Jos rakastaa lastaan, voiko lapsen sanomiset silti loukata?

[Pohdiskelija]

Jos rakastaa lastaan, voiko lapsen sanomiset silti loukata?
Tämä on tällainen filosofinen kysymys.

Eli, jos rakastaa lastaan enemmän kuin mitään muuta (minkä pitäisi kait ollakin niin), niin tarkoittaako myös se sitä, että lapsen ei pitäisi koskaan aiheuttaa mielipahaa?

Esimerkki:

Äiti soittaa pojalleen urheiluleirille. Pojalla on juuri menossa joku leikki kavereiden kanssa ja poika sanoo "miks sä nyt soitat, mä en todellakaan halua jutella mitään sun kanssa". Äiti kokee että poika pahoitti hänen mielensä. Äitihän halusi kuulla pojan kuulumisia ja varmistaa että kaikki on hyvin. Äidistä tuntuu väärältä että poika ei "näe" äidin motiiveja, vaikka ymmärtääkin että poika ei halua kavereiden kuullen jutella.

Esimerkki on keksitty, mutta sen idea siis. Eli jos rakastaa lastaan oikein tosi tosi paljon, niin merkitseekö se että ymmärtää aina lastaan niin hyvin ettei koskaan pahoita mieltään? Ymmärtää että teini haukkuu koska teinin on irtauduttava, ymmärtää että vauva puree koska vauva testaa millaisen äänen äiti päästää, ymmärtää että tytär ei siedä äidin halausta koska tytär kamppailee itsenäistymisen kanssa.

Ajatuksia?

 

["jepjep"]

Kaikenlaisia asioita ihmiset ehtivätkin nykyään pohtimaan...

 

["..."]

Itellä on vasta vanhin lapsi 6.v. ja vielä ei moisesta oo kokemusta. Mutta ite oon kyllä sanonu välillä tosi kauheitaki asioita omalle äidilleni eikä ainakaa oo tunnustanu koskaan loukkaantuneensa.

 

[Blue]

Kyllä sen sisimmässään ymmärtää mutta ihan normaalia on myös loukkaantua jos lapsi törttöilee päin naamaa.

Ja vaikka kuinka ymmärtäisi moisen käytöksen niin vanhemman velvollisuus on opettaa lapselle myös käyttäytymissääntöjä eli opastaa lastaan että jos soitetaan pahaan aikaan niin ei tiuskaista että "en nyt todellakaan puhu sun kanssa" vaan sanoo että "mulla on nyt homma kesken, soitan myöhemmin".

 

[FreezeCat]

Eikös se niin mene, että juurikin ne kaikista rakkaimmat loukkaavat myös kaikista eniten?

Toki lapsen sanomiset voivat loukata ihan siinä missä esim. miehenkin. Mutta tuossa loukkaamisessakin pitää huomioida tilannetekijät ja "säännöt". Eli ihan kaikesta - kuten tuosta esimerkistäsi vaikka - ei kannata sydänjuuriaan myöten lähteä loukkaantumaan, vaan pitää osata ymmärtää myös oman tuntemuksensa uhallakin antaa siimaa ja tilaa toiselle. Kuitenkaan sellaista tarkoituksellista, pitkäkestoista vähättelyä, solvaamista yms. ei tule hyväksyä - tunteet ne on äidilläkin/isälläkin. Asioista saa olla erimieltä ja pitääkin, mutta käytösrajojen puitteissa .

 

[Pohdiskelija]

Ja vaikka kuinka ymmärtäisi moisen käytöksen niin vanhemman velvollisuus on opettaa lapselle myös käyttäytymissääntöjäQUOTE]

Hyvä pointti.

Yhdessä aikakauslehdessä äiti kertoi poikansa kysyneen, missä äiti ja isä tapasivat. -Tansseissa, äiti vastasi. "No mä en ainakaan olis hakenu SUA", poika oli sanonut vähättelevästi.

Tuo toimittaja kertoi että vieläkin muistaa kuinka loukkaantui pahasti. Siis että tuntui tosi pahalta se pojan sanoma. SIITÄ HUOLIMATTA, että hän ymmärsi että pojalla on murrosikä. "Poika olisi voinut jättään sen sanomatta", hän kirjoitti.

Nyt siis filosofisesti vielä: jos kerran ymmärtää että pojalla on murrosikä ja pojan kuuluu testata rajoja, niin mikä siinä saa sen vanhemman loukkaantumaan? Mitä "loukkaantumisen" arvoista siinä silloin on?

Totta kai lasta tulee silloin opettaa että ei saa puhua vähättelevästi tai solvata, mutta senhän voi tehdä ilman sitä mielensä pahoittamistakin.

Ajatteleeko joku eri tavalla kuin minä? Olisi kiva lukea muiden mielipide.

 

["bbb"]

Vaikka kuinka rakastaa lastaan ja ymmärtää käytöksen syyt (esim. murrosiän kuohunnat) ei se silti poista sitä tosiasiaa, että minäkin (äitinä) olen ihminen, jota loukkaa ilkeästi sanotut asiat. Mielestäni loukkaantuminen murrkuikäisen puheista on täysin inhimillistä. Ei vanhempien tarvitse eikä pidä olla yliolentoja, joita ei mikään lapsen tekeminen loukkaa.

Ja lapsen on myös hyvö oppia, että sanat voivat loukata myös äitiä.. Ja näin oppia sosiaalisia normeja ym.

Ja en tarkoitta tässä loukkaantumisella sen kummempaa kuin hetkellistä "pahaa mieltä".

 

[vieraat]

Mistä lähtien rakkaus on ollut niin häilyvä käsite, että jokainen pieni loukkaantuminen tarkoittaisi sitä, ettei yhtäkkiä muka rakastakaan?

 

["vieras"]

Totta kai. Aivan naurettava kysymys. Miten ihmeessä nämä asiat poissulkisivat toisensa? Aikuinen narkkarilapsi saa vaikka varastaa kaikki äidin rahat ja äiti ei saa loukkaantua, koska muuten hän ei rakastaisi lastaan?

 

[loukkaantunut]

Tietysti voi loukata, todella outo kysymys! Oma kouluikäinen loukkasi minua aamulla tiuskimalla että ole hiljaa äläkä jankuta, kun hyväntahtoisesti koitin hoputtaa häntä kouluun. Loukkaantuneena sanoin että selvä, tästä lähtien pidän suuni kiinni vaikka myöhästyisit, jolloin lapsi tajusi että oli toiminut väärin ja epäsuorasti pelleilemällä pyysi anteeksi.

 

[b bb]

Eli ne äidit jotka loukkaantuvat lapsensa teoista/puheista eivät rakasta lastansa "oikein tosi, tosi paljon"? Sitäkö AP tarkoitat?

Entä esim. jos lapsesi syyllistyy murhaan? Ja ymmärrät miksi Häme sen teki (rakastatha häntä tosi, tosi paljon ), niin eikö silloinkaan vanhempi loukkaannu tai pahoita mieltään lapsensa teon vuoksi?

 

[annanyymi]

Jos jotain rakastaa, haluaa myös rakkauden osoituksia takaisin, tai ainakin muuta kuin lyttäämistä ja haukkumista. Kyllä sellaisetkin voi nakertaa sitä rakkautta.
Kyllä noita lapselta ottaa vastaan, mutta ei ne kivalta tunnu. Siksihän sitä koittaakin lasta kasvattaa, ettei jatkossa loukkaisi noin, vaan sanoisi asiansa mukavemmin.

 

[Blue]

Mistä lähtien rakkaus on ollut niin häilyvä käsite, että jokainen pieni loukkaantuminen tarkoittaisi sitä, ettei yhtäkkiä muka rakastakaan?

Tai miten muka se että rakastaa suojaa toisen sanomilta pahoilta sanoilta?

 

[annanyymi]

Mulla tuntui ihan pikkuisen pahalta, kun 2 v lapseni huusi "äiti lopettaa!" kun lauloin hänelle. Yleensä on tykännyt laulustani.
Rakastamiseeni tämä ei mitenkään vaikuttanut. Mutta olisi kivempi saada sellainen innokas katse ja hymy ja laulua mukana.. you know?

 

[uts]

meidän iloinen ja reipas ja rohkea ja fiksu sekä urheilullinen tyttö on nyt eskarivuonna alkanut kovasti itkeskelemään ja ei suostu kertomaan mikä on. on kuulemma vain ikävä äitiä ja näin. eskariopet kertoo, että kyseessä tosi suosittu tyttö ja että mitään ongelmia ei heidän korviin/silmiin ole kantautunut, itkeskelee kyllä päivän aikanakin siellä eskarissa välillä.

välillä (tuttuihin, turvallisiin, äiti mukana) harrasteisiin ei halutakaan lähteä eikä syytä suostuta kertomaan.

on aika ajoin takertuva,sekä surullinen aamuisin ja iltaisin.

on yritetty vähentää menoja, on yritetty puhua, on kyselty, halattu, neuvoteltu ja yritetty auttaa, mutta kun EI KERRO mikä on!!!!

 

[uts]

meidän iloinen ja reipas ja rohkea ja fiksu sekä urheilullinen tyttö on nyt eskarivuonna alkanut kovasti itkeskelemään ja ei suostu kertomaan mikä on. on kuulemma vain ikävä äitiä ja näin. eskariopet kertoo, että kyseessä tosi suosittu tyttö ja että mitään ongelmia ei heidän korviin/silmiin ole kantautunut, itkeskelee kyllä päivän aikanakin siellä eskarissa välillä.

välillä (tuttuihin, turvallisiin, äiti mukana) harrasteisiin ei halutakaan lähteä eikä syytä suostuta kertomaan.

on aika ajoin takertuva,sekä surullinen aamuisin ja iltaisin.

on yritetty vähentää menoja, on yritetty puhua, on kyselty, halattu, neuvoteltu ja yritetty auttaa, mutta kun EI KERRO mikä on!!!!

tää tuli vahingossa tähän ketjuun, oli tarkotus laittaa uusi alotus...

 

[Pohdiskelija]

[QUOTE="vieras";29052030]Totta kai. Aivan naurettava kysymys. Miten ihmeessä nämä asiat poissulkisivat toisensa? Aikuinen narkkarilapsi saa vaikka varastaa kaikki äidin rahat ja äiti ei saa loukkaantua, koska muuten hän ei rakastaisi lastaan?[/QUOTE]

Ajattelisin että jos lapsesta on tullut huumeidenkäyttäjä ja hän varastelee, niin hänellä on varmasti hyvin paha olla. Totta kai se on "väärin" ja "surullista" että lapsi niin tekee mutta jos ilmaisisin vielä että "olen tosi pettynyt, miten kehtaatkin", niin lapsihan tuntee vielä huonommaksi olonsa.

 

[Pohdiskelija]

Tietysti voi loukata, todella outo kysymys! Oma kouluikäinen loukkasi minua aamulla tiuskimalla että ole hiljaa äläkä jankuta, kun hyväntahtoisesti koitin hoputtaa häntä kouluun. Loukkaantuneena sanoin että selvä, tästä lähtien pidän suuni kiinni vaikka myöhästyisit, jolloin lapsi tajusi että oli toiminut väärin ja epäsuorasti pelleilemällä pyysi anteeksi.

Entä jos tuossa näkisi tilanteen taakse: lasta vaikkapä jännittää joku uusi tilanne koulussa ja siksi hän oli niin äkäinen. Tuntuisi kohtuuttomalta että häntä rangaistaan siitä.

Sama jos synnytyksessä moni äiti kertoo tiuskaisseensa miehelle, kun on kovat paikat. Entä jos mies antaisi samalla mitalla takaisin ja sanoisi, että "no en minäkään sitten ole tässä salissa jos ei kelpaa"

Tiuskiminen on sosiaalisesti huono juttu, mutta sen voisi mielestäni kertoa lapselle esim. "saat olla äkäinen mutta et voi tiuskia minulle" - loukkaantumatta.

 

[Blue]

Entä jos tuossa näkisi tilanteen taakse: lasta vaikkapä jännittää joku uusi tilanne koulussa ja siksi hän oli niin äkäinen. Tuntuisi kohtuuttomalta että häntä rangaistaan siitä.

Sama jos synnytyksessä moni äiti kertoo tiuskaisseensa miehelle, kun on kovat paikat. Entä jos mies antaisi samalla mitalla takaisin ja sanoisi, että "no en minäkään sitten ole tässä salissa jos ei kelpaa"

Tiuskiminen on sosiaalisesti huono juttu, mutta sen voisi mielestäni kertoa lapselle esim. "saat olla äkäinen mutta et voi tiuskia minulle" - loukkaantumatta.

Eihän lasta rangaista tuossa. Lapselle näytetään syy-seuraus-suhde. Kerran katsot hoputtamiseni jankuttamiseksi niin katsotaan selviydytkö huomenna ajoissa kouluun ilman sitä.

Ja sitä paitsi, ei vanhemmat ole yli-ihmisiä vaan ihan tavallisia Maijoja ja Matteja joilla pn myös huonoja päiviä ja jotka loukkaantuvat. Ja sekin on hyvä lasten huomata, että vanhempien pinna ei kestä loputonta tyhmäilyä.

Tärkeämpää on mielestäni anteeksianto ja sovinto kuin se ettei ikinä loukkaannu/suutu lapselle.

 

[bbbb]

Ja oudommansi menee Ei se, että loukkaantuu toisen sanomisista ole rangaistus sitä loukkaavaa kohtaan.. Ja ei sitä omaa loukkaantumista tarvitse esittää tyyliin "olen todella loukkantunut, miten KEHTAAT".

Miten ko. asioihin on suhtauduttu lapsuuden kodissasi? Oletko kokenut itse lapsena vanhempiesi loukkantuneen sinulle voimakkaasti? Asiat ovat harvoin täysin mustavalkoisia. Lapselle voi vastata rakentavasti kuten yllä esitit ja silti tuntea loukkaantuneensa ilman, että lapsi on sen vähemmän rakastettu kuin äidin joka ei tilanteessa loukkaannu.

Eikä loukkaantuminen ole mitenkään paha asia. Sinun mielestäsi selkeästi on?

 

[nuin]

No mieti! Entä jos rakastaa miestään, voiko mies silti loukata sinua sanomisillaan? Tietysti voi, ja juuri tärkeiden ihmisten suorittamana loukkaukset sattuvat eniten.

 

[Pohdiskelija]

Ja oudommansi menee Ei se, että loukkaantuu toisen sanomisista ole rangaistus sitä loukkaavaa kohtaan.. Ja ei sitä omaa loukkaantumista tarvitse esittää tyyliin "olen todella loukkantunut, miten KEHTAAT".
QUOTE]

Kiitos, uskon että olet oikeassa mutta en itse tajua.

Minulla on selkeästi vaikea hahmottaa nyt tätä. Olen aina ajatellut että esim. jos teini-ikäinen tyttö sanoo "äiti sä oot ruma", niin

1) jos äiti sanoo "hienoa, olet irtautumassa minusta, olen niin ylpeä!" --> hyvä äiti

2)jos äiti vetäytyy ja sanoo "miten voit olla noin ilkeä, ei muutkaan sano noin" --> kylmä äiti

En vain tajua että miksi lapsen teoista loukkaantuu jos näkee että niiden takana on jotain muuta? Jos 3v-lapsi rikkoo kukkaruukun koska on hädissään siitä että uusi vauva vie äidin huomion, niin eikö se kukkaruukun rikkominen ole melko pieni harmi siihen äidin "menetykseen" verrattuna?

Jään vielä sulattelemaan että miten en tajua tätä...

 

["vieras"]

Juu kyllä se on aika normaalia, että vaikka lastaan rakastaa niin silti joku lapsen sanominen voi loukata. Esimerkiksi mun lapsi joka on erityislapsi, impulssikontrollin ja tunteiden säätelyn ongelmaa hänellä, huutaa joskus mulle suutuspäissään että "oot hulluin äiti joka kellään voi olla" kyllä se loukkaa. Kun lapsi rauhoittuu kerron sen hänelle ja koska myös lapsi rakastaa minua aidosti on aidosti pahoillaan sanomisistaan.
Että kaikenlaista sitä ihmiset miettiikin

 

[Pohdiskelija]

Miten ko. asioihin on suhtauduttu lapsuuden kodissasi? Oletko kokenut itse lapsena vanhempiesi loukkantuneen sinulle voimakkaasti?


Vastaan vielä tähän, että jos tiuskaisin teininä vaikka isälleni "en laita pipoa päähän", niin hän ei sanonut mitään mutta seuraavan viikon ajan vältteli seuraani eikä esim. suostunut viemään kouluun. Ja äitini ei myöskään ko. tilanteessa halunnut olla kanssani tekemisissä vaan sanoi että "isä on nyt tositositosi surullinen, emme voi käsittää miksi olet tuollainen".

Minusta se on väärin, koska lapselle tulee tunne että kotona ei voi purkaa tunteitaan ja jos teini-ikään kuuluu tiuskiminen, niin sitä ei kuitenkaan sallita. Vain ystävällinen ja kohtelias lapsi "kelpaa".

 

[Pohdiskelija]

[QUOTE="vieras";29052422]Juu kyllä se on aika normaalia, että vaikka lastaan rakastaa niin silti joku lapsen sanominen voi loukata. Esimerkiksi mun lapsi joka on erityislapsi, impulssikontrollin ja tunteiden säätelyn ongelmaa hänellä, huutaa joskus mulle suutuspäissään että "oot hulluin äiti joka kellään voi olla" kyllä se loukkaa. Kun lapsi rauhoittuu kerron sen hänelle ja koska myös lapsi rakastaa minua aidosti on aidosti pahoillaan sanomisistaan.
Että kaikenlaista sitä ihmiset miettiikin [/QUOTE]

Anteeksi kun vielä väännän, mutta haluaisin vielä selvyyden miksi se hänen huutamisensa loukkaa? Mikä siinä loukkaa, jos tiedät että hänen impulssikontrollinsa on huono? Ihan sama kuin jos olisi näkövammainen lapsi joka kompastuisi keittiössä ja kaataisi vahingossa kukkaruukkusi nurin, ei hän tee TAHALLAAN, niin miksi se tuntuu silti pahalta? Tai vauva joka pulauttelee paljon, ei se pulauttelukaan yleensä loukkaa. Se "tyhmä äiti" -huuto tulee yhtä helposti kuin se pulauttelukin vauvalta. Onko jotain mitä minä en ymmärrä?