Toggle sidebar

5 vuotiaan käytös

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
V

vierailija

Vieras
Onko teillä tällaista 5 vuotiaiden kanssa?
Poika on ensinnäkin aivan ihana, fiksu, ajattelevainen, empaattinen..jos on hyvä päivä. Mutta sitten on näitä päiviä kuten tämä aamu. Käytännössä siis kiukuttelee kun ei saa jotain, ja sitten kiukuttelee kun saa sen. Ja minua inhottaa mennä tähän väliin kiristämällä jollain, mutta kun mikään muu ei oikein toimi! Tänäänkin oli kiire tarhaan ja töihin, eikä aikaa jäädä selvittämään turhaa taistelua vitamiinien ottamisesta.
Yksinkertaisin esimerkki on että hän nostaa metelin jostain mikä meni jo - jostain minkä halusi tehdä itse. Mutta kun asialle ei enää voi mitään. Ja sitten hän käyttää tätä syytä turhaan kiukutteluun.
Jos minulla ei pinna heti napsahda, niin sitten kokeillaan uudella asialla. Ja miehelleni hän ei tätä tee!?
Minulla myös on tunnetusti lyhyempi pinna, joten en ymmärrä miksi minun kanssa täytyy testailla.
Ja sitten kummallekin jää koko päiväksi huono olo, kun heti aamusta on riidelty.
En haluaisi käyttää sitä valtaa mitä minulla luonnollisesti on vaan selvittää asiat hyvässä hengessä. Koska jos suutun, niin se on sitten menoa. JOten miksi lapsi testaa juuri minua?
Mitä asialle voisi tehdä? :(
 
Mutta kun aivan suoraan sanottuna lapsella on jo vähän aikaa ollut meneillään kausi, joka näyttää siltä että isä on hänelle se läheisempi aikuinen. Joten kun samaan aikaan on tätä minun kanssa rajojen testailua, niin en oikein ymmärrä sitä. Se ei ole loogista, mikä hieman huolestuttaa minua. Huomion hakemista?
En halua osoittaa lapselle paikkaa sillä tavoin kun välillä joudun tekemään, menemään äärimmäisyyksiin. Koska en tiedä osaanko hoitaa tilannetta ns. oikein. Jos hän hakeekin vain huomiota, jokin todella pehmeä tapa olisi hyvä. Itselläni oli joskus itsetunto ihan maassa, koska vanhempani eivät...osanneet olla oikein vanhempia.
Ja nyt minua huolestuttaa etten vaan toista samoja virheitä. Poika on herkkä kuten minäkin olin pienenä. Haluaisin että hänellä on hyvä olla juuri sellaisena kuin hän on, mutta huoh, mikä dilemma se on yrittää suojella 'kovalta' maailmalta.
 
Lapsi saa sinusta mehukkaamman reaktion aikaiseksi, tottakai sinua on palkitsevampaa provosoida. Meillä on samoin.

Mutta suosittelen mahdollisuuksien mukaan asennemuutosta - tämä siis ihan hyvällä eikä arvosteluksi, kun muita emme voi muuttaa vaan itseämme. Ei viisivuotias käytä jotain asiaa tekosyynä kiukutella turhaan, vaan häntä oikeasti harmittaa se että ehdit avata oven tai kaataa maidon ensin. Tai että pitää lähteä tarhaan tai että on kiire. Ei paha mieli ole tahallista. Meillä 4-vuotiaalla on tosi vahva "mutku mä oisin halunnu...!" vaihe, ja vaihtoehtoja on kolme:
1) "Huomaan että sua harmittaa. Mutta mitä me nyt keksittäis?" - joskus toimii, joskus lapsi sanoo että hän kaataa maidon ensi kerralla tai avaa seuraavan oven, ja siinä se, lapsi tuli kuulluksi ja sai vaikuttaa
2) Antaa raivota ajan kanssa jos aikaa on, mutta ei suutu siitä että toinen on suuttunut - palataan asiaan rauhoittumisen jälkeen tai kun lapsi on valmis ottamaan apua rauhoittumiseen
3) Antaa huutaa ja jyrää läpi ne hommat mitkä on pakko - ulkovaatteet voi ehkä pukea vasta automatkan päätteeksi tai siinä vaiheessa kun kävellessä tulee kylmä? Mutta edelleenkään ei suutu, otteet ja puhe lapselle kunnioittavaa vaikka lapsi olisikin pakko pukea tai taluttaa autoon.

Joo, se on helpommin sanottu kuin tehty, että ei menetä malttiaan. Mut mä näkisin, että se kuitenkin on se oleellisin työsarka. Siis sen sijaan että yrittäisi pakottaa lapsen toimimaan haluamallaan tavalla ettei itseä suututtaisi, harjoittelisi hallitsemaan ja ilmaisemaan rakentavammin sitä suuttumustaan ja näkemään asian lapsen näkökulmasta. Joskus on silti pakko pakottaa, ja tietysti välillä kiehuu yli, mutta mun mielestä uhmakkaan huutajan kasvattamisessa tärkeintä on opetella itse huutamaan vähemmän ja kuuntelemaan enemmän. Ei tarkoita, että tekisin niin kuin lapsi käskee, mutta kunnioittava kohtelu lisää kummasti lapsen yhteistyökykyä. Working on it...
 
Jos tykkäät lukea, lue Janna Rantalan "Äiti, älä tottele!". Se on sellaista pehmeämpää, lasta arvostavaa koulukuntaa, ei mikään vinkkilista vaan auttaa avartamaan näkökulmaa. Ja hauskaa, kevyttä luettavaa.
 
Joo, se on helpommin sanottu kuin tehty, että ei menetä malttiaan. Mut mä näkisin, että se kuitenkin on se oleellisin työsarka. Siis sen sijaan että yrittäisi pakottaa lapsen toimimaan haluamallaan tavalla ettei itseä suututtaisi, harjoittelisi hallitsemaan ja ilmaisemaan rakentavammin sitä suuttumustaan ja näkemään asian lapsen näkökulmasta. Joskus on silti pakko pakottaa, ja tietysti välillä kiehuu yli, mutta mun mielestä uhmakkaan huutajan kasvattamisessa tärkeintä on opetella itse huutamaan vähemmän ja kuuntelemaan enemmän. Ei tarkoita, että tekisin niin kuin lapsi käskee, mutta kunnioittava kohtelu lisää kummasti lapsen yhteistyökykyä. Working on it...
Click to expand...
Ah! Kiitos!! Tämä oli ihan täydellisesti sanottu ja juuri mitä ajattelin. Mutta sitten kun se tulee eteen niin siinä on joskus "periksi antamisen" vivahde, mistä itselleni jästipäänä tulee olo että jos asiaa ei perinpohjin selvitetä, se tulee toistumaan. Eli tavallaan "kohta lapsella ei ole mitään kunnioitusta" Mutta kun eihän se oikeasti mene yhtään niin :)
 
Noniin, tänään taas. Heti kun olin saanut varmuutta siitä miten käyttäydyn, että ei ole syytä myötäillä liikaa. Koska myönnän, ennen saatoin välillä antaa narua liikaa, koska halusin varoa sitä mikä minulta helpommin tulee luonnostaan, eli tiukkuus.
Niin lapsi veti raivarit ensimmäisestä mahdollisesta asiasta, eli sukkien laittamisesta. Siellä hän sitten istui avuttomana, huusi 10 metriä minun takanani koko tarhamatkan, eikä herraan olisi saanut edes koskea.
Yksinkertaisesti kauheaa.

Varsinkin kun logiikka on: Miksen saa itse, minä itse!

Ja siis muuten poika on edelleen aivan ihastuttava, sellainen josta kaikki tykkää. Mutta en saa mitään otetta näistä tilanteista :(
 
Jos lapsi on omaehtoinen luonne (osin temperamenttikysymys jota ei voi lasta sairastuttamatta muuttaa mielensä mukaan), niin ei noilta kokonaan välty. Se pitäisi vain pystyä olemaan päästämättä ihon alle. Tiedän ettei se ole helppoa, mutta tarkoitan vain sanoa, että se että lapsi huutaa ja suuttuu, ei tarkoita että kukaan olisi tehnyt välttämättä mitään väärin tai että jotain olisi voinut tehdä paremmin tai että kasvatuksella voisi asian jotenkin naps ratkaista.

Miten se sukkatilanne sitten meni? Näetkö jälkikäteen vaihtoehtoisia toimintatapoja, olisiko ne olleet parempi/huonompia?

Tsemppiä ja empatiaa!
 
Huomasin kirjoittaneeni hieman ajatus lentäen. Eli kaikki alkoi sukista, jotka minä useimmiten laitan hänen jalkaan ja poika istuu sylissä. Muutenkin aamuisin pukeutumisessa on vähän joustoa, kun joudutaan lähtemään niin aikaisin. Säälittää se puoliunessa oleva lapsi, niin autan häntä. Mutta nyt on ollut ihan mahdotonta käskytysmeininkiä, mikä ei todellakaan käy. Silloin loppuu jousto ja hän vetää siitä raivarit. Pyysin laittamaan sukat jalkaan, kun oltiin vähän jo myöhässä aikataulusta.
Se ei käynyt, hän ei saanut haluamaansa, se huuto jatkui myös ulkona. Se on kuin rikkinäinen levy - osin ehkä väsymystäkin.
Lapsi haluaa syliin laittamaan sukat, haluaa laittaa itse. Haluaa että odotan häntä, mutta kun odotan, hän hidastaa vauhtia. Kädestä ei saisi ottaa kiinni, suojatien yli ei voi kävellä.
Kuvainnollisesti sellaista tökkimistä, jos en hermostu se jatkuu myöhemmin, jos hermostun hänkin hermostuu, itkee, raivoaa, kieltäytyy kaikesta yhteistyöstä ja lopulta hakee hellyyttä.
Inhottava kierre!
 
Kiitos joka tapauksessa!
Ei siinä muuten mitään, kestän kyllä. Mutt en voi käsittää mitä mies tekee toisin. Koska en ole enää pitkään aikaan ajatellut että toinen meistä vanhemmista olisi jotenkin läheisempi, miksi hitossa juuri minua pitää testata.
Miehen rauhallisessa hyvin mukautuvassa tavassa on jotain mikä vaan toimii ja minun ja pojan luonteet törmää.
Pakko kai se on hyväksyä.

No hyvä jos kumpikin oppii jotain.
 
No ei lapsen kanssa kannata riidellä. Lasta voi myös vain käskeä lopettamaan.

Mä tekisin niin että jos tollanen turha vinkuminen alkaa, emme sitten tee asioita mitkä olisi olleet kivoja. Sitten saa vaikka miettiä omassa huoneessaan miten kannattaa puhua muille.
 
Sulla on yksi lapsi?

Musta oli jotenkin kamalan vapauttavaa, kun saatiin toinen lapsi. Yhtäkkiä mulle selvisi, miten vähän siitä, millainen lapsi on, on loppujen lopuksi mun ansiota ja syytä :) Niissä on NIIN paljon ihan heitä itseään. Esikoisen kanssa ollaan juuri tuollaisella teidän kuvaamalla törmäyskurssilla, jääräpäitä kun ollaan - toisaalta esikoinen on myös kaikessa työläydessään ja ärsyttävyydessään myös ihan spesiaalilla tavalla rakas. Kuopus taas on ollut aina helpompi, mutkattomampi, hänen kanssaan kaikki ei ole kriisin kynnyksellä kekkuloimista. Kuopus on ihan yhtä lailla rakas, mutta hänen kanssaan on ollut paitsi vähemmän raivareita niin myös vähemmän sellaisia yllättäviä riemastumisia, pakahduttavia lämmöntunteita, mielettömiä onnistumisentunteita.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Peyote:
No ei lapsen kanssa kannata riidellä. Lasta voi myös vain käskeä lopettamaan.

Mä tekisin niin että jos tollanen turha vinkuminen alkaa, emme sitten tee asioita mitkä olisi olleet kivoja. Sitten saa vaikka miettiä omassa huoneessaan miten kannattaa puhua muille.
Click to expand...

Tää on ihan inhimillinen tapa purkaa omaa turhautumista ja painostaa lasta väkisin alistumaan aikuisen tahtoon, mutta ei pidemmän päälle lisää lapsen oikeita yhteistyötaitoja. Kriisinhallintaa, ei kasvatusta. Tällekin paikkansa, mutta ei mikään tavoiteltava ihanne.
 
Kuulostaa niin tutulta! Meillä on juuri samanlainen esikoululainen tyttö, ja vanhempienkin roolit menee toisinpäin, eli isälle kiukutellaan enemmän. Meidänkin tyttö jää jankkaamaan jostakin jo tapahtuneesta, että minä olisin halunnut esim avata oven, ja se ei sovi, että suljetaan se ovi ja tyttö sitten avaisi uudestaan, kun se vääryys on jo tapahtunut.

Hän kyllä kiukuttelee minullekin, mutta isän kanssa riidat on isompia, koska mies lähtee mukaan kiukutteluun. Mies saattaa vaikka huutaa, että "älä huuda", eli todella hyvä malli lapselle. Itse jaksan myös olla johdonmukaisempi. Annan lapsen kiukutella aikansa ihan rauhassa, niin kyllä se siitä ennen pitkää rauhoittuu.

Mies aina sanoo, että tuolle lapselle ei saa antaa periksi, mutta sitten itse antaa periksi jo kymmenen minuutin päästä, kun ei jaksa kuunnella huutoa tai jankuttaa vastaan, jolloin kiukku vain pitkittyy. Jostain syystä mies ei kestä ollenkaan lapsen itkua tai ääniä, vaikka itse on äänekkäästä perheestä kotoisin.

Tuo on myös totta, että lapset on niin erilaisia myös samassa perheessä. Meillä isompi tyttö oli 3-vuotiaana kuin tulta ja tappuraa, mutta on iän myötä rauhoittunut kovasti ja on nyt ihan hyvin käyttäytyvä koululainen. Uskoisin, että myös tällä pienemmällä tämä on ohimenevää. Nytkin on jo rauhallisempi kuin kuukausi sitten, kun aloitti esikoulun ja oli siksi väsynyt.
 
Kyllä, meillä on yksi lapsi.

Lasta voi toki käskeä lopettamaan kiukuttelu, olla ns. välittämättä ja _odottaa_ että se menee ohi, mutta jos se ei toimi? Ja aamuisin tälle ei todellakaan ole edes aikaa, valitettavasti. Sitäpaitsi, mikä silloin on lapsen näkemys tilanteesta - että käytös oli hyväksyttävää, sillä ei ole sosiaalisia seuraamuksia muiden kannalta.

Miten sen saisi siinä tilanteessa tuotua esille? Ja kiukuttelun loppumaan. Tai edes pidämmällä tähtäimellä.

Itse olen aika rauhallinen, muiden mielestä jopa irrallinen. Mutta kun reagoin niin reagoin voimakkaasti, ehkä tämä juuri saa lapsessa aikaan huomionhakuisuus reaktion. Koska lapsi on lapsi. Myönnän että miehen ja lapsen välit ovat tasaisemmat.
Mutta kasvatuksellisesti en ole varma onko se hyvä, vaikka mies nähtäisiinkin erinomaisena roolimallina. Hän on läheinen, kaverillinen, mutta ei kasvatuksellisessa mielessä ja kriittisesti, hän ei huomio niitäkään juttuja mitä minusta pitäisi. Siis tavallaan haluaisin pyrkiä samaan, se on tässä se juttu.
Mutta dilemma on että en vain ole sellainen ihminen, vaikka olen äiti.

Joten sen lisäksi, että kysyn mitä tehdä näissä tilanteissa, luulen että tarkoitan kysyä kuulostaako että minun/meidän vuorovaikutus ok. Vai kuulostaako se epäjohdonmukaiselta.

-ap
 
Johdonmukaisuus kasvatuksessa ei tarkoita että asiat menisi aina samalla tavalla, vaikka se usein näin ymmärretäänkin, vaan johdonmukaisuus on sitä että pystyy perustelemaan toimintansa ja on itselleen ja lapselle rehellinen. Kiireessä on eri säännöt kuin leppoisana aamuna, hyväntuulinen äiti voi katsoa pidempään pöllöilyä kuin stressaantunut, väsynyt aikuinen toimii eri tavalla kuin virkeä, ja fiksu ihminen on tarvittaessa valmis muuttamaan kantaansa jos saa uutta tietoa tai tarkastelee asiaa eri näkökulmasta. Ei lapsille tarvitse uskotella että aikuiset on koneita, ja vahingollisista on esittää että aikuiset olisi aina yhtä joustavia, tiukkoja, kärsivällisiä, lempeitä tai oikeassa, kun ei ne ole.

En mä ainakaan kuule näistä viesteistä mitään vikaa teidän vuorovaikutuksessa. Ainoa mitä aavistelen, joskin omiin kokemuksiini pohjaten ja ehkä virheellisesti, on se, että sulla on aika korkeat standardit itsellesi ja yrität liikaa toimia niin kuin "pitäisi" tai olisi "oikein". Jos kyse olisi sellaisesta, niin silloin lääke on tylsästi se että kuuntelee enemmän itseään kuin lasta. Ja raivareihin lääkkeeksi sopivasti empatiaa ja minä-viestejä (minun korviin sattuu kun huudat, minä haluaisin auttaa mutta en tiedä mitä haluat kun en saa selvää huudosta, minusta tuntuu ikävältä kun puhut minulle noin rumasti), ja valitettavasti aikaa. Tietysti muiden vahingoittaminen ja kiusaaminen estetään (ei saa lyödä, huutaa naamaan tms.), mutta niin... kai sitä ihmisellä on oikeus huutaa jos ketuttaa?
 
Aivan totta. Myös tunteita kuuluu näyttää. (itseasiassa erittäin hyvä huomio omaan taustaan nähden, en olisi huomannut)
On myös totta että meidän parisuhdesuhde ei ole niin onnellinen kun se voisi olla. Mutta olemme päättäneet olla yhdessä ja korjata asioita. Koska kaiken kaikkiaan asiat ovat hyvin. Meillä on niin samanlainen maailmankatsomus.

Joka tapauksessa, se että kuulostan siltä että minulla olisi korkeat standardit, johtuu varmasti siitä että olen rehellinen ja toivon rehellisiä vastauksia. Niin selkeästi ilmaistuna, että voin muuttaa kantaani. Koska en todellakaan ole mikään tiukkis, pikemminkin liian helppo, suurimman osan aikaa. Joten minun täytyy erikseen korostaa tiettyjä asioita. Se yrittäminen ehkä näkyy.

Ehkä näissä tilanteissa yleinen ongelma on se että vanhemman ajatukset ovat jo osin siinä seuraavassa asiassa. Ongelma ei ole se etteikö hän tuntisi tai osaisi tulkita lapsen "tuskaa" tai milloin mitäkin. Vaan hetkellinen samaistumattomuus.
Sen pitäisi siis jo auttaa että tunnistaa nämä tilanteet, kävimme tänään läpi yhden aamullisen episodin, kun tajusin mikä meni vikaan. Ja juurikin selitin sen auki kuvailemallasi tavalla. Ehkä se siitä :)

- ap
 

Nappaa liput koko perheen ilmaiseen leffanäytökseen Helsingissä tai Oulussa!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa