Toimitus kysyy: Muuttivatko lapset parisuhdetta?

[Nina Erho]

Hei!

Teemme Kaksplussaan juttua lapsiperheen vanhempien parisuhteesta ja kaipaisimme kokemuksianne seuraavista aiheista:

1. Onko parisuhteenne muuttunut lapsen/lasten syntymän jälkeen? Miten?
2. Jos parisuhde on muuttunut, osasitko odottaa muutoksia vai tulivatko ne yllätyksenä?
3. Jos parisuhde on muuttunut huonompaan suuntaan, millaisia ongelmat ovat olleet? Mistä ne mielestäsi johtuvat?
4. Oletko/oletteko yrittäneet ratkoa ongelmia? Miten? Onko se onnistunut?

Kaikkiin kysymyksiin ei tarvitse vastata, vain ajatuksia herättäviin. Kommentoi tähän ketjuun. Kiitokset!

Nina Erho
Toimittaja, Kaksplus

 

[auringonpilkku]

Olen yllättynyt positiivisesti, miten siitä poikaystävästä kasvoi vastuuntuntoinen mies esikoisen syntymän jälkeen. Ja samalla olen yllättynyt siitä miten vähästä on joutunut "luopumaan" lasten takia. Elämä ja parisuhde tuntuu nyt paljon rikkaammalta ja tarkoituksellisemmalta. Seksielämäkin tuntuu parantuneen lasten syntymän jälkeen. ollaan oltu yhdessä reilu 9vuotta ja kolmas poika tulossa.

Perhe jossa vartuin ei ole koskaan tuntunut yhtä läheiseltä kuin tämä oma perhe. En olisi uskonut tällaista yhteenkuuluvuudentunnetta olevankaan. Lapsuudenkodissa meillä oli pahoja ongelmia ja tunsin olevani aina ulkopuolinen. Tästä olen keskustellut neuvolassa ja terveydenhoitajakin sanoi huomanneensa että mieheni on minulle kannatteleva voima.

Kuulostaapa imelältä, mutta en olisi selvinnyt elämässäni tiettyjä vaikeita aikoja ilman miestäni ja hänen tukeaan. Vanhemmilleni en ole koskaan pystynyt puhumaan, yrittänyt olen mutta välissä tuntuu olevan jotain.

 

[teisu]

1. On muuttunut. Elämämme pyörii enemmän pojan ympärillä, meille kahdelle ei jää kahden keskeistä aikaa muutakuin iltaisin/öisin.. poika laittaa nukkuun 22-23 välillä.. ja itsellä herätys 6 aamulla.. hieman on koettelemusta.. Viikonloppuisin sitten yritämme pyhittää aikaa parisuhteelle. Olen kuitenkin tyytyväinen, että miehellä rellestys ja baareilu on vähentynyt huomattavasti..viimeisen 1,5 v.n aikana käynyt 2 kertaa baarissa (ennen poikaa melkein joka viikonloppu).

2. Tuli oikeastaan yllätyksenä, kun mies on aina ollut sellainen jos-mä-päätän-niin-mä-teen-niin-tyyppi.. eli tekee oman pään mukaan kaikki.. nykyään kuitenkin ottaa muutkin huomioon..

3. Ei ole kuin parempaan suuntaan

4. On ollut hieman ongelmia, juuri tämän yhteisen ajan suhteen.. kuitenkin olemme jutelleet, välillä riidelleet siitä, mutta aina yritämme parantaa tilannetta olemalla mahdollisimman paljon yhdessä..

 

[Meritähti]

Luulen että lapsen syntymä on muuttanut suhdettamme keskimääräistä vähemmän. Näin arvelen siksi, että aktiviteettimme eivät (yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta) ennen lapsen syntymääkään olleet sellaisia, joihin ei lasta voisi ottaa mukaan.

Alusta asti oli molemmille selvää että vauvan kanssa ei linnoittauduta kotiin vaan reissataan niin kuin ennenkin ja nähdään sukulaisia ja ystäviä. Lapsi onkin elämänsä aikana ollut kotona vain muutaman viikonlopun. Pari kertaa on haluttu kaksinkin tuulettumaan mikä on onneksi ollut mahdollista loistavien tukiverkkojen ansiosta.

Parisuhde on toki muuttunut arjen mukana siten, että teemme myös erilaisia asioita kuin ennen ja päivien tahdin määrä tyttäremme. Spontaanisuudelle ei enää ole tilaa samoin kuin ennen, ei makuuhuoneessa eikä sen ulkopuolella. Tämänhän tiesi jo ennaltakin, mutta se tuli yllätyksenä että kun ilta tulee ja on tilaisuus tehdä mitä lystää, on sohvan nurkka ja telkkari todella usein se kutsuvin vaihtoehto. Tästä ei ole ongelmaa muodostunut, sillä tunne on ollut yhteinen. Jostain sitä laatuaikaakin on kuitenkin aina onnistuttu löytämään.

Tunteisiin toisiamme kohtaan on lapsen syntymä vaikuttanut vain vahvistavasti ja kinastelu on hävinnyt johonkin kuin itsestään.

 

[helmi]

1. On muuttunut. Huonompaan suuntaan, ei ole enää aikaa toiselle eikä jaksakaan, paljon riitaa tai välttelyä. Synnytys oli vaikea, vauva-aika vaikea ja nyt esiuhma vaikea. Tietysti vaikea taloustilanne ja tukiverkkokin vaikuttaa asiaan.

2. Osasin odottaa muutoksia, en kuitenkaan näin radikaaleja. Oltiin selvitty parisuhteessa jo vaikka mistä, mutta siltikin lapsensaanti on kouluttanut meitä paljon. Eikä vieläkään tarpeeksi.

3. Ongelmia läheisyyden, keskustelun ja yhteisen ajan suhteen. Tulevaisuuden toiveet molemmilla eriytyneet.

4. Olemme, mm. perheneuvonnassa kävimme puolisen vuotta, mutta ei vaikutusta. Katsotaan mihin joudutaan.

 

[herttainen oma äitikulta]

1. Onko parisuhteenne muuttunut lapsen/lasten syntymän jälkeen? Miten? - Joo parisuhde meni persiilleen ja seksi lopahteli ajoittain. Vieläkin on vaikeaa, mutta onneksi lapsi on murkku.
2. Jos parisuhde on muuttunut, osasitko odottaa muutoksia vai tulivatko ne yllätyksenä? - En onneksi tiennyt etukäteen.
3. Jos parisuhde on muuttunut huonompaan suuntaan, millaisia ongelmat ovat olleet? Mistä ne mielestäsi johtuvat? - Lapsesta ne johtuu. Lapsi on vanhempien taakkana ja välissä. Onneksi hän on murkku.
4. Oletko/oletteko yrittäneet ratkoa ongelmia? Miten? Onko se onnistunut? - Joo, muttei me onnistuttu. Onneksi hän on murkku.

 

[JONSERED Karhunkantaja]

Absurdi kysymys... Kun lapsi/a syntyy, parisuhde lakkaa olemasta PARIsuhde. Sitten kyseessä on jo useamman ihmisen suhteet ja tietenkin ne vaikuttavat myös parin suhteeseen. Ei sen tarvitse huonontua tai parantua, mutta siihen tulee uusia sävyjä.

 

[tiiru]

Vastaan tällai tarinamuodossa

Jo vauvaa yrittäessä lupasimme että meistä ei tule välinpitämättömiä ja kyllästyneitä toisiamme kohtaan.
Lupauksista huolimatta ajattelin, että näin voi kuitenkin käydä, ainakin ensimmäisinä itkuisina kuukausina, kun väsymys painaa.
Sairaalassa pojan syntymän jälkeisinä päivänä tuijoteltiin vauvaa ja halailtiin toisiamme onnen kukkuloilla. Rakastuin entistä enemmän Crisuun, olihan hän nyt rakkaani lisäksi myös oman poikani ihana isä.


Ensimmäisten päivien aikana, kun takkuileva imetys, ilmeisesti kuitenkin hormonien takia itketti, jaksoi Crisu halailla ja tsempata koko ajan. Kivut olivat todella kovat sektion jälkeen ja saivat mielialankin välillä aika alas. Se auttoi uskomattoman paljon, kun joku pyyhki kyyneleet ja puhui kannustavasti poistaen kaikki "huono äiti" höpötykseni. Vauvakin oli uskomattoman ihana, todellinen rakkautemme täyttymys ja paras kipulääke, joka vei kaiken harmin mielestä.
Rakkaus ei muuttunut lainkaan huonompaan suuntaan, mutta uskon helpon vauvan myös auttaneen asiaa.
Säästyimme pahoilta masuvaivoilta ja koliikilta, joten aikaakin oli/on enemmän parisuhteen kunnossapitoon.

Yhteistä aikaa vietämme kun vauva nukkuu, laitamme jotain hyvää ruokaa ja käperrymme sylikkäin leffan ääreen.
Tarkoitus olisi myös lähteä säännöllisesti esimerkiski syömään tai elokuviin ihan kahdestaan, kun vauva on vähän isompi.
Kauhutarinoita kyllä kuulee kuinka koko suhde on kaatunut ensimmäisen kuukauden, ellei jo raskauden aikana, mutta näinkin hyvin voi käydä, kunhan molemmat jaksavat muistaa, että se isi tai äiti on se sama nainen tai mies johon silloin rakastui lujasti. Kinastellakkin jaksamme aina ajoittain, mutta kun asioista puhutaan pelkän anteeksipyynnön sijaan, ei ne jää vaivaamaan ja molemmille jää lähinnä huvittunut mieli turhasta riidanaiheesta. Rakkaus ei säily itsestään, vaan työllä ja niillä haleilla!

 

[Onnellinen]

Parisuhteemme muuttui, todella paljon. Etäännyimme toisistamme, kun emme saaneet/ottaneet yhteistä aikaa. Kinaa tuli pikkuasioista, kun olimme molemmat niin väsyneitä yöheräämisiin, ja toisista etääntyminen lisäsi riitojen määrää. Pikkuasioista tuli suuria.

Yritimme todella ratkoa ongelmia lapsen vauva-aikana, mutta emme onnistuneet. Olimme liian syvällä riidoissa, ja molemmat kimpaantuivat ihan liian herkästä. Vaikka asioista puhuttiin, seuraavana päivänä sama yleensä jatkui. Loppujen lopuksi asuimme erillämme muutaman kuukauden, mutta palasimme sitten takaisin yhteen.

Asia on kuitenkin todella muuttunut parempaan suuntaan eron jälkeen, ja lapsen kasvettua isommaksi. Nykyään otamme yhteistä aikaa, kun lapsi on mennyt nukkumaan, ja häntä voi jo jättää joskus yöksikin hoitoon luotettaville ihmisille. Teemme asioita myös perheen kesken, eivätkä pikkuasiat enää ärsytä samalla tavalla. Nyt tyttäremme on 2-vuotias, ja voin suoraan sydämestäni sanoa, että elämme nyt onnellisessa parisuhteessa, ja onnellisessa perheessä!

 

[vieras]

1. Onko parisuhteenne muuttunut lapsen/lasten syntymän jälkeen? Miten?

Meillä läheisyys on jäänyt vähiin lapsen synnyttyä. Tämä johtuu vain ja ainoastaan minusta, saan halikiintiöni täyteen, kun hellittelen 7kk ikäistä poikaamme päivät ja sen hetken, kun hän nukkuu haluan käyttää itseeni. Itsekästäkö? Varmaankin imetyskin vaikuttaa, halut ovat hävinneet jonnekin.

Toisaalta, jos olen aikaisemmin kainostellut ja ehkä hävennytkin vartaloani, olen synnytyksen jälkeen paljon enemmän sinut itseni kanssa. Näkihän mieheni synnytyksessä kaiken ja hän haluaa minua siltikin sen jälkeen!

Väsymys aiheuttaa kinastelua - ihan turhista asioista! Riitelemme enemmän kuin ennen.
-----------

2. Jos parisuhde on muuttunut, osasitko odottaa muutoksia vai tulivatko ne yllätyksenä?

Osasin odottaa muutoksia, eivät tulleet yllätyksenä.
-----------

3. Jos parisuhde on muuttunut huonompaan suuntaan, millaisia ongelmat ovat olleet? Mistä ne mielestäsi johtuvat?

Kts. kohta 1
-----------

4. Oletko/oletteko yrittäneet ratkoa ongelmia? Miten? Onko se onnistunut?

Koitamme järjestää viikonloppuaamut siten, että toinen saa nukkua pitkään ja toinen pitää vauvan hiljaisena.

Läheisyyden puuttumisesta olemme keskustelleet. Mies tuntuu ymmärtävän tilanteen, kun olen kertonut hänelle, miksi en läheisyyttä kaipaa. Toisaalta yritän tietoisesti jakaa huomiotani myös miehelleni ja olen huomannut, että mieheni yrittää ottaa vastuuta yhä enemmän vauvan hoidosta, jotta hän on pidempiä aikoja pois käsistäni. Uskomme myös tilanteen helpottavan nyt, kun vauva liikkuu ja viihtyy omissa leikeissään lattialla pidempiä aikoja eikä vaadi sylittelyä jatkuvasti.
-----------

 

[Anilliini]

Muutti ja ei! Me olemme pari, joka eteni aika nopeaan kaikessa; reilut 3kk tapaamisemme jälkeen menimme kihloihin, ja aloimme aika pian toivomaan vauvaa,samalla kun katselimme allakasta sopivaa hääpäivää. Hääpäivän ehdimme lyödä lukkoon ja siitä tovi, niin esikoinen ilmoitti tulostaan. Muutimme yhteen asumaan "plussattuani", ja tuolloin olimme tunteneet n.7kk. Aviouduimme, kun tapaamisestamme oli 10kk. Vauvan synnyttyä meille ei ollut edes ehtinyt kehittyä kunnon suhdetta saati että olisimme tunteneet toisiamme kovin syvällisesti! Siltikin, tietoisuus siitä, että me olemme yhdessä ja me itse teemme meistä perheen, oli tosi vahva ja lisää pontta selviämiseen antoi se, että monet ystävä/kaveripiirissämme olivat valmiita lyömään vetoa, ettei liittomme voi kestää. Alku vauvan kanssa oli "mielenkiintoista" ja haastavaa; ensimmäinen vuosi meni risaisten öiden armoilla, koliikki-itkuja helpottaessa pienessä yksiössä. Saimme isomman asunnon esikoisen ollessa vajaan vuoden, ja se jo helpotti parisuhdetta; oli edes joku ovi, jonka taa mennä olemaan rauhassa hetkittäin.. 2-vuotis-synttäreiden aikaan olin/olimme sitä mieltä, että juu u, meille riittää yksi lapsi.. Siitä pari kk eteenpäin olikin jo niin valtava vauvakuume, että oksat pois:O) . Saimme toisen lapsen 2v8:kk;n ikäerolla ensimmäiseen... Sopeutumisvaikeuksia oli molemmilla meistä, muttei mitään vakavampia.. Pidimme kuitenkin kiinni siitä, että edes kerran vuodessa, hääpäivänämme otamme irtioton arjesta, aivan kahdestaan! Olemme käyneet Tukholmanristeilyllä, hotelliyössä tai edes ravintelissa syömässä niin, että juttelemme keskenämme, kysymme, mitä toiselle kuuluu ja lapset ovat silloin puheenaiheena kielletty. Olemme tähän päivään mennessä olleet aviossa reilut 21 vuotta ja lapsia on 6, ja voin sanoa sydämestäni, että olemme onnellisia. Meillä on ollut myös vaikeita aikoja ja niinkin pahoja, että olemme joutuneet pohtimaan, jatkaako tätä vai lähteäkö eri suuntiin.. Ne ajat ovat tulleet aivan kuin sykleissä; ekan kerran n.7 vuoden yhdessäolon jälkeen, sitten 10 vuoden jälk. ja pahin oli ehkä 15 vuoden tienoilla ja silloin piti jo oikeasti miettiä vihkivalaansa, tahdotko?! Se oli jollain lailla sellainen "vedenjakaja", että silloin oli jo kaksi eri ihmistä, jotka eivät tunteneet toisiaan enää ja ruoho aidan tuolla puolella alkoi näyttää vihreämmältä.Päätös liiton jatkamisesta/päättämisestä tehtiin silloin;Päätimme jatkaa yhdessä. Tuosta päätöksestä on nyt kulunut reilut 7 vuotta ja sen jälkeen saimme vielä toivotun iltatähdenkin! Olemme molemmat ymmärtäneet sen, että onni on tässä ja nyt, sitä on huomenna turha haikailla ja etsiä, jos ei sitä jaksa tänäänkään kaivata.. En tiedä, kuinka meille oilsi käynyt, jos olisimme seurustelleet ja tutustuneet ensin vuosikausia, ehkä emme olisikaan yhdeesä kestäneet.. Kasvoimme yhdessä bailaavista nuorista vastuullisiksi vanhemmiksi, ja voi kuinka ylpeä siitä olenkaan tänä päivänä, kun esikoinen aloittaa yliopiston, kuopus on innokas kerholainen ja allekirjoittanut odottelee vaihdevuosiaan kera prätkä-kärpäsen pureman saaneen miehen/iskän:O).

 

[Rytkäätys]

Parisuhteemme ei ole muuttunut muuta kuin hyvään suuntaan. Liika juhliminen jäi pois. Toimimme hyvin yhteen myös vanhempina ja vastuu jaetaan sopivasti. Puhuminen ja tunteiden ja toiveiden esille tuominen on tärkeää.
Tämä kuitenkin vaatii myös panostusta, otamme tarpeeksi usein kahdenkeskistä aikaa vaikka lasten mentyä nukkumaan ja saatamme puhua asioista ja elämästä tuntitolkulla. Ymmärrän että helposti että vauva voi erkaannuttaa pahastikin pariskunnan toisistaan, mutta sen voi estää kun halua on, ja heti alusta saakka huolehtii keskinäisestä siteestä.
Yhteiset haaveet, yhteiset jälkeläiset ja yhteinen arki on vain lujittanut suhdettamme hitsaten meidät toisiimme tiukasti, onnellisesti. Juuri vähän aikaa sitten ihmeteltiin missä vaiheessa se alkuhuuma loppui ja tämä ihana, pysyvä ja luja rakkaus alkoi. :heart:

 

[Beep]

1. On tietysti muuttunut, periaatteessa kaikin tavoin, eihän siltä voi välttyä. Muutos tosin ei ole mielestäni negatiivisvoittoinen. Lastensaanti yhdessä lähentää, sitoo yhteen ihan uudella tavalla.
2. Ei tullut yllätyksenä.
3. Yhteistä aikaa on vähemmän.
4. Asioista keskutelemalla syntyy yhteisymmärrystä ja kompromisseja. Tärkeää on tajuta ja muistaa kuinka tärkeää on yhteinen aika ilman lapsia, henkisen läheisyyden säilyttäminen, jonka eteen joutuu tosin tekemään töitä lapsettomatkin pariskunnat.

 

[idunnor]

1. Onko parisuhteenne muuttunut lapsen/lasten syntymän jälkeen? Miten?
Parisuhteemme on vahvistunut.

2. Jos parisuhde on muuttunut, osasitko odottaa muutoksia vai tulivatko ne yllätyksenä?
Osasin odottaa, jo raskausaikana oli näkyvissä muutosta.

3. Jos parisuhde on muuttunut huonompaan suuntaan, millaisia ongelmat ovat olleet? Mistä ne mielestäsi johtuvat?
Nyt lapsen ollessa 2,5v kahdenkeskistä aikaa ei tunnu enää olevan (ellei lasta sitten vie yökylään mummilaan) koska hänen unirytminsä hakee paikkaansa ja nukahtamisvaikeuksia on alkanut ilmetä sängyn vaihdoksen myötä, lapsi menee nukkumaan kun minä menen ja herää kun minä herään.

4. Oletko/oletteko yrittäneet ratkoa ongelmia? Miten? Onko se onnistunut?
Olemme puhuneet paljon, se on auttanut. Myös yhteinen aika ja tekeminen on helpottanut.

 

[xx]

Parantunut. Olemme yhdessä perhe, äiti ja isä ovat tasavertaiset vanhemmat. Pelkäsin ensin että mieheni arastelisi lapsen hoitoa jne, mutta ei, alusta asti olemme yhdessä hoitaneet. Minä tietysti hieman enemmän kun mies oli töissä. En imettänyt, joten ruokintakin sujui vuoronperään pullosta.
Olemme yhdessä äiti ja isä, perhe, mutta täytyy myös kiinnittää huomiota siihen että olemme nainen ja mies, se vaatii kyllä työtä. Pari tuntia silloin tällöin lapsivapaata aikaa auttaa, joskus hotelliyöt jne. Olen nähnyt läheltä sen miten nainen halusi olla enää vain äiti, melkeinpä hylkäsi miehensä kun lapsi syntyi. Sitä en missään nimessä halunnut.
Välillä täytyy höllätä, lapsella on huononnukkumisen kausia jne, mutta kyllä se parisuhde aina vähän työtä vaatii.

 

[surku]

1. On muuttunut, ei ole enää mitään parisuhdetta.
2. Osasin odottaa, mutten näin totaalista erkaantumista (yli 10 vuoden yhdessä asumisen jälkeen).
3. Kamala väsymys varmaan isoin tekijä (erittäin huonosti yöt nukkuva lapsi) joka laukaisi monia riitoja. Tai en enää tiedä, tuntuu etten tunne koko miestä enää.
4. On yritetty ja alkuun se onnistuikin hetkittäin. Puhuttu, puhuttu ja puhuttu mutta nyt tuntuu ettei mikään enää auta, ei puheet eikä teotkaan. On taidettu tulla päätepysäkille tässä avioliitossa. Elämä on yhtä ironiaa - puhuimme ennen lapsen tekoa ettei sitten erota kun lapsi "tehdään" ja tässä ollaan. Etäämpänä toisistamme kuin koskaan, mutta toistaiseksi lapsen takia saman katon alla - kumpikaan kun ei halua olla lapsesta erossa, joo, joku nauraa partaansa jossain yläilmoissa jos sellainen on olemassa.

 

[Mija]

Osasin odottaa parisuhteemme muuttumista. Olimme olleet vain kaksi vuotta yhdessä kun lapsemme syntyi. Ennen lapsen syntymää, kuvittelin että olemme onnellinen "malliperhe". Nyt kun poika on 1v3kk niin täytyy myöntää, että kulisseja on pidetty yllä jo jonkin aikaa.
Aluksi kuvittelin laantuneen suhteemme johtuvan lapsen kehitysvammasta mutta nyt huomaan että näin olisi käynyt joka tapauksessa. Olisi lapsi sitten "tavis" tai ei. Mutta lapsen vuoksi pidämme vielä hynttyyt yhdessä. Tarvitsemme toistemme tukea, vaikkei niitä lämpimiä halauksia paljoa liikene. Yksikin katse voi lohduttaa jo paljon.

 

[xx]

Parantunut. Olemme yhdessä perhe, äiti ja isä ovat tasavertaiset vanhemmat. Pelkäsin ensin että mieheni arastelisi lapsen hoitoa jne, mutta ei, alusta asti olemme yhdessä hoitaneet. Minä tietysti hieman enemmän kun mies oli töissä. En imettänyt, joten ruokintakin sujui vuoronperään pullosta.
Olemme yhdessä äiti ja isä, perhe, mutta täytyy myös kiinnittää huomiota siihen että olemme nainen ja mies, se vaatii kyllä työtä. Pari tuntia silloin tällöin lapsivapaata aikaa auttaa, joskus hotelliyöt jne. Olen nähnyt läheltä sen miten nainen halusi olla enää vain äiti, melkeinpä hylkäsi miehensä kun lapsi syntyi. Sitä en missään nimessä halunnut.
Välillä täytyy höllätä, lapsella on huononnukkumisen kausia jne, mutta kyllä se parisuhde aina vähän työtä vaatii.

Lisättäköön että takana yli 10v vuotta yhteistä elämää ja lapsi antoi odotuttaa itseään aika kauan....

 

[jonna]

Meillä ei ole ollut parisuhdetta enää sen jälkeen kun lapsi tuli. Mies antaa ymmärtää ettei minuun voi koskea,kun olen äiti. Elämme yhdessä, mutta kuin ystävät. Ja yritettty on tilannetta parantaa.

 

[harmaana]

Tähän vastaan harmaana. Meillä oli vuosien yritys, ennenkuin raskaus alkoi. Raskauden alkuaikoina minä olin aloitteentekijänä seksiin, mies kieltäytyi. Sitten edelleen raskauden kuluessa mies ehdotti seksiä, kieltäydyin, koska oli niin kuivat paikat, että käveleminenkin vaati liukastetta.

Lapsen synnyttyä minä olisin ollut valmis seksiin muutaman viikon kuluessa. Mies kieltäytyi. Mies kieltäytyy edelleen sillä verukkeella, että lapsi saattaisi yllättää kesken seksin. Olen saanut lääkärituttavan kautta miehelle potenssipillereitä, vaikkei hän suoraan ole sanonut, että potenssiogelmasta olisi kysymys. Mies ei halua kokeilla. Meillä on ollut viimeksi seksiä vuonna 2002. Haaveilen muista miehistä, sopivan tilanteen sattuessa lähden toteuttamaan haavettani. Seksitön avioliittomme voi ns. hyvin.

 

["Prunus"]

Parisuhteemme on muuttunut, tasan kaksi ja puoli vuotta sitten. Olemme eri ihmiset kuin ne, jotka menivät naimisiin ja vilkuttivat onnea toivotteleville vieraille kaukomaille lähtiessä. Olemme taistelukumppanit. Taistelemme jokaikisestä minuutista mitä voi itselleen repiä. En tunne enää olevani rakastettu, koska mies ei osoita mitään hellyyttä. Häntä kuulemma väsyttää.. Ai niinkö? Seksiä on harvoin. Kumpikaan ei oikein ole halukas. Olemme kokeneet jo kahden vuoden aikana pariakin kriisiä.. Ja kun vastaan tulee koko ajan jotain nalkutusta tai valitusta, ei oikein itseäkään nappaa olla hellä ja halukas. Lapsen ympärillä pyörii arki. En voisi ajatellakaan että enää koskaan tekisi lapsen hänen kanssaan. Ihan kauhea ajtus, mutta näin se vain tällä hetkellä tuntuu. Tästä voisi luonnollisesti päätellä ettei minulla ollut mitään suoraan sanoen hajua minkälaista tämä voi olla. Ajattelin että me olemme vahvoja ja osaamme järjestää aikaa toisillemme. Harva herkku. Ja kun sellainen on, mies juo viskiä koska muka milloin hän muuten siitä nauttisi. Usein riidellään.. HLVT, joka päivähän meillä närää. Siitä ja tästä, usein liityy niin kasvatusperiaatteisiin kuin "tapettivalintoihin". Pahimpina hetkinä olin unelmoinut olevani YH. Jos ennen lasta minä olin nalkuttaja, nyt mä en kertakaikkiaan jaksa enää nalkuttaa. Mitä vaikutusta nalkuttamisella onkaan? Mutta odotas, kun perheeseen tuli esikoinen, roolit vaihtui. Ukko nalkuttaa kuin pahimpana päivänä nainen siihen pystyiskään. Ongelmista olemme lukuisia kertoja puhuneet. ja totuus on että kaikki johtuu siitä, että emme me tienneet että oma aika tulee käytännössä lasketuksi nollaan, että MINÄ ei ole enää olemassa ja siksi tappelemme. Edelleen jokaikisestä hetkestä jolloin pystyy olla yksin. Olen yrittänyt perheterapiaan mutta häntä ei kiinnostanut, ja hieman kiinnostui kun kuuli että kirkolta voisi saada EDULLISTA neuvontaa.. Tämähän on niin motivoivaa, että minä heitin hanskat tiskiin. Pyöriköön pallo eteenpäin, en jaksaa olla se pukari. Kaikesta huolimatta, lastamme rakastamme yli kaiken.
Ja kyllä me skarpataan! Nytkin on eräänlainen sääntö olemassa, puoli tuntia yksinaikaa kummallekin vuorollaan päivittäin. Ovi kiinni ja huoneeseen ei saa tulla. Ja toinen ei sitten suutu ja puuhastelee lapsen kanssa. Tämä lähti käyntiin hyvin, vasta viikon päivät tätä kokeiltu. Ja lapsikin oppi sanomaan: idillä/äidillä on omalauhatunti =) Jos joltakin kuulostaa kauhealta, meille tämä näyttäisi sopivan, ehkä tämä tästä vielä, eikö?

 

["minimii"]

Lapsi yhdistää, molemmat nauramme ja hymyilemme seuratessamme taaperon pelleilyä ja touhuilua, ja kun lapsella on paha olo tai hän on kipeä, olemme molemmat huolesta sykkyrällä. Se yhdistää, kun kumpikin rakastaa lasta enemmän kuin kukaan ulkopuolinen. Romanttinen, kahdenkeskinen ja seksuaalinen parisuhteen puoli on hunningolla. Aivan liian harvoin on kahdenkeskistä aikaa, ja iltaisin ei todellakaan jaksa enää mitään intohimoista seksiä tai yleensäkään mitään erikoista. Riitoja, kinaa ym. on paljon enemmän kuin ennen, koska molempia väsyttää. Silti tiedän, että meidän suhde kestää. Rakastan miestäni ja hän minua. Meille on tärkeää, että perhe pysyy koossa.

 

[hup]

Ensimmäisen lapsen syntymä ei mielestäni juurikaan vaikuttanut parisuhteeseemme. Yhtä pientä lasta oli helppo kuljettaa mukana melkein missä vaan, tarvittaessa yhdelle lapselle hoitokin järjestyi helposti. Harrastimme paljon, matkustelimme entiseen tapaan ja tapailimme ystäviämme, myös niitä, joilla ei lapsia ollut. Ja toisillemme olimme edelleen muutakin kuin äiti ja isä.

Toisen lapsen syntymä teki meistä kuitenkin Lapsiperheen. Ja tämä ”varsinaiseksi lapsiperheeksi” muuttuminen on kyllä vaikuttanut parisuhteeseemmekin. Nyt lapsia on kolme ja elämme nykyään pitkälle lasten ehdoilla, kahdenkeskeistä aikaa on lähinnä myöhään illalla lasten mentyä nukkumaan. Toki matkustelemme ja tapaamme ystäviämme edelleen, mutta kaikki tapahtuu lasten kanssa ja kaikessa tekemisessämme joudumme ottamaan huomioon kolmen eri ikäisen lapsen tarpeet. Itseäni asia ei niinkään vaivaa, mutta olen huomannut, että mieheni haluaisi viettää enemmän aikaa yhdessä ilman lapsia, olla niin kuin ennen. Minusta elämme nyt perheenä elämämme parasta aikaa, vaikkei aikaa kahdenkeskeiseen menemiseen olekaan. Mielestäni elämän kuuluukin muuttua lasten myötä. Ja toki siinä parisuhdekin saa ”sopeutua”.

Toki lapset ovat tuoneet parisuhteeseen hyvääkin ja mm. syventäneet yhteenkuuluvuuttamme. Lasten kautta meillä on yhteiset iloin-, surun- ja huolenaiheet. Lisäksi monet asiat ovat säilyneet ennallaan, esim. seksiä on suhteessa edelleen ihan mukavasti. Ja vaikeahan se on sanoa, olisiko parisuhde täysin samanlainen kuin kymmenen vuotta sitten, vaikkei lapsia olisikaan.

 

["surku"]

[QUOTE="Prunus";21885221]Parisuhteemme on muuttunut, tasan kaksi ja puoli vuotta sitten. Olemme eri ihmiset kuin ne, jotka menivät naimisiin ja vilkuttivat onnea toivotteleville vieraille kaukomaille lähtiessä. Olemme taistelukumppanit. Taistelemme jokaikisestä minuutista mitä voi itselleen repiä. En tunne enää olevani rakastettu, koska mies ei osoita mitään hellyyttä. Häntä kuulemma väsyttää.. Ai niinkö? Seksiä on harvoin. Kumpikaan ei oikein ole halukas. Olemme kokeneet jo kahden vuoden aikana pariakin kriisiä.. Ja kun vastaan tulee koko ajan jotain nalkutusta tai valitusta, ei oikein itseäkään nappaa olla hellä ja halukas. Lapsen ympärillä pyörii arki. En voisi ajatellakaan että enää koskaan tekisi lapsen hänen kanssaan. Ihan kauhea ajtus, mutta näin se vain tällä hetkellä tuntuu. Tästä voisi luonnollisesti päätellä ettei minulla ollut mitään suoraan sanoen hajua minkälaista tämä voi olla. Ajattelin että me olemme vahvoja ja osaamme järjestää aikaa toisillemme. Harva herkku. Ja kun sellainen on, mies juo viskiä koska muka milloin hän muuten siitä nauttisi. Usein riidellään.. HLVT, joka päivähän meillä närää. Siitä ja tästä, usein liityy niin kasvatusperiaatteisiin kuin "tapettivalintoihin". Pahimpina hetkinä olin unelmoinut olevani YH. Jos ennen lasta minä olin nalkuttaja, nyt mä en kertakaikkiaan jaksa enää nalkuttaa. Mitä vaikutusta nalkuttamisella onkaan? Mutta odotas, kun perheeseen tuli esikoinen, roolit vaihtui. Ukko nalkuttaa kuin pahimpana päivänä nainen siihen pystyiskään. Ongelmista olemme lukuisia kertoja puhuneet. ja totuus on että kaikki johtuu siitä, että emme me tienneet että oma aika tulee käytännössä lasketuksi nollaan, että MINÄ ei ole enää olemassa ja siksi tappelemme. Edelleen jokaikisestä hetkestä jolloin pystyy olla yksin. Olen yrittänyt perheterapiaan mutta häntä ei kiinnostanut, ja hieman kiinnostui kun kuuli että kirkolta voisi saada EDULLISTA neuvontaa.. Tämähän on niin motivoivaa, että minä heitin hanskat tiskiin. Pyöriköön pallo eteenpäin, en jaksaa olla se pukari. Kaikesta huolimatta, lastamme rakastamme yli kaiken.
Ja kyllä me skarpataan! Nytkin on eräänlainen sääntö olemassa, puoli tuntia yksinaikaa kummallekin vuorollaan päivittäin. Ovi kiinni ja huoneeseen ei saa tulla. Ja toinen ei sitten suutu ja puuhastelee lapsen kanssa. Tämä lähti käyntiin hyvin, vasta viikon päivät tätä kokeiltu. Ja lapsikin oppi sanomaan: idillä/äidillä on omalauhatunti =) Jos joltakin kuulostaa kauhealta, meille tämä näyttäisi sopivan, ehkä tämä tästä vielä, eikö?[/QUOTE]

Siis just kun meillä! En vaan jaksanu kirjottaa kuin lyhyesti tuolla edellä.

 

[ralliperuna]

Minä olin 20-vuotias ja mieheni 23-vuotias kun esikoisemme syntyi.Jotenkin suhde tuli syvemmäksi ja muutenkin eheämmäksi lapsen syntymän jälkeen kun näki,kuinka paljon puoliso rakastaa yhteistä lastamme ja on valmis tekemään hänen puolestaan mitä vaan.Koti-illat perheen kesken esimerkiksi telkkaria katsoessa tai rattaillessa olivat luksusta.Mutta sitten taas toisaalta univelat saivat hermot toisinaan olemaan riekaleina ja synnyttivät turhia riitoja,mutta nekin yleensä ratkottiin rakentavasti.Ei ollut mikään suuri yllätys että elämä menee lapsesta sekaisin,suurin yllätys oli ehkä se,että kuinka voi jostakusta välittää näin paljon kuin omasta lapsesta.Vielä on parisuhde hienossa kunnossa kahden vuoden jälkeen lapsen syntymästä ja toinenkin lapsi jo tulollaan,joten ei kauheita traumoja jäänyt.