Ahdistunut
Olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa reilut puolitoista vuotta, olemme molemmat noin parikymppisiä. Tällä hetkellä hän on armeijassa, ja itse olen juuri muuttanut vanhemmiltani ensiasuntooni uudelle paikkakunnalle opiskelujen perässä. Näemme kuitenkin lähes joka viikonloppu, ellei hän ole armeijassa kiinni.
Olen viime aikoina kokenut aika ajoittain kamalaa ahdistusta päässäni, ja olen alkanut yhdistää tämän ahdistuneisuuden parisuhteeseemme. Poikaystäväni on aivan ihana ihminen, juuri sellainen poikaystävän pitääkin olla ja rakastan häntä todella. Hänen kanssaan yleensä kaikki on hyvin ja ainakun hän joutuu palaamaan armeijaan, jäähyväiset tapahtuvat itkusilmässä, vaikka tätä on kestänyt jo neljä kuukautta. Mutta tästäkin huolimatta yksin ollessa jostain syystä mietin vain, että olenko hänen kanssaan oikeista syistä, ja eroajatukset jostain syystä pyörivät päässäni, vaikka tämä saa minut samalla voimaan pahoin.
Olen ajatellut, että johtuuko tämä vain nyt tästä armeijasta ja siitä kun ei nähdä niin usein ja yhteydenpitokaan ei tietenkään ole koko ajan mahdollista. Tai kenties se kuuluisa alkuhuuma on nyt tullut päätökseensä? Tietenkin tämä elämänmuutos on ollut myös suuri, ja myös tämä yksinoleminen on ollut alkuun todella hankalaa. Onko muilla samantapaisia kokemuksia, ja miten näistä ajatuksista voisi päästä eroon? Eroaminen ei tunnu tällä hetkellä todellakaan oikealta vaihtoehdolta.
Olen viime aikoina kokenut aika ajoittain kamalaa ahdistusta päässäni, ja olen alkanut yhdistää tämän ahdistuneisuuden parisuhteeseemme. Poikaystäväni on aivan ihana ihminen, juuri sellainen poikaystävän pitääkin olla ja rakastan häntä todella. Hänen kanssaan yleensä kaikki on hyvin ja ainakun hän joutuu palaamaan armeijaan, jäähyväiset tapahtuvat itkusilmässä, vaikka tätä on kestänyt jo neljä kuukautta. Mutta tästäkin huolimatta yksin ollessa jostain syystä mietin vain, että olenko hänen kanssaan oikeista syistä, ja eroajatukset jostain syystä pyörivät päässäni, vaikka tämä saa minut samalla voimaan pahoin.
Olen ajatellut, että johtuuko tämä vain nyt tästä armeijasta ja siitä kun ei nähdä niin usein ja yhteydenpitokaan ei tietenkään ole koko ajan mahdollista. Tai kenties se kuuluisa alkuhuuma on nyt tullut päätökseensä? Tietenkin tämä elämänmuutos on ollut myös suuri, ja myös tämä yksinoleminen on ollut alkuun todella hankalaa. Onko muilla samantapaisia kokemuksia, ja miten näistä ajatuksista voisi päästä eroon? Eroaminen ei tunnu tällä hetkellä todellakaan oikealta vaihtoehdolta.