H
huh huh
Vieras
Aika karua luettavaa (Malla Rautaparran kirjasta; Kantamisen kausi, aika raskaudesta sylihoitoon), miten lapsia on hoidettu menneinä aikoina Euroopassa ja jonka vaikutteet yhä elävät jonkinasteisina :roll:
(kirjasta lyhennettynä muutamia lyhyitä pätkiä) :
"Kun vanhempien läheisyys ei ollut enää lapsen elinehto, sitä alettiin pitää haitallisena niin lapsen fyysiselle kuin moraalisellekin kehitykselle. Yksinolosta tuli arvokasta ja lasta alettiin kasvattaa jo varhain riippumattomaksi muiden ihmisten läheisyydestä. Tätä näkemystä on vahvistanut yhä laajeneva lastentarviketeollisuus. Monet lastenhoitovälineet korvaavat sylin, tai ne on tarkoitettu viihdyttämään yksinolevaa lasta.
1900-luvun alussa äideille alettiin opettaa sairauksien ennaltaehkäisyä. Tärkeimmäksi seikaksi nousi puhtaus. Äidin piti puhdistautua lastenhoitoa varten huolellisesti. Hänen oli käsienpesun lisäksi puhdistettava rinnanpäät ja pukeuduttava puhtaisiin, ennenkuin hän saattoi ottaa lapsen syliin. Äidin ruumiin eritteitä pidettiin lapselle haitallisina. Puhtaudesta huolehtiminen vierotti lapsen äidin läheisyydestä, sillä jos äiti noudatti ohjeita kuuliaisesti, hän ei voinut lähestyä lasta spontaanisti. Vielä enemmän läheisyyttä vähensivät mekaaniset aikataulut. Neljän tunnin imetysrytmi tunnettiin 1900-luvun alussa kaikkialla länsimaissa eikä lasta saanut imettää kerrallaan 15-20 minuuttia kauempaa.
Lapsen koulutus säännölliseen elämään aloitettiin muutenkin varhain, sillä jo vastasyntyneelle suositeltiin laadittavaksi aikataulu koko vuorokaudeksi. Äidin tuli noudattaa sitä johdonmukaisesti lapsen reaktioista riippumatta. Näin lapsesta kehittyi asiantuntijoiden mukaan nopeasti ennakoitava ja helppohoitoinen. Hän oppi imemään, nukkumaan ja ulostamaan säännöllisin väliajoin.
Synnytyssairaaloissa lapsi erotettiin äidistään välittömästi synnytyksen jälkeen 12-24 tunniksi. Äiti sai sairaalaoloaikana lapsen lähelleen vain imetystä varten, neljän tunnin välein.
Lastenhoidon asiantuntijat olivat sitä mieltä, ettei pikkulapsi tarvitse ihmisiä ympärilleen - päinvastoin seurustelua pidettiin kehitykselle vahingollisena. Lapsi piti jättää ensimmäisten kuukausien aikana yksin ja läheisyyttä tuli myöhemminkin rajoittaa muutamaan minuuttiin kerrallaan. Vielä 1960-luvulla ilmestyneessä lastenhoito-oppaassa neuvottiin leikkimään alle yksivuotiaan kanssa korkeintaan 15 minuuttia kerrallaan, eikä silloinkaan leikkiseurana saanut olla kuin yksi aikuinen.
Erityisen jyrkkää kantaa edusti amerikkalainen psykologi J.B. Watson, josta tuli yksi länsimaisen lastenkasvatuksen tiennäyttäjistä. Hän kehotti vanhempia olemaan lapsenhoidossa järkeviä, välttämään rakkauden ilmaisuja ja rajoittamaan fyysisen läheisyyden hoitotoimenpiteisiin. Muusta läheisyydestä lapselle oli vain haittaa, sillä se teki lapset riippuvaiseksi vanhemmistaan. Lapsen itkuunkin hän kehotti suhtautumaan välinpitämättömästi. Mitään uutta tämä läheisyyskielteinen ideologia ei ollut, pikemminkin se vahvisti aiempaa asennetta lapsiin. Eurooppalainen maatalousyhteisö oli korotsanut kurinalaisuutta lastenkasvatuksessa jo vuosisatojen ajan, kristillisiin arvoihin vedoten. Lapsen synnynnäinen taipumus pahuuteen piti taltuttaa, ja vanhempien suoranainen velvollisuus oli murtaa lapsen tahto säännöillä.
Länsimainen lastenhoitovalistus on korostanut lasten yksin nukkumisen tärkeyttä niin pitkään, että lastensänky tuntuu vastasyntyneen tärkeimmältä välineeltä. 1900-luvun alussa lastenhoidon asiantuntijat alkoivat pitää yksin nukkumista välttämättömänä lapsen itsenäistymiskehitykselle. Lapsi tuli totuttaa yksin olemiseen heti syntymän jälkeen, niin päivin kuin öin.
Kun kehto tuli Suomeen 1500-luvulla, lasta ei enää otetu mukaan työmatkalle, vaan saatettiin jättää koko päiväksi kehtoon. Lasta kuitenkin keinutettiin paljon, sillä sitä pidettiin kehitykselle tärkeänä. Muutaman vuosisadan kuluessa kehtokin joutui epäsuosioon. Äitejä kehotettiin hankkimaan lapsille kiinteäjalkaisia sänkyjä, sillä kehdon keinutuksen uskottiin hemmottelevan lasta ja haittaavan tämän kehitystä. Kehtoa paheksuttiin myös siksi, että sen keinutus vei hoitajalta aikaa."
(kirjasta lyhennettynä muutamia lyhyitä pätkiä) :
"Kun vanhempien läheisyys ei ollut enää lapsen elinehto, sitä alettiin pitää haitallisena niin lapsen fyysiselle kuin moraalisellekin kehitykselle. Yksinolosta tuli arvokasta ja lasta alettiin kasvattaa jo varhain riippumattomaksi muiden ihmisten läheisyydestä. Tätä näkemystä on vahvistanut yhä laajeneva lastentarviketeollisuus. Monet lastenhoitovälineet korvaavat sylin, tai ne on tarkoitettu viihdyttämään yksinolevaa lasta.
1900-luvun alussa äideille alettiin opettaa sairauksien ennaltaehkäisyä. Tärkeimmäksi seikaksi nousi puhtaus. Äidin piti puhdistautua lastenhoitoa varten huolellisesti. Hänen oli käsienpesun lisäksi puhdistettava rinnanpäät ja pukeuduttava puhtaisiin, ennenkuin hän saattoi ottaa lapsen syliin. Äidin ruumiin eritteitä pidettiin lapselle haitallisina. Puhtaudesta huolehtiminen vierotti lapsen äidin läheisyydestä, sillä jos äiti noudatti ohjeita kuuliaisesti, hän ei voinut lähestyä lasta spontaanisti. Vielä enemmän läheisyyttä vähensivät mekaaniset aikataulut. Neljän tunnin imetysrytmi tunnettiin 1900-luvun alussa kaikkialla länsimaissa eikä lasta saanut imettää kerrallaan 15-20 minuuttia kauempaa.
Lapsen koulutus säännölliseen elämään aloitettiin muutenkin varhain, sillä jo vastasyntyneelle suositeltiin laadittavaksi aikataulu koko vuorokaudeksi. Äidin tuli noudattaa sitä johdonmukaisesti lapsen reaktioista riippumatta. Näin lapsesta kehittyi asiantuntijoiden mukaan nopeasti ennakoitava ja helppohoitoinen. Hän oppi imemään, nukkumaan ja ulostamaan säännöllisin väliajoin.
Synnytyssairaaloissa lapsi erotettiin äidistään välittömästi synnytyksen jälkeen 12-24 tunniksi. Äiti sai sairaalaoloaikana lapsen lähelleen vain imetystä varten, neljän tunnin välein.
Lastenhoidon asiantuntijat olivat sitä mieltä, ettei pikkulapsi tarvitse ihmisiä ympärilleen - päinvastoin seurustelua pidettiin kehitykselle vahingollisena. Lapsi piti jättää ensimmäisten kuukausien aikana yksin ja läheisyyttä tuli myöhemminkin rajoittaa muutamaan minuuttiin kerrallaan. Vielä 1960-luvulla ilmestyneessä lastenhoito-oppaassa neuvottiin leikkimään alle yksivuotiaan kanssa korkeintaan 15 minuuttia kerrallaan, eikä silloinkaan leikkiseurana saanut olla kuin yksi aikuinen.
Erityisen jyrkkää kantaa edusti amerikkalainen psykologi J.B. Watson, josta tuli yksi länsimaisen lastenkasvatuksen tiennäyttäjistä. Hän kehotti vanhempia olemaan lapsenhoidossa järkeviä, välttämään rakkauden ilmaisuja ja rajoittamaan fyysisen läheisyyden hoitotoimenpiteisiin. Muusta läheisyydestä lapselle oli vain haittaa, sillä se teki lapset riippuvaiseksi vanhemmistaan. Lapsen itkuunkin hän kehotti suhtautumaan välinpitämättömästi. Mitään uutta tämä läheisyyskielteinen ideologia ei ollut, pikemminkin se vahvisti aiempaa asennetta lapsiin. Eurooppalainen maatalousyhteisö oli korotsanut kurinalaisuutta lastenkasvatuksessa jo vuosisatojen ajan, kristillisiin arvoihin vedoten. Lapsen synnynnäinen taipumus pahuuteen piti taltuttaa, ja vanhempien suoranainen velvollisuus oli murtaa lapsen tahto säännöillä.
Länsimainen lastenhoitovalistus on korostanut lasten yksin nukkumisen tärkeyttä niin pitkään, että lastensänky tuntuu vastasyntyneen tärkeimmältä välineeltä. 1900-luvun alussa lastenhoidon asiantuntijat alkoivat pitää yksin nukkumista välttämättömänä lapsen itsenäistymiskehitykselle. Lapsi tuli totuttaa yksin olemiseen heti syntymän jälkeen, niin päivin kuin öin.
Kun kehto tuli Suomeen 1500-luvulla, lasta ei enää otetu mukaan työmatkalle, vaan saatettiin jättää koko päiväksi kehtoon. Lasta kuitenkin keinutettiin paljon, sillä sitä pidettiin kehitykselle tärkeänä. Muutaman vuosisadan kuluessa kehtokin joutui epäsuosioon. Äitejä kehotettiin hankkimaan lapsille kiinteäjalkaisia sänkyjä, sillä kehdon keinutuksen uskottiin hemmottelevan lasta ja haittaavan tämän kehitystä. Kehtoa paheksuttiin myös siksi, että sen keinutus vei hoitajalta aikaa."