V
"vaimo"
Vieras
Meillä on miehen kanssa muuten ihan ok avioliitto, mutta meillä ei ole muuta yhteistä kuin lapset ja asuntolaina. Ei olla koskaan keskusteltu syvällisiä, meillä ei ole ollut vuosikausiin seksisuhdetta (ei oikein ikinä ekoja viikkoja lukuunottamatta), ei voida ylipäänsä keskustella kaikesta (tabuaiheita on paljon, mm. seksi, uskonto, mielenterveysasiat, kuukautiset jne), en osaa enkä halua olla alasti hänen nähtensä jne. Meidän välillämme on aika iso muuri johtuen varmaan miehen lapsuudenkokemuksista, eikä miehellä ole mitään haluja rikkoa sitä.
Ja nyt yli vuosikymmenen mittainen ystävyyssuhteeni on lipsahtanut romanssin puolelle jo parin vuoden ajaksi. Sänkyyn on päädytty tosin vain kerran. Mutta ystäväni kanssa saan olla avoimesti oma itseni, eli myös seksuaalinen, alaston, itkuinen, surullinen, euforinen, väsynyt. Ei tarvitse yrittääkään olla aina tasainen ja robottimainen epänaisellinen ihminen, kuten kotona.
Pitäisi yrittää pelastaa avioliitto lastenkin takia, mutta vuosi vuodelta näen selvemmin sen, että en koskaan tule saamaan miehestäni sellaista puolisoa, jonka toivoisin. Menimme ihan liian nuorena naimisiin ja ajatuksenani kaiken huipuksi oli, että kyllä hän joskus muuttuu ja avautuu edes vähän. Hän on kuin simpukka, sisäänpäin käpertynyt, ja jos hän joskus kuorensa avaa, sieltä saattaa tulla vaikka nyrkistä.
Ahdistaa oma uskottomuuteni, oma itse luomani vankila, omat väärät päätökseni aikoinaan, ahdistaa se, etten vuosikausien yrittämisestä huolimatta koe mahtuvani siihen muottiin, jota minulta avioliitossani vaaditaan.
Ja nyt yli vuosikymmenen mittainen ystävyyssuhteeni on lipsahtanut romanssin puolelle jo parin vuoden ajaksi. Sänkyyn on päädytty tosin vain kerran. Mutta ystäväni kanssa saan olla avoimesti oma itseni, eli myös seksuaalinen, alaston, itkuinen, surullinen, euforinen, väsynyt. Ei tarvitse yrittääkään olla aina tasainen ja robottimainen epänaisellinen ihminen, kuten kotona.
Pitäisi yrittää pelastaa avioliitto lastenkin takia, mutta vuosi vuodelta näen selvemmin sen, että en koskaan tule saamaan miehestäni sellaista puolisoa, jonka toivoisin. Menimme ihan liian nuorena naimisiin ja ajatuksenani kaiken huipuksi oli, että kyllä hän joskus muuttuu ja avautuu edes vähän. Hän on kuin simpukka, sisäänpäin käpertynyt, ja jos hän joskus kuorensa avaa, sieltä saattaa tulla vaikka nyrkistä.
Ahdistaa oma uskottomuuteni, oma itse luomani vankila, omat väärät päätökseni aikoinaan, ahdistaa se, etten vuosikausien yrittämisestä huolimatta koe mahtuvani siihen muottiin, jota minulta avioliitossani vaaditaan.
