ja sinne kerrostalolähiöön, vaikka lasten kannalta on toki ihanteellista asuakin maalla suurinpiirtein keskellä ei mitään.
Siis sillätavalla lapsille, että hiihtämään pääsee kotiportailta, senkun iskee sukset jalkaan ja antaa palaa pitkin poikin peltoja ja metsän läpi kulkevia latuja, luistelemaan pääsee kyläkoulun jäälle 200 metrin päähän ja harrastuksiin (näin talvella mm. kuntosali, teatterikerho ja zumba, sekä tietty nää ympärivuotiset kirjasto jne.) pääsee myös, kun ollaan toki luvattu lapsille kyyditykset sinne hoitaa ainakin kerran viikkoon.
Kesällä tuossa on jalkapallokenttä, jossa on ihan treenit 1-2 kertaa viikossa ja sit on ihan sovittuja pelejäkin muita pikkuseuroja vastaan aina välillä.
Metsä tulee tutuksi kesällä ja syksyllä marjastaen ja sienestäen, on onkipaikkoja ja pikkuteitä (yksityisiä, suljettuja alueita), joissa voi harrastaa mopoilua jne.
Kavereita ei kamalasti ole ihan lähellä, mutta jokusia kuitenkin... ja polkupyörämatkan päässä on vähän lisää. Ja puolin ja toisin kyyditellään sit kauemmas kavereille.
Siis kaikki on niin hyvin... mutta kun äidille iskee aina välillä se kaipuu sinne lähiöön, äiti kun itse ois välillä sitä aikuista seuraa vaille.
Sitä, että vois rimpauttaa naapurin ovikelloa tai soittaa naapurirapun äidille, että tuus kahville tai sopiiko poiketa kahville.
Tai että vois kilauttaa naapurikadulle toiselle äidille, jotta mennäänkö yhdessä penojen kanssa puistoon / pulkkamäkeen / torille / näyteikkunaostoksille / kaupoille / Hesburgeriin / kirppikselle...
Tai ois perhekerhot, leikkipuistot, uimahalli jne siinä lähellä, että senkun menee vaan.
Täällä kun kaikki vaatii suunnittelua ja autoa: menee siitä näyteikkunashoppailusta tai kunhan muuten vaan torilla lampsimisesta hohto, kun ensin pakkaat lapset autoon, ajelet sen 40km, etsit parkkipaikkaa ja kun sen lopulta löydät, maksat siitä, että saat autoa siinä pitää sen tunnin - pari ja sit purat juuri autoon nukahtaneet lapset pois autosta, mennään kiertelemään, tullaan autolle, pakkaat lapset taas kyytiin, körötellään kotiin, taas herätät lapset sisälle ja lounaalle ja sit huomaat, että päikkärit ei onnistu kunnolla kun autossa on jo mennen-tullen torkuttu vähän.
Kaupungissa taas muistan, kun pihasta lähdettiin kävelemään ja mentiin torille... ja kun köpöteltiin takas, niin olikin jo nälkä ja sit uni voitti kun varkain väsyneet kävelijät.
Voishan sitä toki täälläkin mennä kävelemään, mutta kun tuo sivutie on auraamatta, niin siinä ei pääse ja lumesta johtuen isoa tietä reunustaa isot ja korkeat penkat... eipä siinä oikein arvaa rattailla ja lapsi / lapset rattaiden sivustalla kovin mennä.
Päivisin ei ole juurikaan seuraa aikuiselle, kun kaikki ovat joko töissä tai muuten vaan kiireisiä ja / tai asuvat kauempana... Kaikilla kuitenkin on sit kotihommat hoidettavana ja sit tuleekin jo aika kun koululaisia alkaa kotiutua ja alkaa toiset kotihommat.
Illalla on kaupassakäynnit, harrastukset... ja sit taas ei kauppareissullakaan kehtaa poiketa minneen piipahtamaan, kun mulla kauppareissut muutenkin aina venyy pitemmiksi kun sellaiseksi pikaiseksi piipahdukseksi.
Noh... elämähän on valintoja täynnä ja tää on ollut meidän valinta... mutta joskus sitä vaan on kaipuu sinne entiseen... ja hyvin itsekkäistä syistä - lapset tuota teinineitiä lukuunottamatta siis ovat ainakin ilmoittaneet, että he eivät enää edes haluaisi kaupunkiin asumaan.
Siis sillätavalla lapsille, että hiihtämään pääsee kotiportailta, senkun iskee sukset jalkaan ja antaa palaa pitkin poikin peltoja ja metsän läpi kulkevia latuja, luistelemaan pääsee kyläkoulun jäälle 200 metrin päähän ja harrastuksiin (näin talvella mm. kuntosali, teatterikerho ja zumba, sekä tietty nää ympärivuotiset kirjasto jne.) pääsee myös, kun ollaan toki luvattu lapsille kyyditykset sinne hoitaa ainakin kerran viikkoon.
Kesällä tuossa on jalkapallokenttä, jossa on ihan treenit 1-2 kertaa viikossa ja sit on ihan sovittuja pelejäkin muita pikkuseuroja vastaan aina välillä.
Metsä tulee tutuksi kesällä ja syksyllä marjastaen ja sienestäen, on onkipaikkoja ja pikkuteitä (yksityisiä, suljettuja alueita), joissa voi harrastaa mopoilua jne.
Kavereita ei kamalasti ole ihan lähellä, mutta jokusia kuitenkin... ja polkupyörämatkan päässä on vähän lisää. Ja puolin ja toisin kyyditellään sit kauemmas kavereille.
Siis kaikki on niin hyvin... mutta kun äidille iskee aina välillä se kaipuu sinne lähiöön, äiti kun itse ois välillä sitä aikuista seuraa vaille.
Sitä, että vois rimpauttaa naapurin ovikelloa tai soittaa naapurirapun äidille, että tuus kahville tai sopiiko poiketa kahville.
Tai että vois kilauttaa naapurikadulle toiselle äidille, jotta mennäänkö yhdessä penojen kanssa puistoon / pulkkamäkeen / torille / näyteikkunaostoksille / kaupoille / Hesburgeriin / kirppikselle...
Tai ois perhekerhot, leikkipuistot, uimahalli jne siinä lähellä, että senkun menee vaan.
Täällä kun kaikki vaatii suunnittelua ja autoa: menee siitä näyteikkunashoppailusta tai kunhan muuten vaan torilla lampsimisesta hohto, kun ensin pakkaat lapset autoon, ajelet sen 40km, etsit parkkipaikkaa ja kun sen lopulta löydät, maksat siitä, että saat autoa siinä pitää sen tunnin - pari ja sit purat juuri autoon nukahtaneet lapset pois autosta, mennään kiertelemään, tullaan autolle, pakkaat lapset taas kyytiin, körötellään kotiin, taas herätät lapset sisälle ja lounaalle ja sit huomaat, että päikkärit ei onnistu kunnolla kun autossa on jo mennen-tullen torkuttu vähän.
Kaupungissa taas muistan, kun pihasta lähdettiin kävelemään ja mentiin torille... ja kun köpöteltiin takas, niin olikin jo nälkä ja sit uni voitti kun varkain väsyneet kävelijät.
Voishan sitä toki täälläkin mennä kävelemään, mutta kun tuo sivutie on auraamatta, niin siinä ei pääse ja lumesta johtuen isoa tietä reunustaa isot ja korkeat penkat... eipä siinä oikein arvaa rattailla ja lapsi / lapset rattaiden sivustalla kovin mennä.
Päivisin ei ole juurikaan seuraa aikuiselle, kun kaikki ovat joko töissä tai muuten vaan kiireisiä ja / tai asuvat kauempana... Kaikilla kuitenkin on sit kotihommat hoidettavana ja sit tuleekin jo aika kun koululaisia alkaa kotiutua ja alkaa toiset kotihommat.
Illalla on kaupassakäynnit, harrastukset... ja sit taas ei kauppareissullakaan kehtaa poiketa minneen piipahtamaan, kun mulla kauppareissut muutenkin aina venyy pitemmiksi kun sellaiseksi pikaiseksi piipahdukseksi.
Noh... elämähän on valintoja täynnä ja tää on ollut meidän valinta... mutta joskus sitä vaan on kaipuu sinne entiseen... ja hyvin itsekkäistä syistä - lapset tuota teinineitiä lukuunottamatta siis ovat ainakin ilmoittaneet, että he eivät enää edes haluaisi kaupunkiin asumaan.