7 kk vauva isan kanssa kotiin -aiti toihin

[Siiri_79]

Meilla on sellainen tilanne, etta vauva on muutaman kk paasta 7 kk ja minun pitaisi menna takaisin toihin. Asumme Keski-Euroopassa ja taallahan aitiyslomat on tunnetusti lyhyet (mullakin olisi ollut vaan 3 kk, mutta sain anottua viela 4 kk lisaa). Tama 7 kk on kuitenkin maximiaika tai tyopaikka menee. Lapsen isa olisi jaamassa lapsen kanssa kotiin ainakin vuodeksi. Itseani hirvittaa lahtea toihin ja jattaa nama kaksi kotiin, vaikka tiedankin etta he parjaavat. Mies on ollut alusta asti lahes koko ajan kotona, pari kk tulee kaymaan valilla toissa ennen kotiinjaamista.

Onko kenellakaan ollut samankaltaista tilannetta? Eniten mietin sita etta miten itse raaskin lahtea toihin. Tosin tama on ainoa keino, joten vaihtoehtoja ei ole. Miehen tyo Suomessa pysyy, vaikka vanhempainvapaalla onkin. Taloudellisti asiat on ok.

Olisi kiva kuulla kommentteja aiheesta!

 

[1Sussu]

Meilla on samantyylinen tilanne. Omalla kohdallani tyossakaynti on ollut melko rankkaa. Haluaisin olla lapsen kanssa koko ajan ja tuntuu, etta menetan liikaa hanen elamastaan. Olen kylla sitten kaiken vapaa-aikani lapsen kanssa ja omaa aikaa ei kaytannossa ole lainkaan, koska en raaski kayda harrastuksissa ja tehda muita hommia. Olen mieluiten vain lapsen kanssa, vaikka valilla se hieman ahdistaakin, kun ei tee muuta vapaa-ajallaan. Lapsen kannalta yksin isan kanssa oleminen on mielestani ollut todella hyva juttu ja heidan suhteensa on paassyt kehittymaan aivan erilaiseksi kuin mita se muuten ns. normaalitilanteessa voisi olla. Vapaa-ajallani olen siis enimmakseen yksin lapsemme kanssa ja mieheni on muualla. Tykkaan itse tasta, koska saan sitten one-on-one aikaa lapseni kanssa ja minusta se on tarkeaa taas oman suhteeni kannalta lapseen.

Meilla minun toihin meno oli pakkoratkaisu myos, mutta luulen, etta seuraavankin lapsen kohdalla tehtaisiin ihan vapaaehtoisesti nain, koska siita on lapselle niin paljon hyotya. Han saa paremman suhteen kumpaankin vanhempaansa, eika lapsi ole niin riippuvainen vain toisesta vanhemmasta ja lapsi oppii isaltaan erilaisia juttuja kuin mita aidiltaan. Yritan kylla jaada myohemmin myos viela pienelle patkalle hoitovapaata ja tehda lyhyempaa tyopaivaa, joten odotan noita hetkia aika innoissani.

Uskoisin, etta jonkun toisentyyppiselle henkilolle tallainen ratkaisu voisi olla helpompi, mutta se on onnistunut tallaiselta ikavoijalta ja herkalta tyypilta, niin onnistuu varmaan myos sinulta aivan hyvin! Jos toissa on kiiretta, niin silloin harvemmin ehtii ajatella lasta ja ikavoida liikaa. Kotimatkat on yleensa pahimpia, kun silloin haluaisi olla sekunnissa kotona...

 

[vapaavalinta]

Meillä tuo tilanne on ollut ihan vapaasti valittu, mieheni halusi puolittaa vanhempainvapaat, joten menin töihin kun poika oli n. 7kk ja pidin toisen vanhempainvapaapätkän lähempänä kolmea vuotta. Kokemukset ovat vain positiivisia, tosin teen kyllä aika lyhyttä päivää ja ikävä on ollut kova. Mielestäni on mielettömän arvokasta, että lapsen isällä on myös todella läheiset välit lapsiin (nyt mennään jo toista kierrosta) ja että äiti ja isä ovat aivan samalla viivalla lapsen kanssa. Toisaalta kummallekaan ei ehdi kertymään marttyyriasennetta joko kotitöihin tai työelämässä olemiseen, kun molemmat ymmärtävät miten raskasta voi olla sekä kotona lasten kanssa, että töissä kun lapset ovat kotona...

Eli vaikka ikävä on kova ja tuntuu että oikea paikka olisi kotona, on mielestäni isän paikka kotona yhtä "oikea" ja siksi kaikki voittavat. Kyllähän lapsia laitetaan jo päivähoitoonkin tuossa iässä, joten minä näkisin kaikin puolin että on vain rikkaus, jos lapsella on isä, joka jää kotiin lapsen kanssa tuossa tilanteessa!

 

[älä huoli]

Mun piti jatkaa töitä kun vauva oli 8kk ja isä jäi kotiin pitämään loput vanhempainvapaasta+isäkuukauden. Itsekkin mietin että miten voin mennä töihin kun tulee niin ikävä, mutta kun töihin meni niin tekemistä ja muuta ajateltavaa oli niin paljon että ei siinä paljon sitten ikävöinytkään. Oli myös mukavaa ku n näki työkavereita ja sai muutakin sisältöä elämäänsä. Lapsikaan ei koskaan huutanut jne perään kun lähdin töihin,isä varmaan kumminkin senverran läheinen ettei kokenut että hänet jätetään. Mielestäni ratkaisu oli hyvä, oppi omatoimisemmin hoitamaan lasta ja sanoi itsekkin rakastavansa lastamme vain enemmän kun on saanut kunnolla viettää aikaa ja tutustua.

 

[Aurora Vee]

Olet onnekkaassa asemassa, kun sinulla on mies jolla on mahdollisuus ja halua jäädä kotiin lapsensa kanssa pitkäksi aikaa!

Meillä isä jäi kotiin hoitamaan 2,5-vuotiasta sekä 10-kuista saadessani hyvän työtarjouksen, ja se oli kaikin puolin hyvä ratkaisu (toki meidän lapset olivat hieman teidän vauvaa vanhempia). Kuten edellisillä vastaajilla, myös meillä lasten suhde isään vahvistui ja isä oppi paljon lapsiperheen arjen pyörittämisestä. Minäkin sain kaivattua aivojumppaa ja työkokemusta.

 

[jihuu77]

Minä menin töihin vauvan ollessa vajaa kuusi kuukautta. Isä halusi jäädä kotiin ja minun työtehtävien kannalta minun työssäkäynti juuri silloin oli järkevämpää kuin isän, joten siksi päädyimme tähän ratkaisuun. Ikävä on ollut välillä kova, mutta kun on ollut sitten kaiken vapaa-aikansa lapsen kanssa, niin kyllä sitä ehtii olemaan ja nauttimaan lapsesta. Ylitöitä ym. sellaisia en tee nyt yhtään ja harrastan liikuntaa lähinnä lapsen kanssa. Ajattele asiaa juuri siitä näkökulmasta, että lapsellesi ja miehellesi tarjoutuu upea tilaisuus kummallekin olla toistensa kanssa. Meidän perheessä sekä vauva ja isä ovat olleet tyytyväisiä, vain minulle asia on ollut välillä vaikeaa ikävän vuoksi. Vauva on nyt 9 kk ja ikävä onneksi jo helpottaa. Kyllä se hyvin menee, alkuun toki raskasta niikuin kaikki muutokset ovat. Muista myös, että vain te tiedätte, mikä on teidän perheelle, teidän elämäntilanteessa paras ratkaisu. Älä siis kuuntele liikaa jos joku kauhistelee tai ihmettelee valintaanne.

 

[mama töissä]

Itse aloitin taas työt, mies jäi kotiin 8kk vauvan ja vanhemman sisaruksen kanssa. Esikoisen kanssa olin kotona pidempään. Nyt tuntuu että on kamala ikävä ja pystynköhän olemaan töissä tästä eteenpäin. Työssä sinänsä on kiva käydä, mutta tuntuu että se ainakin alkuun vie taas ihan liikaa voimavaroja. Työkavereita on kiva nähdä myös, tuntea itsensä ammatillisesti arvostetuksi yms. Mutta mikä sydäntä särkevä ikävä. Ehkä tämä helpottaa?