Hae Anna.fi-sivustolta

Aikuinen lapseni ei ota yhteyttä

Viestiketju osiossa '50+' , käynnistäjänä Äipän puolikas, 03.12.2008.

  1. Äipän puolikas Vierailija

    En tiedä mitä tehdä. Lopetanko yritykseni ottaa yhteyttä ja jään odottamaan että hän joskus "herää" ja tekee sen itse? Hän ei koskaan soita, ei tule käymään eikä lähetä edes tekstiviestiä tai sähköpostia. Lähetin hänelle rahaa syntymäpäivälahjaksi ja yritin soittaa. Meni vastaajaan. Ei soittanut takaisin. Asuu muutaman sadan kilometrin päässä. Toisen lapseni kanssa olen yhteydessä viikottain.

    Hieman taustaa. Isänsä oli/on voimakas, ankara luonne. Otti lapsen "kaverikseen" jo pienenä, kaikkiin talon ulkotöihin mukaan. Oli pakko mennä, ei ollut vaihtoehtoa. Toista lasta ei huomioinut. Me aikuiset ns. kasvoimme erillemme, elimme viileissä väleissä mutta silti yhdessä monta vuotta kunnes erosimme. Perheen naiset saivat väheksyntää ja aliarvioimista osakseen. Emme olleet mitään. Isä purki katkeruuttaan lapsiin mutta ilmeisesti vain toinen heistä alistui. Se lapsi jota isä ei huomioinut ei halua tänä päivänäkään pitää mitään yhteyttä isäänsä. Tämä toinen lähtee vieläkin heti kun isä napauttaa sormiaan vaikka on aikuinen. Siis tämä joka ei ole äitiinsä mitenkään yhteydessä.

    Olen yrittänyt kohdella lapsiani tasavertaisesti ja suhtautua heihin samalla tavalla. En tiedä mitä tein väärin vai teinkö edes. Tämä vaan on niin surullista. Sisaruksensakaan ei ymmärrä. Ei kaikkea voi selittää luonteen erilaisuudella. Kaikenlaista kauhukuvaa tulee pakosti ajatuksiin. Mitä jos hänellä onkin ongelmia? Miten voin tietää saati auttaa? Katselen joskus vanhoja valokuvia ja itken. Voi kun asiat olisivat menneet toisin.
     
  2. 40v. poika Vierailija

    Olen 40v mies. Eronneet vanhempani asuvat samassa kaupungissa. Äitini otti eron toisen naisen takia ja isäni on aina väheksynyt äitiäni ja ollut "herra ja hidalgo" talossa. Huomaan ymmärtäväni isääni. Huomaan tässä iässä olevani tietyssä mielessä isäni kuva niinkuin meille pojille usein käy. Toki olen yrittänyt muuttaa itseäni "paremmaksi" kuin isäni vaikka perustoimintamallit ovat hyvin polvelta toiselle siirtyneetkin. Yritän olla hyvä isä ja antaa lapsilleni rakkautta ja oikeaa läheisyyttä mitä en vanhemmiltani saanut vaikka perusasiat olivatkin aina kunnossa, eli en ollut mitenkään heitteillä. Työ oli vanhemmilleni tärkeintä. En saa päähäni mielikuvaa lapsuudesta halaamisesta tai sellaisesta oikeasta läheisyydestä. Äitini halasi minua viimeksi n.20vee sitten humalassa - minua ällötti. En vihaa äitiäni enkä halua hänelle pahaa - välillä säälin häntä etäisesti. Totean vain itselleni, että hän ei ole tärkeä ihminen minulle. En voi rakastaa häntä kuun koen jääneeni sitä ilman itsekin. Hän on vain äitini. Käymme kohteliaisuusyistä joskus kylässä mutta minulla ei ole mitään oikeaa sanottavaa hänelle. Huomaan toivovani että hän kuolisi ennekuin on oikeasti vanha ja raihnainen. En halua taistella velvollisuuden kanssa. Koska velvollisuudesta teen tämänkin vähän. Haluaisin sanoa äidilleni että "sitä niittää mitä kylvää". Emme ole koskaan keskutelleet tästä asiasta. Mummot ja vaarit, ette voi saada sitä takaisin mitä teillä ei ole koskaan ollutkaan vaikka nyt onkin aikaa ja ehkä ymmärrystä ja jopa rakkauttakin.
     
  3. Kuka ja mitä? Vierailija

    "Äitini otti eron toisen naisen takia ja isäni on aina väheksynyt äitiäni ja ollut "herra ja hidalgo" talossa. Huomaan ymmärtäväni isääni."

    On kyllä kummallinen yhtälö, joka ei minun logiikallani mitenkään täsmää. Isälläsi oli toinen nainen ja äiti joutui lähtemään. Sen käsityksen tuosta saa ja silti ymmärrät herra ja hidalgo-isääsi.

    Kyllä todella jatkuu isän perintö. Surullista. Toivottavasti et siirrä sitä pojallesi, jos sinulla sellainen on. Säälittävää.
     
  4. Minäpä ymmärsin Vierailija

    niin, että äidillä oli nainen, jonka takia erosi miehestään.

    Niin, voiko vanhemmat vaatia rakkautta aikuisilta lapsiltaan, jos eivät ole antaneet mallia miten rakastetaan?
     
  5. Tarkoittaako ettei koskaan ota yhteyttä kuukausia vaiko useita vuosia?

    Itse en pidä äitiini juuri lainkaan yhteyttä, voi mennä vuosiakin välissä. Hänelle olen lapsesta saakka ollut yhdentekevä ja toisesta vanhemmasta ei ole minulla edes tietoa. Äitini ei myöskään ota yhteyttä, hän on erittäin passiivinen ihminen.

    Oman lapsen kanssa ei onneksi ole tätä ongelmaa. Mutta kyllä hänelläkin oli kriittinen vaihe silloin kun irrottautui minusta täysi-ikäiseksi tulon jälkeen, aikansa kesti. Aikuiselle lapselle pitää anta aikaa.

    Ja ennen kaikkea näyttöä siitä, miten häntä rakastetaan esimerkiksi hädän hetkellä. Mutta kuitenkin niitä toisen omia rajoja kunnioittaen.
     
  6. Äipän puolikas Vierailija

    Puhutaan vuosista. Viiden vuoden aikana hän on kerran käynyt luonani sukujuhlissa. Enää ei sellaisia juhlia tule jonka varjolla saisin hänet käymään. Joskus harvoin saan hänet puhelimitse kiinni, silloin hän toki vastaa kun kysytään mutta ei kysy minulta mitään, miten voin tai mitä kuuluu. Aivan kuin olisin hänelle yhdentekevä ihminen. Ei hän kuitenkaan koskaan pahaa sanaa sano.

    Onko kukaan muu ollut samanlaisessa tilanteessa? Jätänkö lapseni "rauhaan" vai jatkanko sitkeästi yhteydenottoyrityksiä silloin tällöin? En tiedä kumpi olisi parempi vaihtoehto.

     
  7. *siri* Vierailija

    Kysy suoraan, mikä on vikana. Ja sano myös, että tästä eteenpäin yhteydenotto on hänestä kiinni, sinä et enää väkisin tuppaudu hänen elämäänsä, kun ei häntä näköjään kiinnosta.
     
  8. 40v. poika Vierailija

    Anteeksi epäselvä kirjoitukseni. Pieni selvennys lienee paikallaan. Ensinnäkin äidilläni ei ollut toista naista. Toisekseen miksi ymmärrän isääni vaikka hän on aina ollut se perheen pää välittämättä muiden mielipiteistä ja alistamalla vaimonsa - äitini.

    Se vaan jotenkin menee niin. Sitähän lapsi imee (ikävä kyllä) vaikutteensa ja asenteensa vanhemmiltaan, opettivat he lapsilleen mitä tahansa. Isä on poikansa esikuva. Se ei mene niinkuin isäni tapasi sanoa "Tee niin kuin minä opetan, älä niinkuin minä teen" (tosin tämä opetus ei koskenut parisuhdeasioita). Pidän äitiäni vähän yksinkertaisena, varsinkin negatiivisten tunteiden näyttämiseen kykenettömänä hahmona, joka on yksinkertaisesti missannut lapsiensa rakkauden työskeskeisyydellään. Olen kuitenkin oppinut kunnioittamaan jollain tapaa isääni, koska hän on aina osannut hoitaa kaikki asiat ja hänen apuunsa on voinut aina luottaa. Hän on auttanut perhettämme joskus taloudellisesti, auttaa rempoissa ja muissa asioissa. En varsinaisesti rakasta isääni, mutta voin luottaa häneen ja kunnioitan häntä - ja ymmärrän häntä. Ymmärrän että kumpikin vanhempani ovat sota-ajan lapsia ja heidän vanhempansa ovat siirtäneet heihin omat traumansa. Mutta toisaalta minkäs minä sille voin. Kuten totesin, kun en ole lapsena sitä Rakkautta heiltä saanut, niin olen kykenemätön sitä heitä kohtaan tuntemaankaan. Omia poikiani kyllä halailen päivittäin ja vielä kuudesluokkalaisenakin toinen poika istuu välillä sylissäni. Asioita vois siis muuttaa, mutta joskus se saattaa olla liian myöhäistä.
     
  9. markeirmeli Uusi jäsen

    liittynyt:
    16.02.2008
    Viestejä:
    239
    Saadut tykkäykset:
    0
    40v. poika, alistatko sinäkin vaimoasi samoin kuin isäsi teki äidillesi, kun näköjään pidät selvänä, sinun tulee olla samanlainen kuin hän? Oletko tullut ajatelleeksi, että voisit katkaista käytännön ja tehdä asiat itse paremmin, kun kerran näyt ymmärtävän ja näkevän, missä vanhemmisllasi on mennyt vikaan? Kostamalla ja kaunaa tuntemalla kiusaa lähinnä vain itseään, eikä muuttaa voi kuin itseään, jos haluaa asioita paremmaksi. Ymmärrät, että vanhempasi ovat olosuhteidensa ja kasvatuksensa "uhreja", kuten sinäkin ja sille voi silloin tehdä jotain jos haluaa.

    Minulla on sinun ikäisesi poika jonka kasvatuksessa en ole noudattanut samoja periaatteita kuin omat vanhempani minuun; kun olin eri mieltä kuin isäni, hän äkkipikaisena luonteena huiteli nelivitosella kumisaappaalla tai mikä milloinkin sattui käteen jos en päässyt karkuun. Väkivaltaa en ole hyväksynyt enkä alistamista kasvatuksessa, silti en ollut isäni kanssa aikuisena huonoissa väleissä. En silti ole esimerkillinen kasvattaja ja varmaan poikani ajattelee että olisin voinut monta asiaa tehdä toisin, mutta olemme hyvissä väleissä ja hän tekee taaas omien lastensa kanssa asiat paremmin. Niin se elämä menee.

    Koskaan ei ole myöhäistä muuttaa itseään, jos haluaa. Nimenomaan itselle on helpotus kun lopettaa turhan kaunan ja elää tätä hetkeä: eilinen on mennyt, huominen ei ole vielä tullut.

    Aloittajaa kehottaisin kirjoittamaan kirjeen pojalleen, jossa voisit vain kysellä ystävällisessä hengessä vointeja ja pyytäisit soittamaan, kun ei ole mitään kuulunut sekä kertoisit niitä näitä omista asioistasi. Jos ei ensimmäiseen kirjeeseen vastata, kirjoita toinen, taas ystävällisesti etkä vaadi tai syytä, niin vastaus kyllä lopulta tulee, ja saat rakentavan keskusteluyhteyden. Kokemuksesta tiedän, että näillä "lapsilla" saattaa olla kaikenlaisia omia "kiireitä" eivätkä jouda pitämään yhteyttä. Ei siinä tarvitse olla mitään erityistä syytä, eivät vain tule ajatelleeksi että äiti huolehtii.
     
  10. 40v. poika Vierailija

    Kuten totesin, niin asioita voi muuttaa. Lasteni kohdalla olen onnistunut mielestäni erityisen hyvin ja vaimoni kohdallakin kohtuullisesti. En siis alista häntä mitenkään ja esimerkiksi keskustelemme todella paljon (toisin kun vanhempani). En voi kuitenkaan kasvatustani ja sieltä saatuja asenteita täysin sivuuttaakaan. Huomaan olevani usein liian omavaltainen päättäessäni asioita, enkä osaa edelleenkään jakaa kaikkia tunteitani. Varsinkin negatiivisten tunteiden ilmaiseminen on minulle vaikeaa. Tosin vaimoni reagointi ei ole aina kovin tukevaa, mutta se on toinen juttu.

    En osaa isäni toimintaa nähdä kuitenkaan "niin huonossa valossa", koska hän ei ole kuitenkaan ollut koskaan väkivaltainen, eikä ole esim. haukkunut äitiäni ja on aina tuonut elannon taloon ja kuten kerroin auttanut aina kun voi ja hoitanut "velvollisuutensa". Hän ei ole mikään paha mies. Näen asian niin että hän siksi hankki toisen naisenkin, kun ei saanut mitään vastakaikua ja älyllistä kontaktipintaa äidistäni. Voisin tehdä itse vastaavassa tilanteessa samoin. (Tosin vaimoni onkin täysin toista maata.) Se oli hänen tapansa toimia. Hän ei osannut tehdä muutakuin toiminnan miehenä hakea elämänsä naisen muualta. Minähän olen myös "vahinko" ja sen takia he eivät olisi ehkä koskaan toisessa tilanteessa mennetkään naimisiin.

    En tunne kaunaa vanhempiani kohtaan. En siis halua kostaa ankeaa lapsuuttani, kunhan totean että en rakasta heitä. Ei vanhempiaan tarvi rakastaa, heissä on vain samoja geenejä kuin minussa.

    Rakkaus luo rakkautta
     
  11. huh huh Vierailija

    mies 40v voisit oikaista. Minä ymmärsin että isälläsi oli toinen ja vanhempasi sen vuoksi erosivat.
    Surullinen tapaus.
     
  12. isän tyttö Vierailija

    "Rakkaus luo rakkautta"
    Olen paljon samaa mieltä kanssasi, mutta mielestäni halveksit äitiäsi.
    Oma äitini on ollut aina se heikompi astia, isäni älykäs ja perheen pää.
    Äitini on sellainen reppana, mutta kyllä minä yritän löytää hänestä hyvääkin, on hänessä hyvääkin vaikka hän ei ole kaikkia lapsia kyennyt kohtelemaan tasapuolisesti. Hän ei ekrro omasta lapsuudestaan, sanoo vaan että kaikki oli hyvin. Ei ollu, sen tiedän.
    En halua siirtää kaikkea paskaa omiin lapsiini, siksi tee töitä, puhun puhun ja taas puhun. Veljelläni on aina ollut tosi vaikeaa...

     
  13. 40v. poika Vierailija

    "isän tyttö". Aivan, halveksin varmasti jollain tasolla äitiäni, se on se isäni perintö. Äitini on varmasti samantyyppinen kuin omasikin. Minua ottaa joksus päästä se avuttomuus, tunteiden ilmaisun kyvyttömyys ja sori vaan äiti, tyhmyys.

    Eikös se ole kuitenkin niin että avioliitto on kahden kauppa. Se tapahtuu, mitä molemmat antavat tapahtua. Vaikka isäni on helppo demonisoida alistavana ja toisen naisen kelkkaan hypänneenä, niin oma osansa parisuhteen epäonnistumisessa on myös äidilläni, joka olisi aivan varmasti voinut tehdä jotain toisin. No, kaikilla on rajoitteensa.

     
  14. Tätä tuskin kadut Vierailija

    Minusta lähisuhteissa olisi kyllä hyvä muutakin kuin vain jutustella niitä näitä. Se vasta voi olla rasittavaa jatkuvana. Voisitko kirjoittaa avoimen kirjeen, niin kuin olet täälläkin jutellut, kertoa ajatuksiasi koskien yhteistä elämänhistoriastaanne ja mahdollisia väärinkäsityksiä sekä kysyä, kokeeko hän että et tukenut häntä aikanaan tarpeeksi. Ehkä hän ajattelee, että olit pohjimmiltaan isän puolella tai jotain. Sitä voi pyytää anteeksi, jos tuntee syyllisyyttä jostain. Voit kehottaa häntä kirjoittamaan, jos hän tahtoo käsitellä asioita. Sano, ettet näytä kirjettä kenellekään, että tämä jää vain teidän väliseksenne asiaksi (ja tietysti toimitkin näin). Älä odota mitään. Kyllä se kuitenkin varmasti koskettaa ja pistää jotain liikkeelle vaikka vain hänen omien lukkojensa avaamiseksi.
     
  15. ikikukka Vierailija

    Upeaa sinulta 40v.poika, että osaat rehellisesti nähdä itsesi, omat vikasi ja hyveesi. Ja myös se, että kerrot sen asiallisesti ketään sen kummemmin tuomitsematta, vain omat tunteesi.
     
  16. isän tyttö Vierailija

    Tuo avoin kirje on riski, se vasta vaatii vastaanottajalta ja paljon. Veljeni kirjoitti äidille ja siitä se vasta ruikutus alkoi, ei siitä mitään hyvää syntynyt.
    Me kaikki saatiin tuta, mitä mieltä äiti on ja kuinka se kirje oli kauhea, vaikka meidän tyttöjen mielestä ihan hyvä kirje.
    Jos äidillä ei ole eväitä käsitellä kipeitä asioita, sille on piruvie vaikea kenenkään tehdä yhtään mitään.
    Itsestä se pitää lähteä.
     
  17. 40v miehelle Vierailija

    "Huomaan tässä iässä olevani tietyssä mielessä isäni kuva..."

    "Pidän äitiäni vähän yksinkertaisena, varsinkin NEGATIIVISTEN TUNTEIDEN NÄYTTÄMISEEN KYKENEMÄTTÖMÄNÄ hahmona."

    "Minua ottaa joskus päästä se avuttomuus, TUNTEIDEN ILMAISUN KYVYTTÖMYYS, tyhmyys."

    "Varsinkin NEGATIIVISTEN TUNTEIDEN ILMAISEMINEN on minulle vaikeaa."

    Huomaatko, että ehkä sinussa on äitiäsikin, eikä vain isää?
    Pidätkö itseäsikin vähän yksinkertaisena, ottaako päähän avuttomuus, tyhmyys (=kyvyttömyys negatiivisten tunteiden ilmaiseminen) itsessäsi samasta syystä kuin äidissäsi?

    Jokainen lapsi rakastaa vanhempiaan, mutta se rakkaus voidaan sammuttaa, jos ei rakasteta takaisin.
     
  18. 40v. poika Vierailija

    Kyllä huomaan että minussa on myös äitiäni, ei kyllä paljoa. Tosin kyvyttömyys näyttää tunteita on myös isäni piirre. Olen prosessoinut tätä asiaa vuosien mittaa todella paljon ja siksi tännekin kirjoittelen kun aihe on minulle sitäkautta omakohtaisesti hyvin tuttu. Ja kyllä, minua ottaa kyllä päästä jos tunnen itseni avuttomaksi tai tyhmäksi (tosin sitä tapahtuu aika harvoin - kiitos isä :)Tunteita osaan kyllä ilmaista nykyisellään keskiverto suomalaiseen mieheen verrattuna uskoakseni erittäin hyvin. Mitä puutteisiini negattivisten tunteitteni ilmaisussa tulee, niin ne ovat kyllä helpottaneet ja työskentelen asian kanssa. Vaikka asia ei alkuperäiseen aiheeseen kuulukaan, niin ongelmia tulee lähinnä negatiivisessa ilmapiirissä, jossa koen että en saa sitä "tarvittavaa nostetta" jota persoonani kaipaisi sellaisssa tilanteissa. Jos esim. vaimoni suhtautuu negatiivisiin tunteisiini negatiivisesti, niin se ikään kuin syventää "tuskaa". Tämä nyt kaikille tätä tarinaa lukeville tiedoksi :)
     
  19. 40v miehelle Vierailija

    Isästäsi ja äidistäsi: Eikös se ole tavallista, että kaksi tunnevammaista valitsee toisensa? He toimivat monessa asiassa samalla tasolla, ymmärtävät ehkä toisiaan paremmin, kuin pari jossa toinen on tunteisiin kykenevä ja toinen niihin kykenemätön.

    Siihen, miten toinen suhtautuu itsesi negatiivisiin tunteisiin, et oikeastaan voi vaikuttaa. Se toinen kun reagoi sinuun itsensä valitsemalla tavalla. Mutta voi muuttaa omaa suhtautumistasi toisen reagointiin.
    Toisen negatiivisten tunteiden ilmaisua voi vähentää reagoimalla siten, että se reaktio saa aikaan sen , että toinen ei halua näyttää tunteitaan. Että hän kokee, ettei kannata, koska seuraukset ovat sellaiset, että on helpompaa välttyä niiltä. Olisiko parempi oppia hyväksymään millainen suhtautuminen tahansa siltä toiselta (ei tarkoita päällekäyntiä ym.), jos haluaa näyttää ja elää tunteensa täysillä?
     
  20. 40v. poika Vierailija

    Olisi varmasti. Helpommin vain sanottu kuin tehty. Koska kyse on kuitenkin tunteista niin on todella haastavaa päästä sen oman tunteensa yli mitä toisen negatiivinen reaktio aiheuttaa jo valmiiksi negativisella fiiliksellä ollessaan.

    Sen verran olen aiheeseen tutustunut, että tiedän kyseen olevan pitkälti persoonan ominaisuudesta. Persoonaansa on todella vaikeaa muuttaa. Olet kuitenkin oikeassa siinä että suhtautumistaan asioihin voi muuttaa ja siihen kyllä pyrin....tosin isäni perintö näkyy siinä että tuollaisessa tilanteessa on niin houkuttelevaa tosiaan tukkia leipäläpensä ja päättää hoitaa itse omat "ongelmani".

     
  21. 40v miehelle Vierailija

    Hiukan lisää
    Entä jos vaimollesikin negatiivisten tunteiden näyttäminen/ kokeminen on tabu (kuten isälläsi ja äidilläsi?) ja hän reagoi niihin siten, että sinun on niitä vaikeaa näyttää? Ja reagoimalla tietyllä tavalla hän voi saada sinut olemaan näyttämättä niitä? Jos ei näytä, niin voi kuvitella ettei niitä ole.
     
  22. 40v. poika Vierailija

    Tästä vielä kommentti:

    Onhan se varmasti noinkin. Tosin tässä tapauksessa esiaviollinen seksi teki valinnan heidän puolestaan. Tosin ne 60+ ikäiset ihmiset joita tunnen ovat kyllä kaikki jollain tapaa tunnevammaisia. Harvassa 40-50-luvun perheessä on tunteista kovin aktiivisesti juteltu ja miehetkään eivät juuri puhuneet ja pussanneet - eikä niin naisetkaan. Lisäksi kun äitini ikäpolvi on ensimmäinen aktiivisesti töissä käynyt sukupolvi niin, sekin on tuonut omat ongelmansa heidän lapsilleen.

    En juurikaan ihmettele miksi isovanhemmat lykätään Suomessa laitoksiin kuolemaan
     
  23. 40v. poika Vierailija

    Päinvastoin. Hän näyttää negatiiviset tunteensa täysin estottomasti. Siinä negatiivisten tunteiden myrskyssä koen että omat negatiiviset tunteeni vain lisäävät murhetta. Koen että minun "tehtäväni" on olla positiivinen kun vaimo on kerran negatiivinen (tasapaino nääs). Muutenhan taivas putoaa ja suistumme hunningolle koko perhe :)

     
  24. isän tyttö Vierailija

    "Harvassa 40-50-luvun perheessä on tunteista kovin aktiivisesti juteltu ja miehetkään eivät juuri puhuneet ja pussanneet - eikä niin naisetkaan."

    Tuo on totta, sota varmasti vaikutti. Voin kuvitella mitä monen vuoden sota teki parikymppisen miehen psyykelle, ei ollut mitään kriisiapua töihin vaan ja heti.

    Oma isäsi ei suostunut sodasta puhumaan aikanaan, vanhemmalla iällä jotain mutta ei paljon, siitäkin tiesin että kokemus oli rankka.
    Olen sota-arkistosta kopioinut häntä koskevat asiakirjat, eikä niitä voi itkemättä lukea.

    Äidit taas, monia raskauksia ja työtä, ei siinä kai lasten päänsilitykseen ja sylissäpitämiseen aikaa jäänyt, vaikka olisi halujakin ollut.
    Muistan kun hoitelin ensimäistä lastani ja höpötin hänelle, muutaman päivän ikäiselle vauvalleni vaippaa vaihtaessa, äitini oli miettinyt (kertoi myöhemmin) että ihanko se nyt sekoaa tuon vauvansa kanssa kun puhuu sille kuin ihmiselle.

    Oma äitini on kyllä teoilla hyvittänyt läheisyyden puutteen. Kun nuorena menimme lomille kotiin äiti keräsi meiltä vaatteita, että lähtee pyykille Olin dottanut että äiti kysyy kuinka voin) , leipoi ja hössötti, mutta ei ikinä sanonut että me olisimme olleet rakkaita, että hän rakastaisi meitä :(
    No ei se isäkään pahemmin rakkaudesta meille lapsille puhunut, se täytyy myöntää isässä oli kuitenkin se suuri turva.
     
  25. 40v miehelle Vierailija

    Tuo vaikuttaa jo tunneterrorismilta, että sallii itselleen sen minkä toiselta "kieltää".

    Vai onko niin, että vaimon osa on elää negatiiviset tunteet ja sinun positiiviset? Koska kumpikaan ei pysty elämään ja kokemaan samaan aikaan molempia tunteita ja tasapainottelemaan vastakkaisten tunteiden kanssa?
    Jos mustaan sekoittaa valkoista, niin tulee harmaata. Harmaa ei ole yhtä jyrkkää kuin musta tai valkoinen, vaan paljon neutraalimpaa. Jos negatiivisiin tunteisiin tulee mukaan positiivinen näkökanta, niin tunteesta tulee enemmän sekoite positiivisesta ja negatiivisesta. Sekoitteita on helpompi kestää.
    Tunnetko, että tunteet ja kokemukset eivät ole sekoituksia, joissa on sekä positiivistä että negtiivistä, vaan ovat joko tai?

    En koe parisuhdetta vaakakuppina siten, että on kaksi vastakkaista painoa, hyvä-paha, negatiivinen-positiivinen, aktiivinen-passiivinen jne. Minusta molempien pitäisi olla kokonaisia, eikä vastakohdista koostuva, toisiaan täydentävä kokonaisuus.
    Mielestäni olisi parempi, jos molemmat näyttäisivät ja tuntisivat kaikki tunteet, sekä positiiviset että negatiiviset. Silloin tunne-elämästä tulee sopiva sekoite. Mikään ei ole niin pahaa jottei jotain hyvääkin, eikä hyväkään ole täysin ilman pahaa.
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti