3-kympin kriisikö?

Hei kaikki!

Olemme Etelä-Suomessa asuva pariskunta. Olen 30-vuotias nainen ja avopuolisoni on minua vuoden vanhempi, eli 31. Molemmilla on vakityöpaikat (olleet jo vuosia) sekä työ on aikaa vievää, haastavaa mutta nautinnollista. Molemmat nauttivat työstään ja urastaan ja ne on molemmilla nousujohteiset. Aikaa vie töiden lisäksi myös opiskelu. Molemmat siis opiskelevat töiden ohessa (opinnot ovat todella aikaa vieviä ) Töiden ja opiskelujen lisäksi aikaa vievät erilaiset harrastukset kuntosali, lenkkeily jne. Minä tykkään lisäksi paljon matkustamisesta ja reissaamisesta. Elän lähes edellisestä reissusta aina seuraavaan. Mieheni matkustelee paljon jo työn puolesta pitkin maailmaa, niin ei sitten vapaa-ajalla juurikaan matkusta.

Molemmilla on takana pitkät suhteet. Olemme juuri hiljattain vasta muuttaneet yhteen. Tuntuu että mitä vanhemmaksi muutun, niin sitä vähemmän osaan sanoa mitä elämältäni haluan. Mies haluaa perheen ja omakotitalon ja auton ja koiran. Minä, en taas tiedä. Toisaalta tuo omakotitalo on ajatuksena kiva, mutta kovin sitova. Olen vapaa sielu ja koen että minulla on tilaisuus pakata kamani ja lähteä vaikka joka päivä johonkin pois, jos niin haluan. Vaikken sitä todellisuudessa tekisikään. Eli sitovuus paikalleen mitä ilmeisimmin ahdistaa ajatuksena, vaikka täällä olen jo vuosia taas asunut enkä mihinkään edes lähdössä. Sen lisäksi, kun matkustaminen on minulle niin kovin tärkeää, niin näin normaalituloisena ihmisenä on lähes tulkoon valittava joko hieno uusiomakotitalo vaiko 1-2 krt / vuosi ulkomaanreissut. Minä pärjäisin vähemmälläkin, esim. rivitalolla, vähän halvemmalla asunnolla siis, jotta voisin edelleen matkustella. Miehen mielestä taas ensin laitetaan jokapäiväinen arki mukavaksi, eli kallis ja iso talo. Ja sitten jos jää rahaa, reissataan. Noh, hänhän tietysti matkustelee työnsä puolesta, mutta entäs minä siinä tilanteessa sitten? Minusta koti voi olla vankila, jos sinun on pakko olla siellä. Eli jos ostan omakotitalon, ei minulla ole varaa juurikaan muuhun kuin siihen taloon (ei varaa muuhun luksukseen ja hemmotteluun esim. kylpylälomiin tai ulkomaanmatkoihin), niin alkaisin todennäköisesti vihaamaan sitä taloa jossain vaiheessa. Tämähän kaikki tietysti ratkeaisi lottovoitolla, mutta kuten tiedätte, todennäköisyys siihen ei ole iso... Eli ei tarvitsisi enää valita hienon kodin ja arjessa jaksamisen kannalta tärkeiden lomien välillä. Koen, että haluan hassata rahani mieluiten kokemuksiin. Ne on ne jotka muistan kuolinvuoteella, en niinkään sitä materiaa mitä minulla oli (iso talo ja kallis auto).

Sitten seuraavaan ongelmaan. Jos lisääntyisimme, mieheni perusoletus tuntuu olevan se että minä olisin lapsen kanssa 1,5 kotona. Tai no olkoonkin aika mikä hyvänsä, niin minä, sillä biologia on sen niin luonut. Itse en näe asiaa enää nykypäivänä ihan samoin. Nainen toki imettää, mutta kaikki ei sitä tee syystä taikka toisesta ja minun järkeen ei käy se että vain nainen on se joka "uhraa" kaiken elämässään perheen vuoksi. Miehellä on työ josta tuskin on valmis jäämään hoitovapaille. Ja itse kyllä voisin lapsen kanssa olla kotona jonkun aikaa, mutta asiantuntijahommissakin jää kyllä aika nopeasti jälkeen. Enkä ole mikään koti-ihminen, eli ilman älyllistä haastetta turhaudun kotona. Ja jälleen tässä tulee se minun päänsisäinen ahdistus, eli jos suoraan määrätään että minä olen kotona lapsen kanssa, niin se koti kasvaa vankilaksi, koska minun on pakko olla siellä. En tiedä ymmärtääkö kukaan mitä ajan takaa? Ja ennenkuin kukaan "olet itsekäs, älä hommaa lapsia"- kotimamma tulee älisee, niin en mä ole. Haluaisin perheen perustamisessa vain sen miehen roolin. Jokseenkin tuntuu että lasten kanssa suurin vastuu on edelleenkin aina naisella. Eli miksei miehiä syytetä vastaavassa tilanteessa keskenkasvuisiksi ja itsekkäiksi? Sittenhän on tietysti ne naisen taloudelliset menetykset jne. kaikki mitä näissä tulee vastaan.

Olen miettinyt olenko ajatusteni kanssa yksin? Onko tämä ikäkriisi ja tieto lisää tuskaa, kun on katsonut ympärillä hääräviä perheitä? Vai mitä tämä on? Ja onko tämmösessä meidän edes mahdollista tehdä kompromissia ja mitä ne voisivat olla? Vai onko tämä suhde jo tuhoontuomittu kun hieman on erilaiset näkemykset.

 

Tosi fiksua pohdintaa!

Minusta sinä kuvaat tuossa selkeästi mitä sinä haluat ja sinulla on täysi päätäntävalta elämässäsi.

Tänä päivänä sinun ei tarvitse naisena alistua miehen päätäntävallan alle. Eikä kannata. Lopulta se katkeroittaa ja pahimmillaan aiheuttaa eron.

Kannattaa avioehto sopia ja miettiä miten paljon olet itse valmis tulemaan vastaan näissä isoissa asioissa.

Vastuu lapsesta on iso ja keskusteluja kannattaa jatkaa. Hienoa, että olette sitä jo tehneetkin tässä vaiheessa.

Moni ei keskustele ja ristiriidat ilmenevät vasta sitten, kun on jo housuissa...

 

Miksi ihmeessä seurustelette tai olette yhdessä? Olet niin sinkkuihminen ja uraputkiohjus, että ei siihen voi mahduttaa mitään sinua sitovaa. Valitettavasti perheen perustaminen tarkoittaa valintoja ja paljosta luopumista.
Olkaa yhdessä näin kun nytkin ilman suurempia suunnitelmia ja palatkaa koti/perhe jne juttuihin joskus myöhemmin jos on tarvista. Luota intuitioon siitä mitä haluat elämältäsi äläkä alistu ajatukseen, että ehkä minä sopeudun sitten kun ei se mene niin.
Ei linnusta tule koskaan onnellista häkissäelävää katkaisemalla sen siipiä.

 

Hienoa, että keskustelette.
Teillä näyttää olevan erilaiset arvot ja tavoitteet.
Ei kannata hankkia omakotitaloa, eikä mitään taloa yhdessä. Ei kannata hankkiutua raskaaksi.
Sinä olet sinkkuainesta. Sopiihan siihen joku rakastaja, mutta punainen tupa ja perunamaa ei ole sinun juttusi.
Turha pitää nykyistä miestäsi lieassa, koska hän haluaa omakotitalon, lapset ja ehtoisan emännän.

 

Kiitos kolmen äiti vastauksesta. Ehkäpä jatkamme keskustelua, tai siis varmasti jatkamme, jollei erota. Tiedän, että päätäntävalta omasta elämästäni on minulla. Jollei näin olisi, tuskin olisi mitään tappelua tai ongelmaakaan. Ja kyllä, sen verran näen näillä nettipalstoilla äitejä jotka havahtuu perhearjen ankeutta sekä raskautta ja miehen itsekkyyttä, nimenomaan vasta sitten kun on p**ka jo housussa. Eli eli...

Aivan, kuten arvelinkin. Tänne tulee kommentteja että olen liian urasuuntautunut ja sinkkuainesta. Olen seurustellut 14-vuotiaasta ja pisin suhde yli 10 vuotta, joten en koe itseäni sinkkunaiseksi. Urasuuntautunut olen kyllä. Koulusta ja haastavasta työstä saan älyllistä haastetta ja se motivoi minua enemmän kuin pelkkä raha. Tokikin, myös se että hankkii ammatin jossa tienaa kohtalaisesti, enkä näin ollen ole taloudellisesti riippuvaine miehestä kuin kenestäkään muustakaan, minusta on vain hyvä asia. Minun taloudelliset edellytykset huolehtia mahdollisesta jälkikasvusta, vaikka yksin kasvavat. Koskaanhan ei voi tietää, jos vaikka lasten isä sattuisi kuolemaan, niin minusta molempien vanhempien tulee voida huolehtia yksin lapsista. Itse näen sen lapsen etuna. Ja ihan näin lisäyksenä, minulla on ollut miehen kanssa yhteinen asunto, mutta tuo omakotitalo on rahallisesti sen verran iso investointi esim. rivitaloasuntoon verrattuna että oikein hirvittää. En halua joutua venyttämään penniä, kun olisi mahdollista asua hieman edukkaammin vaikkapa rivitalossa ja olisi mahdollisuus myös pieniin luksuksiin arjen keskelle, kuten vaikka etelän matkoihin.

Minä tiedän sen, että perheen perustaminen tarkoittaa luopumista paljosta. Se on omien halujen nurkkaan heittämistä ja lapsen tarpeiden täyttämistä. Minä tiedän sen. Mutta miksi ihmeessä oletetaan että pääosin nainen vain tekee näin? Miksei useampi mies suostu jäämään vanhempainvapaalle? Miksi se on nainen joka joutuu luopumaan niin paljon enemmän... ? Mä näen ne miehet itsekkäinä, jotka eivät tarvittaessa voi jakaa edes osaksi perhevapaita vaan itsekkäästi eivät suostu olemaan poissa töistä. Näen sen niin, että ne miehet eivät rakasta lapsiaan riittävästi ja ovat itsekkäitä. Eli niiden miesten pisteet eivät riitä minun lasteni isäksi. Ja ennenkuin kukaan jälleen älähtää, niin joo joo, tiedän että hormoonit vie ja en halua olla ilman vauvaa... Voi olla. Asia on sitten niin eikä siinä mitään. Mutta entäs jos näin ei käykään, vaan haluaisin jakaa jossain vaiheessa sitä kotona olemisen vastuuta miehen kanssa. Lähinnä kai minua ihmetyttää ne kaikki täällä netissäkin naukuvat perheenäidit joille jää suurin vastuu lapsista ja mies on vain töissä ja äiti hoitaa kaiken ja ja ja... Lähinnä ajan takaa että miehen on myös luovuttava yhtä paljosta, eikä vain naisen.

Vai että ehtoisa emäntä No tuota, mies on ihan yhtä uraohjus ja en usko että hänen mielenkiintonsa riittäisi naiseen joka ei ole jollain tapaa urasuuntautunut tai edes kouluttautunut. Onko teillä kaikilla se punainen tupa kun lapsiahan ei vissiin voi kasvattaa kerrostaloasunnossa?

 

Ja olisi kiva tietää onko nämä "kaikkensa lastensa eteen uhraavat kotimammat" miettineet sitä että kuinka heidän esim. käy jos he sattuvat eroamaan miehestään? Mies jättää heidät? Minut on aina opetettu siihen, että pitää tulla toimeen omillaan eli ei voi laskea miehen varaan ja alkaa loisimaan hänen kustannuskellaan. Sen lisäksi että jos vain äiti käyttäisi vanhempainvapaat, töistä tulisi pitkä tauko ja joillekin jopa potkut. Mies sen sijaan paukuttaisi uraa entiseen malliin ja etenisi. Noh, hyvinhän siinä miehellä on pullat uunissa jos ero tulee... Mutta kuinkas on naisella jos luopuu kaikesta perheen hyväksi?

Se lähinnä mitä ajoin takaa oli se, että miksei vaadita sitä että miehet luopuvat ihan yhtä paljosta ja tasapuolisesti? Se olisi minusta vähintäänkin kohtuullista. Olisi kiva kuulla jonkun urasuuntautuneen äidin kokemuksia ja kommentteja, eikä vain äitien jotka ovat omien sanojensa mukaan luopuneet kaikesta.

 

Mikä teidät kaksi sai seurustelemaan ja mikä oli yhteen muuton syy?

Kerrot vain asioita, jotka teidät erottavat.

Miten pitkään olette olleet yhdessä. Onko edellisistä suhteistanne pitkä aika?

Sinulla ainakin tuntuu olevan halu muualle kuin miesystävälläsi.

 

Kun mies ei vieläkään voi synnyttää, niin sinun itsesi se on tehtävä se valinta, haluatko sinä saada omia lapsia vai et.
Jos et halua lapsia nyt tai koskaan, niin fine, sitten vaan kysyt mitä mieltä mies on siitä ja sen mukaan jatkatte elämäänne joko yhdessä tai erikseen. Ei tänä päivänä kenenkään ole pakko olla isä/äiti jos ei sitä itse halua.

Jos päätätte tehdä yhteisiä lapsia, ne olisi hyvä tehdä 30-40 ikävuoden välillä terveydellisistä syistä. Onhan monet saaneet lapsia vielä päälle nelikymppisenäkin, tämäkin on hyvin usein oma valinta.

Oman lapsen hankinta, raskaaksi tulemisen yrittäminen, on kuitenkin sellainen asia joka naisen pitää päättää itse ja orientoitua lapsentekoon asianmukaisella vakavuudella.

Jauhat vanhoja kliseitä siitä miten naisen ura on aina se joka kärsii lasten saamisen jälkeen.
Ei naisen tarvitse luopua työstään kuin synnytyksen ajaksi. Ennen sitä voi käydä töissä ja synnytyksen jälkeen voi mennä töihin vaikka heti jos kunto sallii.Ei yhteiskunta pakota ketään jäämään kotiin. Eikä edes yleinen mielipide pakota ketään jäämään kotiin.

Ei sinun ap ole pakko jäädä kotiin 1,5 vuodeksi, ei edes viikoksi lapsesi kanssa, jos et halua. Voit aina laittaa lapsesi ulkopuolisille hoitoon. Isäkin voi jäädä kotiin, jos haluaa, Jos teitä kumpaakaan ei haluta olla kotona, voit palkata hoitajan kotiin tai viedä lapsen yksityiselle päivähoitoon vaikka heti synnytyksen jälkeen. Hoitajia kyllä löytyy jos teillä on varaa maksaa.
Esim. minä voin hoitaa lastanne vaikka heti alusta saakka, ei ole ongelma.
Tämä on teidän, sinun ja miehesi kesken päätettävissä oleva asia ja yhteisesti maksettava kulu.

Ei kukaan ulkopuolinen eikä yhteiskunta pakota sinua eikä miestäsikään olemaan lapsenne kanssa kotona päivääkään, jos ette itse sitä halua. Se kuinka paljon sinä, miehesi, te kaksi vanhempina sitoudutte lapseenne/lapsiinne on täysin teidän omissa käsissänne.

Muut asiat ovat pikkujuttuja yllämainitun rinnalla.
Ihan vaan tiedoksi. Lapsen kanssa voi aivan hyvin matkustaa 1-2 krt ulkomaille. Jos haluaa omaa aikaa, aina voi jättää lapsen sukulaisille tai ulkopuolisille hoitoon ja mennä ulkomaille niin monta kertaa kuin haluaa. Oma on valintasi. Ei lapsi, omakotitalo, mikään asia ole este matkustamiselle tai millekään muullekaan.
Kysehän on tässäkin vain siitä mitkä asiat sinä (ja miehesi) priorisoitte korkeimmalle ja tärkeimmiksi asioiksi elämässänne, mihin haluatte käyttää rahaa ja mihin ette, kuinka paljon te kaksi sitoudutte parisuhteeseenne ja mitkä ovat yhteiset tavoitteenne.

 

Helvetin pitkä paasaus itsesi täysin päätettävissä olevista asioista.
Hei camoon, mitä siitä meille vääntämään haluatko sinä miehesi kanssa lapsia, kumpi niitä hoitaa tai kumpi käy töissä, missä asutte, mitä syötte, mitä harrastatte, what ever, oma on asianne, ei kuulu kellekään ulkopuoliselle!!!!

 

Minäkin olen ihmetellyt kitinää .. yhyy.. naisen pitää tehdä sitä tätä tuota aarggggghhhh!
Siis kuka ja mikä naisia pakottaa tekemään yhtään mitään, tai mikä estää käyttäytymästä kuin mies!!! Noi esteet ja rajoitteet on omassa päässänne!

 

Mariset kuin pienet lapset, että miksi toi (mies) saa tehdä noin ja näin, miksi minä (nainen) joudun luopumaan kaikesta kivasta. Olet kaavoihin kangistunut, et näe nenääsi pidemmälle.

Sinulla on yhtäläinen puheoikeus, valinnan ja tekemisen vapaus kuin miehelläsikin. Et ole miehesi holhouksen alla etkä hänen orjansa. Sinun ei ole pakko tehdä mitään mitä et itse halua.

 

Omat prioriteet... Tiedän kyllä että lapsen kanssa voi matkustaa. Olen kyllä hoitanut lapsia ja vauvoja paljon 14-vuotiaasta saakka. Varmasti enemmän kuin moni 2-vuotiaan lapsen vanhempi (jollei ole todella paljon kokemusta lapsista ennen omia lapsiaan). Joten tiedän kyllä mitä se lapsenhoito on. Sitä ei tartte mulle paasata. Ehkä tiedän liiankin hyvin mitä se on... Siksi kaipaisin miestä joka jakaa kaiken vastuun vähintään 50 - 50. Mutta ongelma on enemmänkin se mistä niitä miehiä löytää? Mä en ole kuin törmännyt noihin yhtä itsekkäisiin uratykkeihin kuin mitä joidenkin mielestä ilmeisesti itsekin olen. Eli ei ne vain meidän omassa päässä ole.

Aikuisten oikeestille voisin vastata että täältähän mä erinäköisiä näkökantoja asiaan etsin. Ilmeisesti keskustelupalstalla ei saisi pohtia asioita eikä kysyä muiden mielipidettä omiin näkökantoihinsa? Okei, ihan mielenkiinnosta. Kerrotko sitten mitä täällä sitten saa tehdä?

 

Mutta jep. Kiitos asiallisesti vastanneille! Joitakin näkökulmia teiltä sain.

 

Omat prioriteet... Tiedän kyllä että lapsen kanssa voi matkustaa. Olen kyllä hoitanut lapsia ja vauvoja paljon 14-vuotiaasta saakka. Varmasti enemmän kuin moni 2-vuotiaan lapsen vanhempi (jollei ole todella paljon kokemusta lapsista ennen omia lapsiaan). Joten tiedän kyllä mitä se lapsenhoito on. Sitä ei tartte mulle paasata. Ehkä tiedän liiankin hyvin mitä se on... Siksi kaipaisin miestä joka jakaa kaiken vastuun vähintään 50 - 50. Mutta ongelma on enemmänkin se mistä niitä miehiä löytää? Mä en ole kuin törmännyt noihin yhtä itsekkäisiin uratykkeihin kuin mitä joidenkin mielestä ilmeisesti itsekin olen. Eli ei ne vain meidän omassa päässä ole.

Aikuisten oikeestille voisin vastata että täältähän mä erinäköisiä näkökantoja asiaan etsin. Ilmeisesti keskustelupalstalla ei saisi pohtia asioita eikä kysyä muiden mielipidettä omiin näkökantoihinsa? Okei, ihan mielenkiinnosta. Kerrotko sitten mitä täällä sitten saa tehdä?

Kommentoin kaikkia sinun aiempia viestejäsi ja tätäkin.
Ainoa asia minkä nainen joutuu tekemään tänä päivänä enemmän kuin mies on synnyttäminen. Jos adoptoi tai käyttää sijaissynnyttäjää molemmat sukupuolet ovat samalla viivalla lasten suhteen.
Vauvan ja isompien lasten hoidossa kaikki muu on täysin sukupuolivapaata hommaa.
Kenenkään ei ole pakko imettää vastoin tahtoaan, korvikkeita löytyy, pulloruokaa voi antaa isä tai äiti tai joku kolmas. Vastasyntynyt ei katso minkälaiset sukupuolielimet hoitajalla on jalkojen välissä. Hän kiintyy siihen ihmiseen joka hänet ruokkii, vaihtaa vaippaa, pitää hyvänä, antaa lämpöä ja rakkautta.

Kysyt, mistä löytäisit miehen joka jakaa vastuun 50-50 periaatteella.
Sinullahan oli jo mies, eikös sinun pitäisi hänen kanssaan keskustella asiasta ja toiveistasi?

Mitä tuohon uratykkeyteen tulee, mielestäni työn tekemisen määrä ja hyvin usein myös laatu, on jokaisen oma valinta. Jos joku väittää, ettei pysty päättämään mitä tekisi, tekisikö uraa vai lapsia. Sehän on helppoa, käy itsensä kanssa keskustelut, tekee päätöksen ja elää sen kanssa eikä jossittele jälkeenpäin.

Minä teen töitä ma-pe klo 8-16 välisen ajan. Pidän normaalit kesä- ja talvilomat, kaikki viikonloput on vapaat, ja tykkään työstäni yhä vaikka olen tehnyt sitä jo 18 vuotta.
Meillä oli 2 vuotta sitten työpaikan myyntitilanne, yhdentymisvaiheessa oli yt:t ja monta kolleegaa joutui pihalle. Siinä vaiheessa olisin voinut tehdä vaikka vuorokaudet ympäriinsä töitä ja kohota urallani ns. huipulle, mutta minä päätin, etten tee kahden enkä kolmen ihmisen töitä enkä ota yhtään sen enempää vastuuta vastaan kuin mitä minulla silloin jo oli.
Nyt meille on palkattu takaisin näitä irtisanottuja juuri sen takia, kun ei ne työt ja asiakkuudet itsestään pysy yllä eikä hoidu. Minulla oli valinnan mahdollisuus enkä ole katunut päivääkään sitä että valitsin mieluummin oman työni, säännöllisen vapaa-ajan ja ns. normaalin tulotason.
Yhäkin voisin erittäin helposti tuplata palkkani tekemällä pidempää päivää, olemalla tiimin johtaja, tekemällä viikonlopputöitä ja työstämällä raportteja ja kehityssuunnitelmia, mutta minä arvostan, yhäkin, enemmän vapaa-aikaani, muita aktiviteetteja ja ihmissuhteita kuin työn tekoa.

 

Teillä on täysin vastakkaiset unelmat ja toiveet tällä hetkellä. Kannattaa ensin katsoa kestääkö suhde. Vasta sen jälkeen, jos haluatte todella sitoutua toisiinne loppuelämäksi, yhteiseksi sellaiseksi, kannattaa alkaa miettiä käytännön ratkaisuja. En ajattele, että tässä on kyse siitä, mitä sinä haluat tai hän haluaa vaan pikemmin siitä, oletteko oikeat toisillenne, näettekö ja haluatteko yhteisen tulevaisuuden ja enne kaikkea: rakastatteko toisianne. Olette seurustelleet ilmeisesti vasta maksimissaan muutamia vuosia? Saatan olla täysin väärässä, mutta itselle tuli tekstistäsi vahvasti tuntu, että miehesi näkee sinut tulevana loppuelämän kumppaninaan ja sinä mahdollisesti et.

 

Minä olen sitä mieltä, että kun yhden oven sulkee takanaan, edessä on kymmeniä uusia vaihtoehtoja mihin suuntaan voisi lähteä. Mutta ikävä kyllä, etukäteen ei voi tietää onko uusien ovien takana hyviä vai huonoja juttuja.
Siitä huolimatta, jokainen meistä joutuu tekemään pieniä ja isoja päätöksiä koko ajan.
Jos ei osaa päättää, käy niin kuin sinulle, jossitellaan ja jäädään paikoilleen junnaamaan. Ei olla tyytyväisiä itseen ja se kulminoituu käytöksessä, ei olla tyytyväisiä puolisoon, eikä omaan elämään. Syytetään puolisoa omasta huonosta olosta, näitä elämäänsä ja puolisoonsa katkeroituneita ihmisiä näkee jatkuvasti joka puolella.

Sinuna miettisin ensin nykyistä parisuhdettasi, rakastatko sinä tosissaan miestäsi, haluatko sinä elää hänen kanssaan loppuelämäsi. Eikä ole pahitteeksi vaikka miehesi kysyisi samat asiat itseltään.
Sen jälkeen ryhdytte sovittelemaan toiveitanne yhteen ja tekemään kompromisseja. Tai eroatte jos rakkautta ei ole ja lähdette availemaan niitä uusia ovia.

 

Pari pointtia: Äitiyslomallakin voi opiskella vaikka avoimessa yliopistossa, jos kaipaa älyllistä haastetta. Siitä voi olla jopa hyötyä uraa ajatellen. Jos mies haluaa kalliimmat asuinkustannukset, ilmoita paljonko itselläsi on varaa laittaa asuntoon, maksakoon itse loput. Päivähoitokulut vie myös aika ison loven kuukausibudjetista, kahden lapsen kanssa 600 €.