H
Huolestunut äiti
Vieras
Hei!
Auttakaa arvoisat äiti-kollegat, tai jakakaa kokemuksianne jos muilla on vastaavanlaista tapahtunut.
Meillä on 3-vuotias poika. Hän on luonteeltaan iloinen ja reipas, melkoinen hulivili välillä, joskaan ei silleen "pahat mielessä" -hulivili, vaan semmoinen iloisesti vilkas ja aika aikaansaava tapaus... mutta kuitenkin totteleekin kieltoja ja käskyjä, tekee mielellään pieniä palveluksia, ja aina on syönyt ja nukkunut hyvin, sairastamisaikoja (flunssat ja muut) lukuunottamatta tietysti.
Minä aloitin n. kuukausi sitten työt, ja poika meni tarhaan, missä tarhatätien mukaan on mennyt ihan hyvin. Alkuun jäi aika mielellään sinne, mutta sitten kun tajusi että hei, tämähän taitaakin olla jatkuvais-luontoinen ratkaisu, niin tarhaan jääminen ei ollutkaan enää kivaa! Itkun kanssa ja sainpa siinä itsekin itkeä tirauttaa kerran jos toisenkin! :'( Mutta sitten kun taas aikaa kului, jääminen helpottui, ja nyt ihan viimeiset päivät ennen "joululomaa" jäi jopa mielellään, ja illalla sanoi kotona että tarhassa oli kivaa. Joskin joka aamu kotona mainitsi että äiti minä en halua lähteä tarhaan, mutta kun sinne kuitenkin lähdettiin, niin jäi ihan hienosti. Tarhassa on myös koko ajan syönyt ja nukkunut reippaasti.
Ja nyt sitten päästään varmaan siihen, mikä on ongelman ydin ja mikä minua nyt huolestuttaa.
Poika "oireilee" seuraavasti:
- ei halua nukkumaan omaan sänkyyn, tähän asti on jäänyt sinne mielellään, ja nyt viime aikoina sen kanssa on alkanut tulla ongelmia. Aina on kuitenkin saatu sinne rauhoitettua. Eilen tuli sitten ekaa kertaa eteen tilanne, ettei poika kerta kaikkiaan halunnut millään sänkyynsä jäädä, vaan silmät suurina katsoi minua että älä äiti jätä minuä tänne, äiti silitä minua, äiti älä mene... Enkä sitten tietenkään mennytkään, kun toinen oli selkeästi peloissaan! Silitin ja rauhoittelin, selitin että huoneessa on kaikki ihan kuten ennenkin, että pikkusisko nukkuu tuossa omassa sängyssään (sisko 10 kk), että huomenna tehdään sitä ja tätä kivaa, kyselin mikä pelottaa jne.. Ja yritin aina välillä että josko voisin lähteä jo pois (tähän asti on siis alkanut itsekseen nukkumaan iltasadun ja iltapusujen ja hyvänyön toivotusten jälkeen) mutta ei, aina alkoi itku! Lopulta pojalle sijattiin peti meidän makkarin lattialle, ja meidän huoneessakin piti pötköttää kaverina niin kauan että poika nukahti, yksin ei suostunut jäädä unta odottelemaan. Valoa oli molemmissa huoneissa, omassa huoneessa sitä jopa lisättiin, turvaa tuomaan, mutta ei.
Kun kysyttiin pelosta, niin sanoi, että joo pelottaa, ja että musta tulee ja vetää minua kädestä, eli olisiko jotain unta sitten nähnyt..? Miten saa lapsen unohtamaan sen, ja uskomaan, että ei ole mitään hätää, että voi hyvin nukkua omassa sängyssä kuitenkin?
Lisäksi vielä sellainen, että välillä poika on ikäänkuin itku kurkussa, äsken esim. tuli puhetta töihinmenosta (iskän), ja poika itku kurkussa sanoi, että et voi iskä mennä, et voi mennä, et voi jättää minua tänne yksin. Ja ikinä ei olla todellakaan jätetty häntä yksin! Ja tuo itku kurkussa juttu siis sillä tavalla, että ikäänkuin peittelee sitä itkuaan, yrittää olla muka reipas... miksi?? Ei kai se vielä niin iso ole, että osaisi jo itkua häpeillä ja peitellä, niinkuin isommat saattaa jo tehdäkin? Ja siksikin tuntuu pahalta, että... siis että jos itkettää, niin itke hyvä lapsi itke, ei sitä tarvitse yrittää olla reipas jos mieli on paha!! :'(
Ja ylipäätään poika on ajoittain semmoinen masentuneen oloinen. Välillä kuitenkin ihan reipas oma itsensä. Aaltoilee, vaihtelee.
Onko nyt vaan pienen miehen elämä heittänyt niin pahasti häränpyllyä, että oireilee sit vaikka millä lailla? Tähän asti kun on saanut kotona olla, mutta nyt sitten pitääkin tottua tarhassa olemiseen, siihen että on paljon muita lapsia ympärillä, enemmän ääntä ja touhua, ja etenkin siihen että äiti ei ole enää näkysällä 24/7, vaan äiti onkin töissä...
Huono fiilis itellä, kun työ on tosi mieluisa! Tuntuu että pilaako sitä lapsen elämän, samalla kun omaan elämään on saanut ison palan jotain kivaa, mikä siitä aiemmin on puuttunut!
Niin ja nyt poika muuten nukkuu taas meidän huoneen lattialla, omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen ei edes yritetty, kun ei sinne kerta millään halunnut. Onko tuo hyvä ratkaisu? Voisiko ajatella että muutama turvallisen tuntoinen yö äidin ja iskän lähellä auttaa, ja sit uskaltais taas palata omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen..?
Tekstistä taisi tulla kilometrin pituinen... toivottavasti joku jaksoi lukea, toivottavasti joku jaksaa kommentoida. Minä oon nyt ihan aidosti huolissani!!
Auttakaa arvoisat äiti-kollegat, tai jakakaa kokemuksianne jos muilla on vastaavanlaista tapahtunut.
Meillä on 3-vuotias poika. Hän on luonteeltaan iloinen ja reipas, melkoinen hulivili välillä, joskaan ei silleen "pahat mielessä" -hulivili, vaan semmoinen iloisesti vilkas ja aika aikaansaava tapaus... mutta kuitenkin totteleekin kieltoja ja käskyjä, tekee mielellään pieniä palveluksia, ja aina on syönyt ja nukkunut hyvin, sairastamisaikoja (flunssat ja muut) lukuunottamatta tietysti.
Minä aloitin n. kuukausi sitten työt, ja poika meni tarhaan, missä tarhatätien mukaan on mennyt ihan hyvin. Alkuun jäi aika mielellään sinne, mutta sitten kun tajusi että hei, tämähän taitaakin olla jatkuvais-luontoinen ratkaisu, niin tarhaan jääminen ei ollutkaan enää kivaa! Itkun kanssa ja sainpa siinä itsekin itkeä tirauttaa kerran jos toisenkin! :'( Mutta sitten kun taas aikaa kului, jääminen helpottui, ja nyt ihan viimeiset päivät ennen "joululomaa" jäi jopa mielellään, ja illalla sanoi kotona että tarhassa oli kivaa. Joskin joka aamu kotona mainitsi että äiti minä en halua lähteä tarhaan, mutta kun sinne kuitenkin lähdettiin, niin jäi ihan hienosti. Tarhassa on myös koko ajan syönyt ja nukkunut reippaasti.
Ja nyt sitten päästään varmaan siihen, mikä on ongelman ydin ja mikä minua nyt huolestuttaa.
Poika "oireilee" seuraavasti:
- ei halua nukkumaan omaan sänkyyn, tähän asti on jäänyt sinne mielellään, ja nyt viime aikoina sen kanssa on alkanut tulla ongelmia. Aina on kuitenkin saatu sinne rauhoitettua. Eilen tuli sitten ekaa kertaa eteen tilanne, ettei poika kerta kaikkiaan halunnut millään sänkyynsä jäädä, vaan silmät suurina katsoi minua että älä äiti jätä minuä tänne, äiti silitä minua, äiti älä mene... Enkä sitten tietenkään mennytkään, kun toinen oli selkeästi peloissaan! Silitin ja rauhoittelin, selitin että huoneessa on kaikki ihan kuten ennenkin, että pikkusisko nukkuu tuossa omassa sängyssään (sisko 10 kk), että huomenna tehdään sitä ja tätä kivaa, kyselin mikä pelottaa jne.. Ja yritin aina välillä että josko voisin lähteä jo pois (tähän asti on siis alkanut itsekseen nukkumaan iltasadun ja iltapusujen ja hyvänyön toivotusten jälkeen) mutta ei, aina alkoi itku! Lopulta pojalle sijattiin peti meidän makkarin lattialle, ja meidän huoneessakin piti pötköttää kaverina niin kauan että poika nukahti, yksin ei suostunut jäädä unta odottelemaan. Valoa oli molemmissa huoneissa, omassa huoneessa sitä jopa lisättiin, turvaa tuomaan, mutta ei.
Kun kysyttiin pelosta, niin sanoi, että joo pelottaa, ja että musta tulee ja vetää minua kädestä, eli olisiko jotain unta sitten nähnyt..? Miten saa lapsen unohtamaan sen, ja uskomaan, että ei ole mitään hätää, että voi hyvin nukkua omassa sängyssä kuitenkin?
Lisäksi vielä sellainen, että välillä poika on ikäänkuin itku kurkussa, äsken esim. tuli puhetta töihinmenosta (iskän), ja poika itku kurkussa sanoi, että et voi iskä mennä, et voi mennä, et voi jättää minua tänne yksin. Ja ikinä ei olla todellakaan jätetty häntä yksin! Ja tuo itku kurkussa juttu siis sillä tavalla, että ikäänkuin peittelee sitä itkuaan, yrittää olla muka reipas... miksi?? Ei kai se vielä niin iso ole, että osaisi jo itkua häpeillä ja peitellä, niinkuin isommat saattaa jo tehdäkin? Ja siksikin tuntuu pahalta, että... siis että jos itkettää, niin itke hyvä lapsi itke, ei sitä tarvitse yrittää olla reipas jos mieli on paha!! :'(
Ja ylipäätään poika on ajoittain semmoinen masentuneen oloinen. Välillä kuitenkin ihan reipas oma itsensä. Aaltoilee, vaihtelee.
Onko nyt vaan pienen miehen elämä heittänyt niin pahasti häränpyllyä, että oireilee sit vaikka millä lailla? Tähän asti kun on saanut kotona olla, mutta nyt sitten pitääkin tottua tarhassa olemiseen, siihen että on paljon muita lapsia ympärillä, enemmän ääntä ja touhua, ja etenkin siihen että äiti ei ole enää näkysällä 24/7, vaan äiti onkin töissä...
Huono fiilis itellä, kun työ on tosi mieluisa! Tuntuu että pilaako sitä lapsen elämän, samalla kun omaan elämään on saanut ison palan jotain kivaa, mikä siitä aiemmin on puuttunut!
Niin ja nyt poika muuten nukkuu taas meidän huoneen lattialla, omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen ei edes yritetty, kun ei sinne kerta millään halunnut. Onko tuo hyvä ratkaisu? Voisiko ajatella että muutama turvallisen tuntoinen yö äidin ja iskän lähellä auttaa, ja sit uskaltais taas palata omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen..?
Tekstistä taisi tulla kilometrin pituinen... toivottavasti joku jaksoi lukea, toivottavasti joku jaksaa kommentoida. Minä oon nyt ihan aidosti huolissani!!