Aikalisä

[Pirstaleina]

Olemme asuneet yhdessä kuusi vuotta ja yrittäneet lasta kolme vuotta, josta vuosi lapsettomuushoidoissa. Nyt lokakuussa hoito vihdoinkin tärppäsi ja olen raskaana neljännellä kuukaudella. Kaikki oli aluksi hyvin, molemmat tietenkin onnellisia ja suunniteltiin lapsen tuloa, nimiä ym. Ostimme keväällä uuden kodinkin ja elämän piti nyt vihdoinkin olla kaikin puolin kunnossa. Viime maanantaina mies ilmoittaakin yhtäkkiä tarvitsevansa aikalisän eikä olekaan valmis tähän. Oli pari viikkoa ennen tätä alkanut käymään paljon ulkoa kavereiden kanssa baareissa, oli jopa yön poissa ja aamulla ilmoitti tekstarilla menevänsä suoraan duuniin. Sanoi olleensa kaverinsa luona. Kun alkoi puhua aikalisästä, niin pyysin kertomaan onko kyseessä toinen nainen. Ensin kielsi jyrkästi, mutta lopulta myönsi ihastuneensa työkaveriinsa. Ihastusta on hänen sanojensa mukaan kestänyt vaan viikon ja tunne on kuulemma yksipuolista, koska nainen tietää hänen seurustelevan. Väittää kuitenkin edelleen ettei tämä nainen olisi pääasiallisin syy aikalisän tarpeeseensa vaan se ettei itsekään enää tiedä missä menee. Eilen juteltiin (ja riideltiin) taas asiasta ja haluaisi siis lähteä, mutta ainut mikä hidastaa tätä lähtemispäätöstä on kuulemma se että tietää mun hajoavan totaalisesti.
Tämä tilanne tuli mulle kuin salama kirkkaalta taivaalta, koska en tiennyt meillä olevan sellaisia ongelmia mikä olisi syy heittää koko elämämme romukoppaan.Huolena on myös raha-asiat, sillä otettiin vanha miljoona asuntolainaa keväällä ja nyt jään ilmeisesti yksin selviämään niistä. Asunnon myynti ennen kuin on omistanut sen pari vuotta on käytännössä melkein mahdotonta siitä aiheutuvien kustannusten takia.
Nyt olen maanantaista ollut täysin shokissa enkä pysty nukkumaan enkä syömään kunnolla. Pelottaa miten lapsikaan kestää tämän kaiken. Kaiken keskellä muistan kuitenkin aina olla todella kiitollinen tästä vielä syntymättömästä lapsesta, mutta en tiedä olenko tarpeeksi vahva käymään kaiken läpi yksin ja tulemaan laitokselta kesällä tyhjään kotiin.

Onko kellään ollut vastaavaa tilannetta ja kuinka olette selvinneet. Nyt tuntuu elämä olevan täysin umpikujassa.

 

[kaikkiko hyvin]

meillä oli vähän sama tilanne 4 vuotta sitten kun nuorimmainen syntyi ja miehelle tuli ""synnytyksen"" jälkeinen masennus ja oli valmis jättämään meidät toisen takia tai ei osannut oikein edes sanoa mitä hän haluaa. Mutta jostain ihmeestä sain voimia jaksaa odottaa ja antaa hänen selvitellä mieltänsä ja jotenkin meidän perhe on kasassa pysynyt. Seurailen kyllä vieläkin mieheni käytöstä ja yritän antaa hänellekin omaa aikaa kuten hän minulle ja myös yhteistä aikaa. Itse olin silloin aivan sekaisin että miten tuleva isä ei voi samalla rakkaudella odottaa sitä vauvaa kuin minä ja miten hänen mieleensä voi tulla muut naiset!!!

 

[Pirstaleina]

Tuo miehen sanoma ettei oikein tiedä itsekään mitä haluaa kuulostaa aivan kuin mun miehen suusta. Ihmettelen vaan sitä millainen wonder woman on päässyt tunkeutumaan meidän väliimme kun mies on vain viikon ihastumisen jälkeen valmis uhraamaan kaiken. Mitään suhdetta ei siis hänen mukaansa vielä ole eikä juttu ole edennyt niitä näitä jutustelua pidemmälle. Olen ollut myös valmis antamaan hänelle aikaa selvitellä tunteitaan mutta ei kuulemma voi tehdä sitä kotona, vaan on nyt siis muuttamassa ainakin ""tilapäisesti"" muualle. Minne, sitä en tiedä. Tunteeni häntä kohtaan eivät ole vielä kokonaan kuolleet eli rakastan häntä edelleen, mutta kuinka voin sopeutua siihen, että hän selvittelee asioitaan muualla kun se selvittely voi hyvinkin tarkoittaa, että haluaa nähdä tuleeko uudesta suhteesta mitään vai ei. Kuinka voin enää luottaa häneen tai ottaa hänet hänet takaisin, mikäli itse tulisikin siihen tulokseen aikalisänsä jälkeen? Toisaalta jos jää, niin jääkö mulle kytemään ajatus että jää ainoastaan ja vain velvollisuudentunteesta. Sekään ei ole hyvä pohja parisuhteelle....

 

[Kyllä selviät]

Todella paska juttu luettavaksi. Et ole ainut jonka mies on tehnyt noin. Vielä se nöyränä katuu tekojaan. Itse heittäisin helvettiin koko ukon mutta tiedän että siinä on hyvinkin paljon kaikkea muutakin jotka sitoo. Ajattele nyt vain itseäsi ja pientä tulevaa vauvaasi, jos sinä voit hyvin voi vauvasikin. Voimia sinulle olet suurien ratkaisujen edessä.

 

[asta]

Tarinasi oli hyvin ahdistava, enkä voi muuta kuin sydämestäni toivoa sinulle voimia jaksaa eteenpäin! Olen itsekin raskaana ja pahimpia painajaisiani on se, että mies jättäisi minut ja lapsen. Sinä selviät varmasti, mutta siihen tarvitset aikaa. Oletko ajatellut hakea itsellesi esimerkiksi ulkopuolista keskusteluapua? Älä jää yksin, vaan hae apua esimerkiksi neuvolapsykologilta. Tärkeintä on nyt sinun ja vauvasi hyvinvointi. Yritä syödä edes vähän ja levätä, vaikka se varmasti vaikeaa onkin. Olet ajatuksissani ja toivon sinulle kaikkea hyvää!

 

[Pirstaleina]

Kiitos teille kaikille tuikituntemattomille kokemuksistanne ja omista ajatuksistanne. Olen kertonut tästä asiasta ainoastaan lähimmille ystävilleni, joista muum muassa mieheni paras kaveri on aivan shokissa eikä voi käsittää tilannetta. Omille vanhemmilleni en voi asiasta kertoa ja pilata heidän jouluansa. He ovat todella innoissaan lapsesta ja juuri äsken äitini soitteli ja höpötti vaunujen hankinnasta ja äitiyspakkauksesta. Meillä oli tarkoitus käydä jouluna molempien vanhempien luona, mutta suunnitelmathan ovat nyt muuttuneet. En vaan luule pystyväni yksin lähtemään ja teeskentelemään kaiken olevan hyvin. Mieluummin vietän joulun kotonani yksin.
Tällä hetkellä tunteet heittelevät laidasta laitaan. Yhtenä hetkenä rukoilen miestäni jäämään ja toisena toivotan hänet alimpaan helvettiin.
Töissä oleminen helpottaa sillä se pitää tunteet vielä jotenkin kasassa. Tuleva viikonloppu ahdistaa suunnattomasti sillä silloin on liikaa aikaa pyöritellä asioita mielessään.
Kaikesta huolimatta toivon teille kaikille rauhallista joulunodotusta ja mukavaa viikonloppua!

 

[tyttö82]

Kurja oli lukea sun juttus toivon sinulle kaikesta huolimatta kumminkin kaikkea hyvää ja pidä huolta itsestäsi ja vauvastasi)) Itel tärppäs kans lokakuussa eli samoilla linjoilla siinä mennään ja on tärkeää että itse voit hyvin sitä kautta myös vauvalla on hyvä olla !! Miehille tuo raskaus aika voi tuoda ihme ajatuksia päähän he voivat tuntea etteivät ole valmiita isäksi vaikka suunnittelu onkin monen vuoden takaista tai ""lähteä"" kokeilemaan muuta ,mutta sanon vain että siinä vaiheessa ,kun mies pitelee ensimmäistä kertaa omaa lastaan sylissä hän tajuaa mikä elämässä hänelle merkitsee ja Paljon!! Toivottavasti saatte asiat järjestykseen,jaksamista!!! Toivottavasti pystyt puhumaan jossain vaiheessa viel vanhemillesi hehän usein ainakin äiti ymmärtää puhuit sitten missä vaiheessa ja mistä vain hänelle. Minulle äiti on todella tärkeä ihminen elämässä hänelle voin puhua milloin vain mitä vain ja hän tukee minua kaikessa mihin ikinä ryhdynkin!! Kaikkea hyvää vaikeiden aikojen keskelläkin sinnepäin!!

 

[voimia]

Todella kamalaa, että miehesi tuollaisen tempun teki! On se suuri muutos, kun lapsi on tulossa, mutta toivottavaa olisi epävarmuus ja ahdistus jotenkin muuten purkaa...
Toivon todella sinulle voimia ja ystäviä, joiden kanssa selvitä ja puhua. Kuten joku aiemmin mainitsi, mene ihmeessä neuvolaan puhumaan tilanteesta. Siellä on ammatti - ihmiset, jotka voivat mahdollisesti puhua miehesikin kanssa, miksi tällaiseen tilanteeseen päädyttiin.
Ota vaikka ystävä mukaan ovelle asti, jos meneminen on kova kynnys. hirmuisen paljon voimia sinulle ja lämmin halaus!!

 

[pahoittelut!]

Älä missään nimessä teeskentele läheisillesi että kaikki on hyvin äläkä jää jouluksi yksin vaan mene vanhempiesi luokse. Saat heiltä tukea ja ymmärrystä aivan varmasti.

Kumman nimiin asuntolaina otettiin? Jos se on yhteinen niin eikö miehesi ole vastuullinen maksamaan puolet siitä vaikka asuisikin toisaalla?

Luulen, että miehesi on tavallaan ""paniikissa"" kun vuoden aikana on kaksi isoa asiaa tapahtunut, asunnon osto sekä sinun raskaus. Miehesi saattaa pelätä, että ""nuoruus"" on ohi ja yrittää takertua kaikkiin mahdollisiin oljenkorsiin pitääkseen kiinni niistä. Vastuutontahan tuollainen on, mutta toivon että miehesi järkiintyy ja palaa luoksesi jo ennen joulua nöyrin mielin ja anteeksipyytäen. Se on sitten sinun asiasi miten toimit hänen suhteensa.

 

[Myös petetty]

Huh, että kyyneleet nousivat silmiin... Itselleni tapahtui reilu pari vuotta niin, että sain mieheni kiinni pettämisestä. Asia ei tuntunut selviävän mieheni ja tämän kolmannen pyörän ""olemme vain ystäviä"" vakuutteluista huolimatta. Tyhmänä odottelin häntä viikonloppuisin kotiin baarista ja kun hän lopulta tuli, oli tukka sekaisin, naama huulipunassa ja paita meikkivoiteessa. Kiisti aina olleensa muualla kuin kavereiden kanssa. Muutin lopulta pois kotoa. 12- vuotta yhteinen elämämme oli noin vain ""unohdettu"". En millään voinut ymmärtää, että ihminen johon olin 15- vuotiaana tutustunut ja joka oli henkilö johon luotin eniten maailmassa, edes pystyy tekemään minulle sellaista. Aivan kuin en olisi tuntenutkaan miestäni koskaan.

Mies kuitenkin kävi luonani. Myös minulla tunteet seilasivat. Välillä roikuin hänen puntissaan kiinni sekoamispisteessä ja välillä olisin halunnut satuttaa todella lujaa. Etenkin tätä naista. Tässä mylläkässä tajusin vielä olevani raskaana... olimme kuitenkin satunnaisesti harrastaneet seksiä ja muutin takaisin kotiin parin kuukauden kuluttua. Ilmeisesti mieheni ei pärjännytkään ilman elättäjää, koska joutui eromme aikoihin työttömäksi.

Elämä ei kuitenkaan muuttunut. Mies ei halunnut lasta. Vetosi siihen ettei voi työttömänä elättää. Tuntui kuin olisin joka tavalla raiskattu. Ja kolmas pyörä oli kuvioissa edelleen. Tiedusteli minulta tekstiviestillä seksielämästämme ja kyseli teenkö abortin. Mieheni oli hänelle siis kertonut! Puukotti muutenkin sanoillaan minkä ehti. Ilmeisesti tässä vaiheessa kuitenkin heidän välillään oli riitaa. Mieheni ei vastannut kuulemma hänen puheluihinsa. Kolmas pyörä ajatteli tappaa minut henkisesti, saada taas muuttamaan pois ja myös satuttaa näin meitä molempia. En enää tiennyt, mikä on totta...

Tein abortin, vaikka mieheni ei sitä enää olisikaan halunnut. En jaksanut hoitaa edes itseäni. Enkä halunnut miehen olevan kanssani vain lapsen tähden. Olisin aina epäillyt asiaa. Asia pelotti suunnattomasti. Entä jos en enää saakaan lapsia? Olinhan jo 29...

Nyt tapahtuneesta on reilu kaksi vuotta. Odotamme vauvaa. Viikolla 26 mennään ja kyllä mies on sama. Nämä vuodet olen epäillyt lähes kaikkea hänen tekemäänsä ja sanomaansa. Vuosi sitten ajattelin, että olen todella tyhmä. Kiusaan vain itseäni ja miestäni. En varmaan koskaan palaudu samalle huolettomalle tasolle suhteessa kuin ennen. Tarkistelen asioita. Tosin olen hyvin kyllä toipunut ja pystyn jo luottamaankin. Eihän siitä muuten mitään tulisi. Kaksi vuotta siinä kuitenkin meni, vaikka mies olisi lasta aikaisemmin halunnutkin. Välissä oli yksi keskenmenokin, enkä tosiaankaan ollut valmis aiemmin.

Kannattiko? Nyt ajatellen kyllä. Helppoa se ei ole ollut eikä kai ole koskaan. Ihminen kun ei unohda. Katkeruutta edelleen. Anteeksi kaikkea ei pysty antamaan, vaikka haluaisikin. Aika näyttää. Mutta rakkaus ei ole kuollut. Ihme sinänsä. Toisille tuntuu elämä olevan yksinkertaista päätösten suhteen. Niin minäkin luulin. Järjellä ajatellen kaikki selkeätä. Tunteet kun tulevat peliin, menee vaikeaksi.

Miehenikään ei ollut tuntenut tämän ""tytön"" (22v) kuin muutaman viikon, mutta oli silti valmis uhraamaan kaikki ne vuodet ja samalla lapsemme. Samaa ""elämäni on sekaisin"" läppää kuuntelin myös minä ja yritin antaa aikaa. Kaikki silloin kuitenkin vain paheni. Kun mies ei oikein tiedä, mitä tekisi, niin varmempi sitten olla kummankin kanssa. Eipä tule itse jätetyksi.

Toivon todellakin sydämestäni sinulle voimia, minkä päätöksen sitten teetkin. Älä mieti sitä, mitä muut ajattelevat. Neuvonantajia varmasti riittää ja myös arvostelijoita. Sinun ei tarvitse olla yksin vahva.

Haleja!

 

[opiskelija]

Kehityspsykologia selittää tätä asiaa. Yleensä mies on tuolloin n. 30 vuotias (""kolmen kympin kriisi"") ja varhaisaikuisuus päättyy. Ihminen siirtyy aikuisuuteen ja erilaiset kriisit kasaantuu ja saa ihmisen ""etsimään"" itseään. Joillakin se menee todella liian pitkälle ja jotkut oireihtii vähemmän. Sitten jos siihen kehitysvaiheeseen lisätään vielä suuret elämän muutokset, niin kaikki eivät käsittele asiaa samalla tavalla, vaan ""pyhkivät"" pois. Lapsen tulo on ehkä se ""viimeinen pisara"" (vaikka mies olisi sitä toivonutkin) tekemään muutoksia elämään. En tiedä mitään selvää selitys keinoa asiasta selviytymiseen, kuin aika. On kai yksilöllistä miten kriisi ratkeaa ja riippuuhan se toisen osapuolen valinnoistakin. Mitä todennäköisemmin mies katuu myöhemmin tekojaan ja ei voi niitä edes itse käsittää, mutta ei voi sitä puolisoltakaan vaatia. (Esim. tilanne jossa mies ei edes saa toiselta naiselta vastakaikua kertoo aika epätoivoisesta tilanteesta ja hän hakemalla hakee jotain uutta.)

 

[Pirstaleina]

Kaikkien näiden viestien jälkeen en voi muuta kuin ihmetellä miten voimakkaita me naiset olemme jopa tällaisissa oman ""maailmanlopun"" tilanteissa. Ihmetyttää myös se kuinka monella meistä on vastaavanlaisia tilanteita ja miten miesten kaavamaiset selitykset ""en tiedä itsekään missä menen"" loppujen lopuksi tarkoittavatkin ainoastaan sitä, että niillä on toinen nainen valmiiksi katsottuna. Eihän kukaan mies jätä entistä suhdetta ja elämää lähteäkseen ns. tyhjän päälle.
Yritin tänäänkin pitkittää töistä kotiintuloa ja eipä mennyt kuin puoli tuntia niin mies lähti taas omille teilleen. Eteiseen jäi vain partaveden löyhkä....
Täysin absurdiksi edelleen tän tilanteen tekee se, että mun mies kuului ns. hyvien miesten kategoriaan. Edellinen pitkä suhteeni päättyi melkein tasan kymmenen vuotta siihen, että mies yhtäkkiä ilmoitti löytäneensä uuden naisen. Sekin siis joulukuussa. Nykyisen mieheni kanssa meillä oli aivan loistava suhde kaikin puolin viimeisiin viikkoihin asti. Olen jutellut hänen parhaiden ystäviensä kanssa ja kaikki ovat tyrmistyneitä tapauksesta, koska hän on tähän asti jyrkästi tuominnut joidenkin tuttaviemme pettämiset ja perheiden jättämiset. Eräs hänen ystävistään uhkasi tulevansa lyömään lättyyn koko miestä. Yllättävää ei ole, että näihin ystäviin mieheni ei ole parin viime viikon ajan ollut missään tekemisissä.
Niin kuin sanoinkin, niin työ pitää mut kuitenkin kasassa tällä hetkellä sillä siellä saan jostakin voimaa ja mietin että painukoon vaan viettämään uutta ihanaa elämäänsä koko äijä. Kukaan töissä ei siis vielä edes tiedä raskaudestani saatikka tästä tilanteesta. Mulla on kuitenkin aivan ihanat työkaverit ja ihana mies esimiehenä, joille aion luultavasti kertoa koko tarinan lähiaikoina. Sitten kun tulee kotiin ja kotiovi häämöttää niin iskee aivan suunnaton ahdistus. Musta tuntuu että mä täällä taas taannun sellaiseksi ruikuttavaksi olioksi joka rukoilee että älä jätä mua.
Kerroin tästä nyt kuitenkin tänään vielä yhdelle ystävälleni, jolla on vuoden ikäinen tyttö ja häneltä sain kyllä taas valoa ja uskoa elämään että me kyllä selvitään. Tämä ystäväni sanoi että mä vaikka muuta tilapäisesti heille ja hän tulee synnytyksiin ja muihin vaikeisiin tilanteisiin.
Mulla on neuvola keskiviikoan ja aion kyllä kertoa tilanteesta ja luulen että haluan puhumaan jonkin ammattilaisen kanssa.
Pitkä ja ehkä vähän epäselväkin viesti, mutta toinen nukkumaton yö takana.
Uskomattominta on kuinka paljon voimaa olen saanut teiltä, niin kuin aiemmin sanoin tuikituntemattomilta ihmisiltä, mutta jotenkin tuntuu että kun naiset pitävät näin yhtä ja yrittävät auttaa toisiaan niin maailma ei voi olla kovin paha paikka elää!
Todella suuri hali kaikille!

 

[Kohtalotoveri]

Juu, et varmasti ole ainoa, jonka mies on yhtäkkiä alkanut epäillä suhdetta.

Minullekin kävi näin (lasta ei tosin vielä ollut tulossa, mutta luulen, että vaikka tilanne on erilainen, saattaisi olla kyse saman tyyppisestä ""miehen logiikasta"") kun luulin, että suhteemme oli jo täysin vakiintunut. Mies ilmoitti yhtäkkiä haluavansa erota, mikään mitä sanoin ei auttanut ja muutimme erillemme. Miehellä oli myös ihastus (vastavuoroinen), jonka kanssa yhdessä olo ei sitten kantanut ja mies palasi häntä koipien välissä noin kolmen viikon kuluttua.

En tiedä, onko tästä sinulle mitään hyötyä, mutta tarkoitukseni on kertoa, että miehen mieli voi vielä hyvinkin muuttua ja että jotenkin minusta tuntuu näin jälkeen päin.

Lisäksi minusta tuntuu, että oli paras ja ainoa järkevä ratkaisua antaa miehen mennä (emme olleet juuri missään yhteyksissä eron aikana, ainoastaan käytännön asioissa muuton suhteen ym. tekstiviestein) ja miettiä rauhassa, mitä haluaa. Olin kylläkin myös täysin asennoitunut siihen, että suhteemme on ohi, enkä kuvitellutkaan, että palaisimme yhteen.

En tiedä, onko siinä lopulta mitään muuta vaihtoehtoja, kuin päästää toinen irti? Auttaako hänessä roikkuminen tai velvoittaminen mitään? En tiedä.

Voin vain kuvitella, miten kamalaa ja stressaavaa tilanteesi on, kun olet raskaana (olen nyt itsekin raskaana). Omassa tilanteessani oli tietysti tässä mielessä huomattavasti helpompi päästää miehestä irti.

Joka tapauksessa lämmin halaus ja voimia sinulle, toivon sydämeni pohjasta, että tämä on mieheltäsi vain hetken hairahdus!

 

[myös petetty]

Minulle myös työ oli pakopaikka. Laitoin jotenkin aivan kuin uuden naamion ja vaihteen päälle töihin mennessäni. Olen sairaanhoitaja ja näin jälkikäteen ajatellen, en voi kuin ihmetellä sitä, miten tavallaan sokea olin oman mielenterveyteni suhteen ja miten mieletöntä kulissia pystyin pitämään yllä. Kukaan ei olisi varmaan uskonut minun läpikäyvän sellaista helvettiä. Työkavereistani kukaan ei tiedä vieläkään. Se tuntui keinolta unohtaa kaikki. Ja kyllä, jo matkalla kotiin iski hirveä ahdistus. Yritin jopa saada kavereitani lähtemään etelään viikon varoajalla. Tuntui niin helpottavalta olla kohtaamatta asiaa. Heti kun tekeminen loppui, helvetti palasi.

Poltin kuitenkin itseni totaalisen loppuun. Tein ylitöitä ja unet jäivät todella vähiin. Harrastin minkä kerkesin ja lopulta jouduin sairaalaan. Varo siis huhkimasta liikaa. Asiat eivät pakenemalla parane. Ne pitäisi vain jaksaa jotenkin kohdata. Paras ystäväni oli luonani paljon. Yksinäisyys vain pahentaa, vaikka usein huusinkin ystävälleni, että haluan olla yksin. Tuntui etten siedä ketään lähelläni. Vain mieheni läsnäolo toi mielenrauhan. Niin järjettömältä kuin se tuntuukin...

Meillä oli myös silloin kisaa siitä, kumpi ehtii ensin lyödä oven kiinni toisen nenän edestä. Viikolla vielä jotenkin meni, kun mieheni oli käytävä töissä, mutta viikonloput olivat tuskaa. Itse kun jouduin olemaan paljon viikonloppuja töissä, niin ukon oli helppo lähteä baariin. Ja partaa ajeltiin jatkuvasti, jopa ennen jalkapallotreenejä...

Ja näin jälkikäteen totta on se, ettei hän itsekään ymmärrä tapahtunutta tai sitä miten on voinut olla tuollainen hirviö. Monet itkut on asioiden ja tapahtumien vuoksi itketty ja tuntuu, että se tuska tuolta sisältä ei haihdu koskaan. Ei voi kuin ihmetellä, että miten pitkälle asioiden pitää mennä, ihmisen tajutessa mitä todella on tekemässä ja tehnyt. Miehenikin on nyt rikki eikä käsitä itseään.

Tietysti mietin ja ajattelen, että kun sen on kerran tehnyt niin miksi ei toistekin. Sitähän moni hokeekin. Ihan tuttavapiirissäkin. Mutta jokainen eläköön omaa elämäänsä.
Tarkoitus olisi kai tukea ja auttaa eikä arvostella ja nuijia jo nuijittua. Kaikkia mielipiteitään ei tarvitse ääneen sanoa.

Teillä tilanteen monimutkaisemmaksi tekee lapsen monen vuoden yrittäminen. Jos päädyt keskeytykseen, mietit varmasti saatko toista tilaisuutta. Itse koin myös iän jo tulevan vastaan ja ajattelin, että rangaistukseksi en enää varmaan koskaan saa odottaa lasta...

Aika auttaa haavoihin ja sen on vain annettava kulua. Kuluttamaan sitä ei pysty yhtään nopeampaan, vaikka haluaisikin painaa nappia muutaman vuoden eteenpäin. Ikävää meidän tilanteessamme on se, että kolmas pyörä asuu samalla paikkakunnalla ja nähdään aika ajoin... ettei vain totuus unohtuisi.

Kirjoittelehan jatkossakin kuulumisia. Tämäkin helpottaa kun voi näinkin purkautua.

 

[suvi]

hei!
luin juttusi ja oikein sydäntä riipaisi että voiko noin edes tapahtua mutta yhdyn näihin muihin että hae ihmeessä jutteluapua ulkopuolelta..kyllä miehesi mieli vielä muuttuu mutta koska sitä ei tiedä se voi olla sitten kun sinä et ehkä häntä haluakkaan mutta paljon voimia sinulle yritä jaksaa =)

 

[hmmm]

Voi kamala!

Itseäni auttaa analysointi aina. Eli olette vauvan kanssa terveitä, elämä edessänne.

Suhteen päättyminen on aivan hirveää. Mutta yleensä siitä selviää. Keskustele muiden eronneiden kanssa. Se auttoi myös itseäni.

Raha-asiat yleensä järjestyy, kun ne ovat ""järkevällä"" pohjalla. Eli oletan että talon arvo vastaa lainamäärää. keskustele asiasta pankissa. Eli onko sinulla mahdollisuutta ottaa laina itsellesi, myös mahdollisen korkotason noustessa. Vai laitatteko myyntiin vaikka sitten 2 vuoden päästä. mitä nyt väliaikana, otatko vuokralaisen, vai minkälainen järjestely olisi hyvä.

Voithan vaikka muuttaa kivaan osa-omistusasuntoon lapsesi kanssa, esim rivariin. Vaikka sitten kahden vuoden päästä. Onhan niitä mahdollisuuksia. Mutta raha-asiat yleensä järjestyy kun ne ovat järkiperäisesti alunperin mietitty.

VOIMIA VOIMIA. Eihän sitä tiedä vaikka voittaisit lotossa tai kahden vuoden päästä voit jopa olla naimisissa elämäsi miehen kanssa ja tiedä sitä vaikka asuisitte juuri tuossa asunnossakin =D

 

[Hmm]

Jatkaa, minkälainen tilanne on esim. vanhemmillasi/sukulaisillasi/miehen vanhemmilla. Voisivatko he sijoittaa asunnon kuluihin nyt kahden vuoden aikana ja saada sijoitukselleen vastinetta kun asunto myydään?

 

[hei]

Miten jakselet? Toivottavasti olet saanut tukea tilanteeseen!

 

[Harmillista]

Tylsä tilanne. Ehdotus ulkopuolisesta avusta on kuulostanut hyvältä. Lähtisikö mies mukaan juttusille...? Voisi tehdä hyvää käydä läpi tilannetta yhdessä ulkopuolisen kanssa.

 

[Tuuli]

Toivottavasti saat vähitellen koottua pirstaleita kasaan.

Meillä meni reilu vuosi ennen kuin tulin raskaaksi ja se oli erittäin kova pala miehelleni. Olin kuvitellut, että pitkän ""tekoprosessin"" aikana mieheni olisi ehtinyt miettiä isäksi tulemista ja valmistautua siihen, mutta raskausaikana hänkin on käynyt läpi nuoruudenmenetys yms. tuskaa. Ilmeisesti hän keskittyi yritysajan raskautumiseen ja halusi osoittaa olevansa mies siittämällä lapsen.

Ehkäpä miehelläsikin osa ongelmista johtuu siitä, että pitkän yrityksen jälkeen olette vihdoin onnistuneet. Stressi on purkautunut ja nyt hän tietäää olevansa ""tosi mies"" ja haluaa testata miehisyyttään muidenkin naisten kanssa.

Minun ja mieheni pitkässä ja vastaoinkäymisiäkin sisältäneessä suhteessa on myös ollut pettämistä. Minun neuvoni olisi, että ette tee liian hätiköityjä ratkaisuja.

Älä pakota miestäsi tekemään ratkaisua nopeasti, mutta hänen se pitää jossain vaiheessa kuitenkin tehdä. Älä kiristä miestäsi ratkaisuihin, hänelle on tärkeää tuntea, että hän on itse saanut tehdä päätöksen tulevaisuudestaan. Älkää tehkö taloudellisia yms. järjestelyjä ennen kuin hän on ihan varma siitä mitä haluaa.

Miehesi haluaa aikalisän, joten hänelle voisi tehdä ihan hyvää muuttaa pois vähäksi aikaa, vaikka jonkun kaverin luo. Minä tekisin kuitenkin selväksi, että hän ottaa suuren riskin, jos hän päätyy sänkyyn toisen naisen kanssa.

Minusta kuulostaa siltä, että loppujen lopuksi miehesi kuitenkin haluaa olla sinun ja lapsen kanssa. Olette olleet yhdessä pitkään ja lapsenne on ilmeisesti erittäin toivottu. Elämänmuutos on vain pistänyt hänet raiteiltaan, uskon että hän palaa takaisin, jos vain annat hänelle tilaisuuden.