P
pelokas pian yh? :(
Vieras
Monen monta vuotta takana ja jokseenkin kivikoista ollut koko matka.
Lapsia on kolme, kaikki alle kouluikäisiä mutta vauvaikäisiä ei enää onneksi ole ja ollan molemmat miehen kanssa päästy jo takaisin työ elämään, minä viime vuonna.
Nyt mulla on tullut mitta täyteen, lopullisesti. Eroa olen väläytellyt alusta asti, oon aina ollut sellainen että jos homma ei toimi niin parempi on erota kuin hakata päätä seinään. Nyt asiaa vaikeuttaa se että sairastuin viime vuonna pitkäaikaussairauteen ja hoidot ja kaikki vievät minulta paljon voimia ja tarvitsisin paljon apua ja varsinkin henkistä tukea arjessa. Mutta tätä en mieheltäni saa. Ja KYLLÄ, tästä on keskusteltu, ja taas keskusteltu ja taas keskusteltu.
Ollaan tälläkin hetkellä parisuhdeterapiassa josta on hyötyä mutta mä olen vaan huomannut että mä en ehkä oikeasti halua vaan olla tuon ihmisen kanssa, en nyt enkä myöhemmin. Mun mielestä hyvin meidän tilannetta kuvaa se että me oltiin tosi kipeenä koko viime viikko, keskimmäinen lapsista oksensi 5päivää putkeen viime viikolla ja sitten tulin itse kipeeksi ja su kun mies päätti kaikesta huolimatta lähteä töihin (vaikka oltiin kaikki tosi kipeitä ja olis saanut työn puolesta varmasti jäädä kotiin kun olis vaan sanonut) niin tuli töistä ja illlalla kun jouduin vielä raatamaan lapsia nukkumaan sikahuonossa kunnossa iin hän tulee minulle napisemaan kiukkuisena että onko aina pakko olla noin helvetin huonolla tuulella?!
Vastasin että no itseasiassa nyt on kyllä aivan pakko olla aivan saatanan huonolla tuulella kun on ihan helvetin kipee ja saa yksin kantaa vastuun lapsista ja sitten sä tuut siihen vielä rääpimään. Mulla siis taustalla vielä aika vakava masennus ja jatkuva kova lääkitys joka vaikuttaa kovasti myös mielialaan tietysti negatiivisesti :/
Sanoin miehelle viime viikolla että eiköhän tää ollut tässä että kyllä mulle alkaa riittää, hän kun pakenee tietokonepelien maailmaan jokaisen vapaahetkensä ja teidän että hän tekee sen vaan siks että tää kotimaailma on niin perseestä, sillä niin se on minullekin.
Mutta samaan aikaan pelottaa että miten pärjään sairauteni kanssa lasten kanssa yksin
Lisään vielä että lääkkeeni vaikuttaa vahvasti keskushermostoon ja saatan kirjottaa ihan puutaheinää joten lisäilen sitten jos teiltä tulee jotain kysymyksiä tai itselläni tulee jotain mieleen. Toivottavasti joku jaksaa edes lukea!
Lapsia on kolme, kaikki alle kouluikäisiä mutta vauvaikäisiä ei enää onneksi ole ja ollan molemmat miehen kanssa päästy jo takaisin työ elämään, minä viime vuonna.
Nyt mulla on tullut mitta täyteen, lopullisesti. Eroa olen väläytellyt alusta asti, oon aina ollut sellainen että jos homma ei toimi niin parempi on erota kuin hakata päätä seinään. Nyt asiaa vaikeuttaa se että sairastuin viime vuonna pitkäaikaussairauteen ja hoidot ja kaikki vievät minulta paljon voimia ja tarvitsisin paljon apua ja varsinkin henkistä tukea arjessa. Mutta tätä en mieheltäni saa. Ja KYLLÄ, tästä on keskusteltu, ja taas keskusteltu ja taas keskusteltu.
Ollaan tälläkin hetkellä parisuhdeterapiassa josta on hyötyä mutta mä olen vaan huomannut että mä en ehkä oikeasti halua vaan olla tuon ihmisen kanssa, en nyt enkä myöhemmin. Mun mielestä hyvin meidän tilannetta kuvaa se että me oltiin tosi kipeenä koko viime viikko, keskimmäinen lapsista oksensi 5päivää putkeen viime viikolla ja sitten tulin itse kipeeksi ja su kun mies päätti kaikesta huolimatta lähteä töihin (vaikka oltiin kaikki tosi kipeitä ja olis saanut työn puolesta varmasti jäädä kotiin kun olis vaan sanonut) niin tuli töistä ja illlalla kun jouduin vielä raatamaan lapsia nukkumaan sikahuonossa kunnossa iin hän tulee minulle napisemaan kiukkuisena että onko aina pakko olla noin helvetin huonolla tuulella?!
Vastasin että no itseasiassa nyt on kyllä aivan pakko olla aivan saatanan huonolla tuulella kun on ihan helvetin kipee ja saa yksin kantaa vastuun lapsista ja sitten sä tuut siihen vielä rääpimään. Mulla siis taustalla vielä aika vakava masennus ja jatkuva kova lääkitys joka vaikuttaa kovasti myös mielialaan tietysti negatiivisesti :/
Sanoin miehelle viime viikolla että eiköhän tää ollut tässä että kyllä mulle alkaa riittää, hän kun pakenee tietokonepelien maailmaan jokaisen vapaahetkensä ja teidän että hän tekee sen vaan siks että tää kotimaailma on niin perseestä, sillä niin se on minullekin.
Mutta samaan aikaan pelottaa että miten pärjään sairauteni kanssa lasten kanssa yksin
Lisään vielä että lääkkeeni vaikuttaa vahvasti keskushermostoon ja saatan kirjottaa ihan puutaheinää joten lisäilen sitten jos teiltä tulee jotain kysymyksiä tai itselläni tulee jotain mieleen. Toivottavasti joku jaksaa edes lukea!
