Äidiksi vai ei?

[Ehkä, ehkä ei?]

Kannattaako ihmisen hankkia lapsia, jos vauvakuumetta ei ole eikä erityisesti pidä lapsista? Ajatuskin huutavasta, valvoittavasta, rahaavievästä apinasta ei tosiaankaan innosta. Inhoan lapsia, jotka riehuvat eivätkä osaa käyttäytyä (vanhempien vika, I know) ja inhoan myös sitä, että lapsen tullessa lähes kaikki huomio elämässä suuntautuu lapseen eikä mihinkään pääse ilman sitä.

Mitä jos en jaksa nousta yöllä huutokonserttiin? Mitä sitten jos en vaan joskus jaksa hoitaa lasta ja kyllästyn siihen? Kuitenkin, biologinen kello 26-vuotiaana on alkanyt tikittämään ja pitäisi tehdä päätöksiä. Puhuimme tulevan aviomieheni kanssa asiasta ja hän ehdottomasti haluaa lapsia. Mikäs siinä, kun hän pääsee kotoa pakoon töihin. Pelkään myös, että minusta tulee kotiorja, joka tekee kaiken, kun mies on vain töissä.

Onko täällä ketään, joka ajattelisi samoin, mutta on kuitenkin rohjennut hankkia lapsia? Haluaisin kuulla kokemuksianne. En kaipaa nyt moralisointia asenteistani ym. Minä olen tällainen enkä muuksi muutu. Nyt haluan vain kuulla, kannattaako niitä kersoja hankkia?

Kiitos vastaajille

 

[Huspati Huta]

No apinat eivät kuulune tähän aiheeseen paljonkaan? Yksi sana voi viedä koko jutun pakkasen puolelle.

 

[Anatolia]

Lapsia kannattaa hankkia vasta sitten, kun itse niitä haluaa.

Ap:n ei mun mielestä kirjoituksensa perusteella kannata edes harkita raskautta.

 

[djy]

Voihan mieskin jäädä vanhempainvapaalle, jos haluat päästä nopeasti takaisin töihin. Veikkaan kuitenkin, että et halua Lapsi vie varsinkin alussa kaiken huomion ja se on ihan luonnollista, vähän niinkuin uuden harrastuksen aloittanut kaveri haluaa puhua vain siitä harrastuksestaan, tai häitä suunnitteleva häistään. Ei se tunnu siinä vaiheessa rasitteelta, on vaan mukavaa.

Väsymys on hurjaa, mutta kaikkeen jotenkin sopeutuu, usko tai älä. Ja yleensä kaikki tykkää siitä omasta lapsestaan, vaikka muiden riehukakarat kauhistuttaisikin

 

["biba"]

Anatolian kanssa samoilla linjoilla. Ei niitä lapsia kannata alkaa "hankkimaan" jos ei siltä tunnu, ei missään nimessä. Kyllä sen sitten tietää ja tuntee kun haluaa yrittää lasta..Ja iänkin puolesta onhan sulla vielä aikaa!
Kannattaa varmasti miehen kanssa keskustella asiasta, ettet ole ainakaan vielä valmis saamaan lapsia ja mahdollisuus on myös ettet koskaan halua lapsia.

 

["Argh"]

Laita se biologinen kello torkulle. Täällä on pohdittu samanlaisia, ikää jo reilusti 30. Mies sentään on tarjoutunut jäämään koti-isäksi, jos minä haluan töihin. Kannattaisi keskustella tästä teilläkin.

 

["kolmen äiti"]

Kuullostaa sille,että sinun ei kannata hankkia lapsia... ainakaan nyt. Ehkä joskus vanhempana jos sitten sille 100% tuntuu. Lapsissa olet kiinni koko elämän,joten jos tuntuu ettei ole sinun juttu niin ei ikinä sitten.

 

[eiih]

Odota ainakin muutama vuosi. Sulla ei ole kiirettä ikäsi puolesta, ellet sitten sairasta jotain lapsettomuutta aiheuttavaa. Ja vaikka lapsettomaksi jäisit, tuskin paljon surisit! Luulenpa ettet ole vielä valmis äidiksi. Äitiys vaatii suuria uhrauksia (kroppa, omat harrastukset, aika jne.) ja voisi olla että ne uhraukset olisivat sinulle nyt liikaa. Nauti nuoruudestasi ja kasva.

 

[gg]

meidän muksukin on apina..äidin apina kapina Mutta siis asiaan,tuskin lapsia kannattaa tehdö vain sen takia että sitä sulta odotettaisiin..jos ei itse ole valmis huolehtimaan lapsesta niin kannattaa miettiä vielä..

 

[Ehkä, ehkä ei?]

Kiitos teille, jotka vastasitte kysymykseeni Olen miettinyt, että onko tämä sitä ns. normaalia panikointia enne lapsen tekoa (onko musta tähän, parjäänkö?) vai eikö minusta tosiaan ole äidiksi.

 

["Argh"]

Normaalia panikointia, kun tuntuu, että pitäisi alkaa lapsentekoon - ei siis normaalia "haluan lapsen" -panikointia. Vauvakuume lienee käsitteenä tuttu?

Älä vielä päätä, onko sinusta äidiksi vai ei. Ehkä sinusta ei juuri nyt ole äidiksi, mutta kymmenen vuoden päästä voi hyvinkin olla.

 

["vieras"]

Itsellä samat tunnelmat vielä vähän aikaa sitten.
Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että haluan PERHEEN, en vauvoja vaan rakkautta ja kokemuksia. Tiedän, että vaikka en odota innolla yösyöttöjä ja läheisriippuvuutta, tunteet voivat olla aivan toiset sitten kun olen itselleni synnyttänyt jotain niin rakasta. Ja vaikkei tunteet niitä ikäviä osia kohtaan muuttuisikaan, niin todennäköisesti ei ole mitään mahdollisuutta etteikö niitä pitemmän päälle kannattaisi kärsiä.

 

["Kata-76"]

Minulla oli vähän samanlaisia ajatuksia aikoinaan...
Meillä myös mies oli enemmän innoissaan ajatuksesta hankkia lapsia kuin minä. Minulle olisi varmaan sopinut silloin ihan hyvin lapsetonkin elämä. No suostuin kuitenkin "kokeilemaan"... Juteltiin lastenhoidosta, kodinhoidosta, vanhempainvapaan jakamisesta ja lähes kaikesta mahdollisesta ennen lasten hankkimista. Itseäni helpotti se, että tiesi, että mieheen voi luottaa kuin kallioon.

Koin itseni Äidiksi vasta siinä vaiheessa, kun esikoinen oli puoli vuotta, eli minulla oikeasti kypsyminen äitiyteen kesti pitkään. Edelleenkään vauva-aika (n. eka vuosi) ei ole suosikkini, mutta siitäkin selviää kun jakaa vastuun puolison kanssa. Minusta on oikeasti paljon mukavampaa touhuta vähän isompien lasten kanssa kun pääsee sisälle siihen, mitä he ajattelevat ja minkälainen käsitys heillä on erilaisista asioista.

Nyt 2 lapsen äitinä olen erittäin kiitollinen miehelleni, joka puhui minut ympäri hankkimaan lapsia. En edelleenkään tykkää huutavista ja valvottavista apinoista, mutta omat lapset on parasta maailmassa! Aina ei tarvitse olla vauvakuumetta, että olisi "oikeutettu" hankkimaan lapsia ja ilman vauvakuumettakin voi tulla hyväksi äidiksi ja rakastaa lapsiaan yli kaiken!

 

[Ehkä, ehkä ei?]

Kiitos! Joku vastaajista sanoi osusvasti että haluaa perheen, ei vauvaa. Itse kun asiaa mietin, niin perheen minäkin joskus haluaisin ehdottomasti. Pitänee asennoitua sitten oikein, kun päättää, että nyt saa lapsi tulla jos on tullakseen ja tietäen, mitä se sitten on.