Takaisin aiheeseen;
olen huomannut että osa kansalaisista ovat sellaisia ettei mitään, minkäänlaisia vastoinkäymisiä kestetä. Heti kun pikkuisen on sukset ristissä tai joku kolaus tulee, laitetaan lusikat jakoon ja niitä muksujakin kun alkaa olla kolmelle miehelle niin siinä on kivat kuviot sitten selviteltävänä.
Elämästä on liian naiivi kuva ja ollaan putkinäköisiä, ei nähdä asioita monelta kantilta. Virheitä tai vikoja ei sallita, kumppani vain vaihtoon saman tien vaikka olisi kuinka mitätön asia kysymyksessä.
Mun mielestä on tärkeää että rakkaus ei ole napista painamalla loppuvaa, sen pitää olla kokonaisvaltainen tunne.
Meilläkin on omat kriisimme ollut ja minusta on pelkästään upea tunne se että sydämessä vahvin tunne on se rakkaus kaiken vitutuksen ja vihankin keskellä. Se jumalaton TAHTO joka kumpuaa suoraan sydämestä, että ehei, me selvitetään surut ja murheet ja pettymykset ja ollaan yhdessä tiimi, kaksikko jota ei noin vain nujerreta. Pitää pystyä näkemään vaivaa suhteen eteen, myös välillä joustamaan, luopumaan lapsellisen jyrkistä periaatteista jotka eivät tositilanteessa suuta halkaise.
Kun spekuloida aina voi kun ei ole tilanteita kokenut, mutta tosipaikan tullen sitä huomaa ettei se oma itsetunto niin huono olekaan tai että en mä näin yksniitinen olekaan. Vaan huomaa että vitsit mulla ja sulla on sydämessä myös kykyä antaa anteeksi ja ymmärtää! Se se vasta hienoa on! Kertakäyttösuhteissa sellaisia tunteita ei edes päästä kokemaan.
Se on ihan mahtava tunne kun isonkin ristiriidan jälkeen, kun on ensin väännetty ja käännetty joka kivi ympäri ongelmaa puidessa ja tunnettu ne kaikki mahdolliset negatiivisetkin tunteet ja taas vielä puhuttu ja sitten huomaakin että just tämä kainalo on se mihin minä sovin ja just tämä ihminen tässä kuolis vaikka mun puolesta ja meidän lämpö ja rakkaus ei sammu pikkuvioista.
