ainoa lapsi?

Minulla on reilun vuoden ikäinen tyttö ja nyt on kovasti mietinnässä pitäisikö hankkia toinen lapsi. Minulle ja miehelleni kyllä riittäisi tämä yksikin, mutta mietityttää, että onko aivan kamalaa olla ainoa lapsi. Monilta ainoilta lapsilta olen saanut kuulla, että he ainakin hankkivat useamman lapsen koska on ollut niin tylsää kun ei ole ollut sisaruksia. Minua kuitenkin pelottaa kuinka jaksan kahden kanssa, minulla on aika lyhyt pinna, varsinkin jos yöunet on jääneet lyhyiksi ja muutenkin kahden lapsen kanssa matkustaminen ym on hankalampaa ja rahaakin menee enemmän. Toisaalta pelottaa, että lapseni on ikuisesti meille katkera siitä, että hänellä ei ole sisaruksia. Minua myös pelottaa, että mitä jos toinen lapsi onkin vammainen tai tulee kaksoset. Kertokaahan varsinkin te, joilla ei ole sisaruksia, onko elämänne ollut yksinäistä ja oletteko katkeria vanhemmillenne.

 

Minulla on kaksi sisarta, mutta emme ole läheisiä. Mieheni on ainoa lapsi ja hän ei ole katkera vaikka ei sisaruksia olekkaan.

Varsinkin jos ikäeroa on alle 3 v niin uskon, että pinna kiristyy. Sitten kannattaa harkita pidempää ikäeroa.

 

Olen ainut lapsi enkä ole siitä koskaan kärsinyt. Pienenä olisin halunnut ehkä isoveljen, mutta sitä oli ymmärrettävästi vähän hankala saada Mulla oli saman ikäisiä serkkuja ja kavereita muuten En kokenut olevani yksinäinen, vaikka muistaakseni leikinkin aika paljon yksin.
Mieheni sisarukset ovat paljon vanhempia (ikäeroa yli 10 vuotta) joten tavallaan ilman sisaruksia on hänkin kasvanut. Eikä ole valittanut yksinäisyydestä hänkään, enemmän siitä että oli tylsää kun vanhemmat olivat niin vanhoja, yli nelikymppisiä.

Meillä on nyt yksi lapsi emmekä ole vielä päättäneet mitään seuraavien suhteen. Kohtalainen ikäero, kolmisen vuotta, tulee nyt ainakin. Voi myös olla että adoptoimme toisen lapsen.

 

Mulla on sama tilanne. Meillä on kohta 10kk vanha tytär, ja kovasti mietin että pitäiskö vääntää toinen. Elämän tilanne ei kylläkään anna periksi, enkä jaksa enää olla raskaana (vihasin sitä kaiken maailman vaivojen vuoksi) ja minulle on jääny ikuiset traumat koliikista, en enää IKINÄ aio kokea sitä. Eli ei uskalla ottaa riskiä.. naurettavaa, mut tältä musta tuntuu.

Itselläni on 1.5v nuorempi veli, enkä tosiaan osaisi kuvitella lapsuuttani ilman häntä. Kaikki kaikessa. enää tosin emme ole kovin läheisiä. On vaikea kuvitella tyttärelleni lapsuus johon ei kuulu sisaruksia. edes sitä yhtä. Ajaako kaverit saman asian? En usko. :/

Toisaalta pelkään sitä että hänestä tulee itsekäs ja tottuu siihen että hän on kaiken keskipiste. Minulla on useita ystäviä jotka ovat ainoita lapsia, ja sen kyllä todella huomaa.

vaikeaa...:/

 

Moi!

Mä olen kyllä sitä mieltä että elämän laatu ei ole sellaisista asioista kiinni kuin että onko sisaruksia vai eikö.

Kyllä ne henkiset eväät joita matkaan saa ovat ne tärkeimmät - muut ympäristöolosuhteet toimivat sitten vaan lisämausteina.

Tottakai sisarusten olemassaolo voi osaltaan helpottaa joidenkin hyvien asioiden päähänmenoa - mutta näin voi tapahtua myös joidenkin huonojen asioiden suhteen.

Eli ei se musta niin yksioikoinen asia ole, että sen perusteella kannattaisi tehdä päätöstä lapsilukumäärästä.

 

Meillä on lasten ikäero vajaa 2 v, ja pinna lyhyt luonnostaan minullakin. Ja kyllä sitä pinnaa onkin venytetty, meinaa katketa...

Eihän niitä lapsia tietenkään pois antaisi, mutta jos nyt tällä kokemuksella voisin uudelleen miettiä, lapsettomuus tai vaikkapa vain yksi lapsi ei olisi ehkä ollenkaan huono vaihtoehto.

Pelkäät että lapsi on katkera jos jää ainoaksi lapseksi. Mutta hän voi myös olla katkera jos ei ole ainoa lapsi ) Kaikilla asioilla on puolensa, lapsi ja aikuinenkin haluaa useimmiten sitä mitä hänellä ei ole. Ehkä sun kantsii kirjata asioiden plussat ja miinukset sekä niiden painoarvot, ja vetää jonkinlainen lopputulos siitä. Ja ainahan voi muuttaa mielensä, jos olet vielä nuori tai nuorehko. Ei päätöksiä tarvi tehdä koko loppuelämää varten.

Sen sanon että jos tekee lapset lyhyen ajan sisällä, on hyvä jos silloin TODELLA HALUAA sitä. Koska jaksamista se kysyy, ja silloin on asennepuolen hyvä olla kunnossa. Itse heilun tässä rajoilla..

 

Mä olen sitä mieltä että lasta ei pidä missään nimessä ""tehdä"" sen takia vain että onpahan nyt toisella sisarus! Jos lapsen oikeasti haluaa niin tuskin sitä täytyy kauheasti edes pohtia. Älä siis ihmeessä ala sen takia lasta tekemään että olisi sisarus, muuten seuraa varmasti ongelmia oman jaksamisesi kanssa! (toki niitä voi seurata muutenkin mutta varmasti edesauttaa ongelmien syntymistä tuo..)

 

Kiitos kaikille hyvistä kommenteista. Tämä vahvisti päätöstäni siitä, että tyttömme jää ainokaiseksi. Varmasti tyttömme voi paremmin ilman pikkusisarusta kun äiti on kuitenkin selväpäinen.

 

olen ainoa lapsi, mutta ei ole jäänyt kammoa. itsellä on vajaan vuoden ikäinen poika ja mietin just haluanko toisen...
onneksi vanhempani ovat nuoria ja aktiivisia ja ympärillä on aina ollut monen ikäisiä ihmisiä. en ole koskaan huomannut haitttapuolia ainokaisuudestani, jopa kaverit, joilla on monia sisaruksia, on olleet lellitympiä... joten materialistikaan musta ei ole siksi tullut.
omasta kokemuksesta ei ole ollut haittaa tai hyötyä miettiessäni nyt, montako lasta haluaisin...

 

""Toisaalta pelkään sitä että hänestä tulee itsekäs ja tottuu siihen että hän on kaiken keskipiste. Minulla on useita ystäviä jotka ovat ainoita lapsia, ja sen kyllä todella huomaa.""

Samaa minäkin pelkään, en ole vielä koskaan elämäni varrella törmännyt tällaiseen ainokaiseen joka ei olisi itsekäs. Yksikin kaveri sanoi että ei hän ainakaan ole itsekäs ym, mutta pari viikkoa myöhemmin kun puhuimme yleisesti sisarista isommalla porukalla hän sanoi mitä kaikkea paitsi hän olisi jäänyt jos hänellä olisi sisaruksia (ei olisi omaa hevosta, ei olisi saanut niin paljon rahaa matkusteluun jne.). Silloin päätin että jos minulle vaan suodaan toinen niin teen vaikka olisikin vaikeaa alussa, (itsekään en omaa pitkää pinnaa).

 

Hei!
Itselläni on 2 siskoa ja 1 veli, mutta he kaikki ovat 14-23 vuotta mua vanhempia, eli muuttaneet pois kotoa jo mun ollessani pieni, tai yks jo ennen mun syntymäänikin. Eli tavallaan olen ollut kuin ainut lapsi. Ja olen ollut yksinäinen koko ikäni, mutta en usko sen johtuvan sisaruksen puutteesta niinkään, vaan siitä että vanhempani olivat jo iäkkäitä, me ei käyty juuri koskaan kylässä missään eikä äiti jaksanut sitä, että meillä olisi pyörinyt paljon mun kavereita (kun oli sitä rumbaa jo elänyt kolmen muun kanssa)... :-(
Eli jos lapsen kannalta mietit, niin ehkä kuitenkin olis parempi ""avata kotinsa"" reilusti niille lapsen kavereille, niin hän saisi sitä kautta ikäistään seuraa, eikä ""tehdä"" lasta vain toisen leikkikaveriksi.
Itselläni on nyt 5 kk ikäinen poika, ja toisen vauvan hankinta ei ainakaan tällä hetkellä tunnu ollenkaan mielekkäältä ajatukselta. Mutta en nyt sentään sterilisaatiota mene tekemään ;-D.

 

Minä taas olen ehdottomasti sisarusten kannalla. Tosin en kyllä niin pitkälle menisi minäkään että tekisin lapsen vain sen takia, että pitää esikoiselle saada sisko tai veli.

Mutta kun itse on nelilapsisesta perheestä kotoisin, niin vasta nyt aikuisena sen on tajunnut miten älyttömän hauskaa onkaan kun on sisaruksia. Vaikka ei usein nähdäkään toisiamme, niin kuitenkin muutaman kerran vuodessa tavatessamme on todella ihanaa päästä sisarusten kanssa yhteen. Jotenkin yhteinen lapsuus ja kaikki se elinpiiri yhdistää niin eri tavalla kuin pelkkä ystävyys. Ja onhan lapsillemmekin ihanaa päästä tapaamaan serkkujaan.

Lapsuuden ystäväni on ainoa lapsi, samoin kuin hänen miehensä ja molemmat ovat aina olleet vailla sisarusta. Ja nyt kun heillä on kolme lasta, niin ovat aika harmissaan kun heidän lapsillaan ei ole serkkuja isän eikä äidin puolelta.

Eipä minullakaan järin pitkä pinna ole, napsahtelee tämän tästä, mutta olen yrittänyt olla itselleni armollinen ja ajatellut, että josko ne lapsukaiset muistaisivat aikuisena äidin karjumisen välillä ne hellyyden ja rakkauden osoituksetkin. Eikä lopultakaan sitä ""hirveintä"" pikkulapsi vaihetta kestä niin ikuisuutta, vaikka siinä vaiheessa kun talossa tallustaa muutama alle kouluikäinen mukula, tuntuukin että minuuttikin on ikuisuus.

Itse lähinnä suren kuopukseni kohtaloa, hänellä kun on kolme sisarpuolta, jotka jo monta vuotta vanhempia. Ja kun en millään enää jaksa enkä halua tehdä vielä yhtä muksua lisää, niin tavallaan hän jää jossain määrin vailla sisaruksien tuomaa turvaa. Toivottavasti kuitenkin kokee isommat sisarpuolensa vielä aikuisenakin läheiseksi.

 

Mulla on 2,5v vanhempi isosisko ja 2v nuorempi pikkusisko. Siskoni ovat ehdottomasti minun parhaat ystäväni! Ei mikään kaveruussuhde vedä vertoja sisarussuhteelle.

Tosin onhan niitäkin, jotka eivät aikuisena pidä ollenkaan yhteyttä sisaruksiinsa.

 

Hei!

Itselläni ei ole sisaruksia eikä myöskään aviomiehelläni eli olemme molemmat ainoita lapsia. Tällä hetkellä itsellämme on yksi 1/2 vuotias poika.
Lapsuudessani en kokenut mitenkään vaikeaksi tai inhottavaksi sitä ettei sisaruksia ollut. Kai se on niin että sitä mitä ei ole koskaan kokenut, ei osaa sellaista kaivata.
Olin paljon serkkujeni kanssa tekemisissä ja varsinkin vuoden itseäni vanhemmat kaksospojat olivat minulle erittäin läheiset...he olivat kuin veljiä minulle ja korvasivat näin ollen puuttuvat sisarukset. En ole myöskään aikuisiällä sisaruksia kaivannut. Varmaan siinä vaiheessa kun omat vanhemmat alkavat olla niin iäkkäitä että tarvitsevat hoitoa ja hoivaa tai kuolevat, kaipaisi sisarusten tukea ja mahdollisuutta jakaa vastuuta.

Nyt itsellämme on yksi lapsi ja olenkin jo ajatellut olisiko järkevää ajatella hänelle edes yhtä sisarusta...en sitten tiedä miten asiat tulevaisuudessa menevät. Tällä hetkellä en osaa kuvitella itseäni useamman lapsen äitinä. Tätäkin lasta ""aloimme tekemään"" ennen minun 30 ikävuotta silkasta päätöksestä että nyt tai ei koskaan- vauvakuumetta en ole tuntenut. Olen silti ikionnellinen, että nyt minulla on tämä rakas oma pikkuinen poika. Ja tiedä häntä vaikka se vauvakuume iskisi kun poika kasvaa hieman isommaksi ja alan itse kaipaamaan vauva-arkea.

Pointti on kuitenkin se, että ilman sisaruksiakin kasvaa ja elää ihan mukavasti, mutta toisivathan he hieman lisää väriä ja mukavuutta elämään!

 

Ainoat lapset eivät välttämättä ole itsekkäitä. Vaikka olenkin ainoa lapsi, vanhempani eivät koskaan hemmotelleet minua piloille. ENkä saanut kaikkea haluamaani niinkuin kuvitellaan että ainoa lapsi saa kaiken haluamansa ja tahtonsa aina lävitse.
Eihän se sitä katso että jos on vanhemmilla vain yksi lapsi, pitää hänet nostattaa kultatuolille ja palvoa ja hemmotella piloille. Siinä vanhemmat tekevät väärin...
Ei kuitenkaan pidä yleistää että ainoat lapset ovat itsekkäitä! En allekirjoita tätä!

 

Juu, en tarkoita nyt lellimistä yms ja toki voi olla poikkeuksia (en kyllä koskaan ole törmännyt tällaiseen poikkeukseen ikävä kyllä) mutta totuus on että ainoat lapset eivät joudu jakamaan mitään samalla tavalla kuin ne joilla on sisaria.

 

Sellainenkin näkökulma: minulla on useamman vuoden vanhempi veli ja sisar. He olivat kimpassa, minä jäin auttamattomasti nuorempana ulos heidän kuvioista. Emme olleet läheisiä lapsina, emmekä nyt aikuisina.

 

Joo, ei nuo ainoat lapset ole aina itsekkäitä, mutta tosia asia kuitenkin on, että yleensä ovat, eivät vaan itse sitä huomaa *minäkeskeisessä* elämässään.

Sisarrukset ovat todella tärkeitä kun kasvamme ja opettelemme elämään tässä *julmassa* maailmassa.Ystäviä voi olla vaikka kuinka paljon, mutta kyllä ne omat sisarrukset ja sukulaiset kuitenkin ovat niitä jotka meistä loppujen lopuksi eniten välittävät, niin hyvässä kun pahassakin )

Tuntuu että varsinkin siskokset saavat toisistaan paljon tukea elämänsä aikana.Jos ikäero on pitkä, niin vanhempana huomaa kuitenkin, että kyllä se toinen on kuitenkin tärkeä.Kun itse on 20v jas pikkusisko 10v on ikäero aivan huima, mutta sitten kun toinen on 30v ja toinen 40v , niin kummasti tuo väli kapenee.

 

Tosi on, se jakaminen on KAIKILLE ainokaisille vaikeaa, oli sitten hemmoteltu tai ei. Ja sen kyllä huomaa vain ne, joilla on niitä sisaruksia (ainokainen ei sitä taida itse huomata/tunnustaa).

 

paskan marjat ;-)

ei ympäristötekijät aina ole ne vaikuttavimmat...

 

Minulla on viisi vuotta nuorempi veli, joka on jäänyt minulle etäiseksi. Syy on varmaan se, että muutin kotoa pois/lähdin opiskelemaan siinä vaiheessa, kun olisimme voineet iän puolesta lähentyä.

Mitä olen seurannut esim. lähipiirin perintöriitoja ja keskusteluja ""toi sai enemmän"", on ainoana lapsena olemisessa etunsakin.

 

Sulle ap, meillä jää lapsiluku tod.näk. tähän yhteen, tuntuu vaan siltä. Matkustelu on suuri intohimomme ja on niiiiiin mukava ottaa tuo yksi tyttönen mukaan ja mennä viilettää johonkin ja eipä olisi kylllä rahaakaan maksaa kaukomatkoja usealle lapselle. Enkä ole oikein kotiäiti-tai ylipäätään-monen lapsen äiti-tyyppiä. Tämä tyttönen on ihana, rakas, suloinen ja meille kaikki kaikessa, eiköhän me hänen kanssaan eletä, ilman sisaruksia. Koiria talossa on, joten onhan niistäkin seuraa (ainakin tutustuminen on hyvällä alulla). Mutta eihän sitä tiedä jos mieli joskus muuttuu...en kyllä usko.

Mulla on itsellä useita sisaruksia, olen reilusti nuorempi kuin he. Ei olla kauhean läheisiä, eikä puuhata mitään yhdessä, nähdään silloin tällöin.

 

Ajattelimme tehdä enemmän kuin yhden lapseni. Olemme mieheni kanssa molemmat monilapsisesta perheestä. Sisarukset ovat olleet lapsuudessa rikkaus ja aikuisuudessa tuki ja turva.

Ajattelen asiaa myös siltä kantilta, että entä jos minulle ja miehelleni sattuu jotain, silloin lapsi jää yksin maailmaan, jos sisaruksia ei ole. Jos lapselle sattuu jotain, se on meidän ainokaisemme, jonka menetämme.

Vanhuudessa on enemmän lapsia ja lastenlapsia, jotka tulevat mummia ja pappaa kattomaan...

 

Nyt aikuisena tää on vähän kurjaa, kun ei ole sisaruksia.
Ei voi laittaa omia lapsia tosta vaan spontaanisti hoitoon - tai vastaavasti ottaa sisaruksien lapsia melle jne; sellasta, mitä nyt muut - ainakin mun tutut - paljon tekee.
Ja muutenkaan ei ole..siskoa, jolle soittaa, kun on paha miele..tai jotain ihanaa tapahtuu...joka olisi tuntenut minut aina..
Kyllä tää on kurjaa. Myönnetään. Välillä olen kateellinen joillekin, jotka menee sisarustensa luo kyläilemään sunnuntai-aamupäivällä ja sittn ne leipoo yhdessä lapsilleen korvapuusteja. Silloin musta tulee Todella Kateellinen.

Eikä ole ketään niin läheistä, kuin sisarukset vaan voi ollla, sitten kun vanhemmat kuolee tai sairastuu, joutuu sitten kaiken kestämään yksin.

Lapsena en asiaa juuri pohtinut, olin varmaan vaan tyytyväinen, kun ei tarvinnut jakaa mitään eikä ketään, kenenkään kanssa.
En tiedä johtuuko siitä vai mistä, mutta olen -nyt aikuisena- ja muistaakseni lapsenakin olin, hyvin mustasukkainen, omistushaluinen jopa ja olen saanut siitä kärsiä aika paljon; puhumattakaan ex-poikaystävistäni ja nykyään valitettavasti myös mieheni joutuu siitä kärsimään.

Mutta yleisesti ottaen minua pidetään -käsittääkseni- aika lämpimänä ja kivana tyyppinä, hauskanakin jopa, joten eipä meistä ainoista lapsista tosiaan ihan välttämättä mitään ihan hirviöitä tule...( eipä!)

 

On helppo kuvitella, että jos olisi sisar ollut, kuinka läheisiä olisimmekaan... jne. Minä tosiaan en ole erityisen läheinen, hyviä ystäviä sen sijaan on aina ollut. Jolle vaikka soittaa mieli maassa, kuten joku edellä sanoi.
Todellisuus voi olla sellainenkin. Eivät kaikki sisarukset tule toimeen keskenään, tai vaikka tulisivatkin, ole millään tavalla läheisiä.
Turha nyt maalata mitään Disney-tyyppisiä onneloita monilapsisita perheistä. Sellaisiakin varmasti on, mutta ei ole mikään onnen automaatti. Voi tosiaan olle, että sisarukset jäävät toisilleen etäisiksi. Taikka sitten riitelevät perintöä yms.
Ystävyys kasvaa muusta kuin sukulaisuussuhteesta - vaikkei se este ystävyydelle olekaan! (riippuen kenen suvusta puhutaan...)

Itsellä jää yhteen. Onpahan äiti sitten kunnossa huolehtimaan ainokaisestaan.