta ![/QUOTE
Aihe on myös minulle hyvin tuttu ja omakohtainen ja nousee pintaan aika ajoin ja pohdin sitä edelleen.Olen muuttanut pienelle paikkakunnalle 25 km matkan päähän kaupugista ns. haja-asutusalueelle 11vuotta sitten.Kaipaan edelleen asumaan paikkaan jossa näen ihmisiä enemmän ja pääsen myös talvella iltaisin ulos lenkille(katuvaloihin) ja palvelut ja harrastukset olisivat kohtuumatkan päässä.Sairastan myös masennusta,joka pikku hiljaa vain pahentunut vuosien myötä,sillä koen elämän syrjässä asumisessa usein melko raskaaksi.Lapsien syntymän jälkeen kaipuu"ihmisten ilmoille" on vain lisääntynyt ja ahdistus kotona olemisesta kaukana "muusta elämästä" on ollut hankalaa. Vuosi sitten jäin uupumuksen vuoksi sairaslomalle työstäni. Myös minulla mieheni sanoo kaiken olevan asenteesta kiinni ja minun olevan kiittämätön,kun mikään ei kelpaa,vaikka on upea talo ja pihassa lääniä riittää.Hänen mielestänsä minä en viihtyisi missään muaallakaan!Eli en ole saanut häneltä juuri tukea ja ymmärrystä asiassa.Hän itse matkustaa työkseen viikottain ontyytyväinen työhänsä ja meidän asumiseen.Aika paljon koen että,minun uhraan omasta hyvinvoinnistani,että miehelläni ja lapsilla on kaikki hyvin ja itsetuntoni on kutistunut hyvin pieneksi.
Olen myöskin elänyt rikkinäisen lapsuuden toisen vanhemman mielisairauden ja vanhempieni riitojen keskellä näkymättömänä lapsena ja olen joutunut tukahduttamaan omia tarpeitani.Tämä opittu käyttäytyminen näkyy minussa selvästi vielä näin keski-ikäisenä.Laitan edelleen toisten tarpeet etusijalle .
Mielestäni kannattaa pohtia tarkkaan,jos jo etukäteen tietää,että paikka johon olisi asettumassa tuntuu inhottavalta ja ahdistavalta,kannattaako sinne silloin muuttaa,toisen mieliksi ei niin varmaan pitäisi tehdä,vaan etsiä kompromissi joka on molemmille hyvinvoinnin kannalta parempi vaihtoehto ihan tulevaisuuttakin ajatellen.
Kaikkea hyvää jatkoon toivotan!,