Mieheni on minua 16 vuotta vanhempi ja hänellä on aiemmasta pitkästä liitostaan 4 lasta. Vanhin on 26-vuotias, nuorin 19-vuotias asuu vielä kotona luonamme. Muuttaessamme yhteen reilu puoli vuotta sitten ajattelin vielä, että emme kohtaisi uusperhe-ongelmia, koska lapset ovat jo aikuisia - mutta jo kesä oli todella raskas ja oireilen vahvasti ahdistuksen takia. Lääkäri kehotti meitä menemään parisuhdeterapiaan, mutta mies ei ole asiasta innostunut. Etsin siis vertaistukea muista uusperheellisistä. Tunnen olevani näiden asioiden kanssa hyvin yksin.
Luonamme asuva 19-vuotias poika asui pitkään kaksin isänsä kanssa ennen kuin minä muutin heidän luokseen. Kaikkinaiset muutokset ottivat koville, alkaen siitä, ettei enää voinut kulkea alasti kotona. Olen koettanut pitää kiinni siitä, että olohuone olisi yhteistä tilaa, mutta etenkin isänsä syntymäpäivälahjaksi hankkimani 42-tuumaisen television tulon jälkeen hän on linnoittautunut peittoineen olohuoneen sohvalle. Poika viettää välivuotta ja odottelee armeijaan lähtöä heinäkuussa. Töitä tekee välitysfirman kautta kerran kahdessa viikossa, muutoin käyttää aikaansa viihde-eletroniikan parissa. Yöt valvoo, päivät nukkuu. Aamuisin on tiskipöytä täynnä likaisia astioita, siitä tietää hänen syöneen. Tärkeintä elämässä on bilettäminen, käy klubeilla aina, kun hänellä on rahaa. Kun olemme yötä pois kotoa, poika pitää bileet, on lupa tai ei. Edellisistä bileistä muistona on reikä seinässä, aiemmin rikki on mennyt kynttilälyhtyjä ja tuoleja. Äitinsä luona poika käy pari-kolme kertaa vuodessa, muutoin on meillä kotona. Joka kerran, kun otan pojan puheeksi mieheni kanssa, hän loukkaantuu suuresti, että "puhun pahaa" hänen lapsistaan. Toisaalta häntä loukkaa myös se, että arvostelen hänen tapaansa kasvattaa lapsiaan. Pojan kuulema pitää tajuta nämä asiat itse, eikä hän halua riidellä asioista tämän kanssa.
Yritämme mieheni kanssa lasta ja minua mietityttää kovasti, millaiseksi elämämme lapsen myötä muodostuu, miten poika reagoi jne. Eniten huolestuttaa oma epävarma taloudellinen asemani perheessä. Asumme mieheni omistamassa asunnossa, emmekä voi hankkia yhteistä kotia ennen kuin kotona asuva poika joskus omaa tahtiaan muuttaa omilleen. Olemme puhuneet myös naimisiinmenosta. Emme kuitenkaan pysty edes keskustelemaan avioehdosta ilman riitaa. Mieheni haluaisi täyden avioehdon, jotta hänen aiempien lastensa taloudelliset oikeudet toteutuisivat. Minä taas toivoisin itselleni ja yhteiselle lapsellemme turvaa siinä tapauksessa, että miehelle tapahtuisi jotain. Erityisesti en haluaisi joutua kadulle kodistamme siinä tapauksessa. Onko tämä liikaa ahneutta? Mieheni mielestä tästäkin asiasta puhuminen on pahan puhumista hänen lapsistaan. Minun pitäisi vain luottaa hänen lapsiinsa, etteivät he ajaisi minua kadulle. Viime aikoina olen kuullut niin kamalia juttuja tällaisista tilanteista, että minua hirvittää.
Kaipaisin kipeästi kuulla muiden kokemuksia näistä asioista. Miten ratkoa näitä ja saada mies ymmärtämään, etten ajattele pahaa hänen lapsistaan?
Luonamme asuva 19-vuotias poika asui pitkään kaksin isänsä kanssa ennen kuin minä muutin heidän luokseen. Kaikkinaiset muutokset ottivat koville, alkaen siitä, ettei enää voinut kulkea alasti kotona. Olen koettanut pitää kiinni siitä, että olohuone olisi yhteistä tilaa, mutta etenkin isänsä syntymäpäivälahjaksi hankkimani 42-tuumaisen television tulon jälkeen hän on linnoittautunut peittoineen olohuoneen sohvalle. Poika viettää välivuotta ja odottelee armeijaan lähtöä heinäkuussa. Töitä tekee välitysfirman kautta kerran kahdessa viikossa, muutoin käyttää aikaansa viihde-eletroniikan parissa. Yöt valvoo, päivät nukkuu. Aamuisin on tiskipöytä täynnä likaisia astioita, siitä tietää hänen syöneen. Tärkeintä elämässä on bilettäminen, käy klubeilla aina, kun hänellä on rahaa. Kun olemme yötä pois kotoa, poika pitää bileet, on lupa tai ei. Edellisistä bileistä muistona on reikä seinässä, aiemmin rikki on mennyt kynttilälyhtyjä ja tuoleja. Äitinsä luona poika käy pari-kolme kertaa vuodessa, muutoin on meillä kotona. Joka kerran, kun otan pojan puheeksi mieheni kanssa, hän loukkaantuu suuresti, että "puhun pahaa" hänen lapsistaan. Toisaalta häntä loukkaa myös se, että arvostelen hänen tapaansa kasvattaa lapsiaan. Pojan kuulema pitää tajuta nämä asiat itse, eikä hän halua riidellä asioista tämän kanssa.
Yritämme mieheni kanssa lasta ja minua mietityttää kovasti, millaiseksi elämämme lapsen myötä muodostuu, miten poika reagoi jne. Eniten huolestuttaa oma epävarma taloudellinen asemani perheessä. Asumme mieheni omistamassa asunnossa, emmekä voi hankkia yhteistä kotia ennen kuin kotona asuva poika joskus omaa tahtiaan muuttaa omilleen. Olemme puhuneet myös naimisiinmenosta. Emme kuitenkaan pysty edes keskustelemaan avioehdosta ilman riitaa. Mieheni haluaisi täyden avioehdon, jotta hänen aiempien lastensa taloudelliset oikeudet toteutuisivat. Minä taas toivoisin itselleni ja yhteiselle lapsellemme turvaa siinä tapauksessa, että miehelle tapahtuisi jotain. Erityisesti en haluaisi joutua kadulle kodistamme siinä tapauksessa. Onko tämä liikaa ahneutta? Mieheni mielestä tästäkin asiasta puhuminen on pahan puhumista hänen lapsistaan. Minun pitäisi vain luottaa hänen lapsiinsa, etteivät he ajaisi minua kadulle. Viime aikoina olen kuullut niin kamalia juttuja tällaisista tilanteista, että minua hirvittää.
Kaipaisin kipeästi kuulla muiden kokemuksia näistä asioista. Miten ratkoa näitä ja saada mies ymmärtämään, etten ajattele pahaa hänen lapsistaan?