ainoa lapsi?

  • Viestiketjun aloittaja fendora
  • Ensimmäinen viesti
tammimamma
Minulla on 2 isosiskoa (6 v. ja 4 v. vanhempia), kaksossisko ja pikkusisko (8 v. nuorempi) sekä 10 v. nuorempi pikkuveli. Olen oppinut jakamaan asioita ja tällä hetkellä siskot ovat elämäni suola ja sokeri. HARMI, että pikkusisko asuu ulkomailla, mutta muita näen tasaisin väliajoin. Pikkusisko on hyvin läheinen minulle, vaikka ikäeroa on noinkin paljon. Hoidin häntä ja veljeämme aikanaan jne. Soittelemme siskojen kanssa ja jaamme ilot sekä surut. Psykologia tms. ei kukaan meistä ehkä koskaan tarvitse, koska aina voi soittaa siskolle ja kertoa, jos ketuttaa. Veli on myös läheinen, mutta hänen kanssaan juttelemme hieman eri asioista kuin siskojen. Sisarukset ovat minulle enemmän kuin ystäviä, vaikka tosi hyviä ystäviäkin onneksi on.

Miehelläni on isoveli ja pikkuveli ja he tapaavat silloin tällöin ja harrastavat yhdessä tms., vaikka välimatkaa onkin. Heillä on ns. ihan omat jutut, joita muut eivät ymmärrä ja hyvä niin.

Meillä on kaksi poikaa (ikäeroa 3 v. 1 kk) ja tiedän, että minusta ei ole suurperheen äidiksi. (Esim. 4 lasta tai enemmän) Kaksi riittää meille. Olen luokanopettaja ja SAAN olla lasten kanssa työni puolesta ja minusta ei ole lauman johtajaksi enää kotona. Sitä paitsi kahden kanssa tällainen laiska äiti pääsee matkustamaan helpommin jne. :D Lisäksi haluan olla töissäkin, en ""vain"" kotiäitinä. En olisi kuitenkaan halunnut esikoiselleni tilannetta, etä hän olisi ainokainen. Näin meillä.
 
""itsekäs""
Keskusteluun vähän toista näkökulmaa. Itse olen sen verran itsekäs, että haluaisin toisen ja jopa kolmannen lapsen. Minulla on pelko, että jos yksi lapsi hänelle tapahtuu jotain hirveää tai hän muuttaisi kauas ulkomaille ja kävisi kerran vuodessa katsomassa äitiään.

Nyt minulla on yksi lapsi ja toista yritämme. Toivottavasti hänet saankin. Tietysti pidän lapsista ja erityisesti omistani.
 
mattia
""Nyt aikuisena tää on vähän kurjaa, kun ei ole sisaruksia.
Ei voi laittaa omia lapsia tosta vaan spontaanisti hoitoon""

Eipä niitä välttämättä voisi, vaikka olisikin sisaruksia. Ehkä ette olisi hyvissä väleissä, ehkä he vain eivät -haluaisi- hoitaa tms.
Itsekkyys riippuu enemmän kasvatuksesta ja perusluonteesta kuin sisarusten määrästä. Joutuu/pääseehän se ainokainenkin muiden lasten joukkoon olemaan ja leikkimään, ja jos vanhemmat välittävät toisistaan, se psyykelle tärkein (oidipaali/elektra) toisen ihmisen jakaminen tapahtuu joka tapauksessa.

Kaikki riippuu kaikesta, ei missään nimessä pidä tehdä vastoin tahtoaan yhtä enempää siksi kun niin ""kuuluisi"" tehdä.
 
ss
Minä olen ainut lapsi, serkkujakaan minulla ei ole kuin kaksi, toinen 15 vuotta, toinen 25 vuotta minua nuorempia, eli olen ollut heille enemmän hoitajana kuin leikkikaverina puolin ja toisin. Muutenkaan ei asuinpaikallamme paljon lapsia ollut ennen kouluikää. Totuin jo pienestä olemaan paljon itsekseni, tosin olen myös tarpeen vaatiessa hyvin sosiaalinenkin! Koskaan en saanut kaikkea periksi, minulle opetettiin käytöstavat, päin vastoin, monessa asiassa varsinkin äitini nujersi itsetuntoani ja rohkeuttani pahemman kerran. Kai hän pelkäsi, että satutan pahemmin itseni ja vaikka kuolen, ja niinpä alitajuntaani iskostui jo hyvin varhain, että ""et sä tohon pysty. Tiput vielä sieltä ja satutat itsesi"", tai vastaavaa.
En kuitenkaan osannut kaivata sisaruksia. Joskus sitä isoveljeä kyllä:)
Nyt liki nelikymppisenä olen yllätyksekseni huomannut olevani, no kateellinen on liian voimakas sana, mutta jotain sinne päin, miehelleni, jolla on kaksi veljeä. Monesti kuuntelen, kun he tapaavat, ja ajattelen miten mukava olisi oman sisaruksen kanssa vaihtaa ajatuksia, päättää vanhemmille synttärilahjaa, tehdä sitä ja tätä. Kun muutimme ulkomaille, minun oli kauhean vaikea jättää äitiäni yksin, ajattelin, että kun olisi sisarus, minun olisi paljon helpompi lähteä.
Meillä on kaksi lasta. Mieheni on aina halunnut kahta lasta, itse olin jossain vaiheessa yhden kannalla, mutta sitten kun tuli nämä ulkomaille muutot yms., niin ajattelin juuri tuota pointtia, toivottavasti sitten tulevaisuudessa toinen jää meitä vanhuksia ""valvomaan"", jos toinen muuttaa kauemmaksi. Samaten ajattelin sitä, että jos esikoiselle tapahtuu jotain, hän on ainokaisemme.
 
Magge
Ystäväpiirini kannustaa sisarusten tekoon.
Hupaisaa on että he korostavat kuinka ihanaa kun lapsella on enemmän kuin ystäviä tällöin, mutta itsellään heillä erittäin huonot välit omiin sisaruksiinsa, toisin kuin mulla ja miehelläni.

Kyllä meitä naurattaa ;))) Meillä kanssa 1 lapsi.
 
Essi
Kirjoitin jo aiemmin, ja jotain vielä lisäisin.

Älä nyt vielä myy lastenvaunuja ja muuta tarvikkeita, ainakaan vuoteen. Jos nyt ""rusikoit"" jonkin keinotekoisen ratkaisun kysymykseesi, mielesi todellakin saattaa muuttua ihan vaikka vuoden sisällä. Itse olen toista kertaa siinä tilanteessa, että ä-loman viimeinen kuukausi on yhtäkkiä ihan kamalaa ""lusimista"", ja olen ihan varma että ikinä en enää tee lisää lapsia. Hirveä kiire töihin lepäämään :eek:) Mutta kappas vaan ainakin ekan jälkeen mieli muuttui yllättäen. Siksi en nytkään uskalla ajatuksiani ääneen sanoa, vaikka oikeesti ja todella vakavissani niin ajattelenkin..

Eli anna ajan kulua, älä liikaa kelaile, ja toinen lapsi voi tulla sitten kun siltä tuntuu. Jos tuntuu.
Voit toki päättää että tällä hetkellä olet sitä mieltä että lapsi saa jäädä ainoaksi. Mutta jos myöhemmin tulet toisiin ajatuksiin, uskalla silloinkin seurata intuitiotasi!
 
Normikammo
Alkuperäinen kirjoittaja nelly:
tuntemillani ainoilla lapsilla ei sosiaaliset taidot ole kyllä aivan samaa luokkaa kuin sisarusparvessa kasvaneilla. mm. toisen ihmisen huomioon ottaminen on vaikeampaa.
Törmäsin vanhaan ketjuun aihetta pohtiessani. Mä muotoilisin alun samalla tavalla "tuntemillani ainoilla lapsilla ei sosiaaliset taidot ole kyllä aivan samaa luokkaa kuin sisarusparvessa kasvaneilla", mutta kääntäisin näkökulman: Monet sisarusparvessa kasvaneet ovat todella itsekkäitä, koska ovat aina joutuneet taistelemaan leluista ja huomioista, huutamaan kovaan ääneen tahtonsa läpi ja kyynärpäätaktiikkaa käyttäen raivanneet tiensä alusta asti. Ainoat lapset sen sijaan pystyvät jakamaan, koska heillä ei ole paniikkia siitä, että "nyt se tyhmä veli vie taas mun pikkuautot" tai "äiti rakastaa pikkusiskoa enemmän kuin minua". Heidän ei muutenkaan tarvitse olla koko ajan aggressiivisesti puolustamassa reviiriään...

...samoin he ovat sosiaalisesti erittäin kyvykkäitä, koska eivät voi piiloutua sisarustensa taakse, antaa isoveljen hoitaa asiaa, vaan joutuvat alusta asti luomaan omat kontaktinsa, hankkimaan omat leikkikaverinsa, keskustelemaan kaikenikäisten ihmisten kanssa ja hoitamaan omat asiansa. Samoin monet ovat paljon empaattisempia, kun "ehtivät" miettiä, miltä toisesta tuntuu eivätkä keskity siihen omansa puolustamiseen.

Molemmissa tilanteissa, sisaruksien kera tai ilman niitä kasvamisessa, on varmasti hyvät ja huonot puolensa ja kasvatuksestakin kaikki riippuu paljon. Ihmettelen vain kovasti, miksi aina yksilapsisia perheitä kohtaan tunnetaan niin voimakkaita negatiivisia tunteita ja miksi heitä/meitä kohden hyökätään tyyliin "Miksi teillä on vain yksi lapsi?" "Koska tulee sisarus?" "Miksi ei tule, kuinka voitte olla noin itsekkäitä?" Entä jos kaksilapsinen perhe saisi osakseen moista? Ja mitä se muille kuuluu, kuinka monta lasta perheessä on? Miksei koskaan voida kunnioittaa toisia ihmisiä, heidän valintojaan tai tilanteitaan?
 
+++++
Mä olisin valmis jättämään lapsiluvun yhteen. Mies haluaa toisen. Hänellä ei ole ollut lapsena sisaruksia, minulla on ollut kaksi (olen nuorimmainen). Mä perustelen kantaani mm. sillä, että yhden lapsen kanssa on vaan niin paljon helpompaa esim. matkustellessa ja muutenkin liikkuessa kodin ulkopuolella. Tulen kuitenkin taipumaan mieheni kantaan, koska haluan, että lapsella on sisaruksia. Ei niinkään välttämättä lapsena, vaan aikuisena. Mieheni joutui esimerkiksi isänsä kuollessa hoitamaan kaikki asiat yksin. Itselleni sisarukset ovat tosi tärkeitä nyt aikuisena. Heidän lapsensa ovat myös erittäin tärkeitä minulle. Monet tuntemani ainoat lapset ovat nimenomaan kertoneet kärsivänsä ainoana lapsena olosta aikuisena.
 
Liila
Minä koin valaistumisen viikko sitten, kun 3 v isosisko lähti isin kanssa mökille ja minä jäin 1 v kuopuksen kanssa kotiin. Vasta toisen lapsen poissaolo herätti minut tajuamaan, että kahden lapsen kanssa on paljon helpompaa kuin yhden lapsen kanssa. Ilman siskoaan 1-vuotias roikkuu koko ajan lahkeessani kiinni, eikä juuri viihdy itsekseen. Nyt on sama tilanne taas, kun 3 v lähti mummolaan. Haluan siis tuoda sellaisen näkökulman, ettei kaksi lasta tuplaa työn määrää, vaan päinvastoin helpottaa omaa elämää. Meillä lapset leikkivät pitkiä aikoja keskenään ja minä saan puuhastella rauhassa omiani.

Minulla on 3 v vanhempi isosisko. Olemme olleet koko ikämme hyvin läheiset. Minulla on myös hyviä ystäviä, mutta siskoa ne eivät korvaa.

Onko kukaan ajatellut, että siinä vaiheessa, kun vanhemmat alkavat sairastella tai kuolevat, yksinäisen lapsen osa on kurja. On raskasta hoitaa vanhempiaan ja samalla suoriutua töistä ja oman perheen hoidosta. Sisarusten kanssa hoitovastuuta voi jakaa, samoin surua vanhempien kuollessa. Viimeistään siinä vaiheessa omat sisarukset ja heidän lapsensa tuovat lohtua. Ainahan on tietysti poikkeustapauksia, mutta puhunkin nyt normaalitilanteesta. Minusta on myös mukavaa, kun on serkkuja.

Lapsi voi myös kuolla (joko lapsena tai aikuisena). Siinä tilanteessa varmasti olisi mukavampaa vanhemmille, jos olisi aikoinaan tehnyt useampia lapsia.
 
me halusimme sisaruksen
esikoisellemme ja myös saimme. Rankkaa on kyllä ollut kahden pienen kanssa, mutta uskon, että pian helpottaa, kun pikkuisempi täyttää vuoden ja alkaa vähän enemmän leikkiäkin isomman (2,5v) kanssa. Meilläkin vauvalle on selvästi hirmuisesti ollut seuraa isosiskosta, vauva-aika on siinä mielessä mennyt paremmin. Mutta kahden alle 3v. kanssa on kyllä kiirettä! Onneksi isompi oppi kuitenkin vaipattomaksi.

Kolmatta toisinaan haaveilen, mutta en tähän putkeen kuitenkaan taitaisi jaksaa. Sitten ehkä, jos saisimme enemmän apua lastenhoitoon esim. mummoilta tms. Nyt takana on jo yli 3v. raskaus- tai imetysputki ja pientä taukoakin voisi tulla :D No, pahinta on ollut se, etteivät lapsemme todellakaan nuku öitä putkeen... eli väsymys painaa.
 
Aika vahva usko tulevaan...?
Ottamatta sen enmpää kantaa alkuperäiseen kysymykseen, haluaisin kysyä, miten niin monet voivat niin vahvasti luottaa siihen, että sisarusten välit tulevat olemaan ikuisesti hyvät, he tulevat asumaan lähekkäin ja vanhempien lähellä, lapset tulevat "hoitamaan" vanhempiaan myöhemmin jne.? Siis nykyäänhän varsinkin nuoret ihmiset muuttavat sankoin joukoin ulkomaille tai vähintään pk-seudulle "maalta", eikä _todellakaan_ ole sanottu, että he hoitaisivat ikääntyviä vanhempiaan. Eikä sille edes tarvitse olla mitään sen kummoisempaa syytä - elämänrytmi vain on nykyään niin kiihkeä monella, että moista ei ehditä tehdä.

Itse isoveljen kanssa kasvaneena voin sanoa, että olen äärettömän itsekäs ihminen. Pienenä aina kytättiin, mitä ja miten paljon se toinen sai ja auta armias, jos koki itse saavansa vähemmän. Toisaalta jakamaan en joutunut muuta kuin vanhempien huomion, sillä perheeni oli varakas eikä missään lasten hankinnoissa pihistelty. Nykyään emme ole erityisen läheisiä, enkä todellakaan siihen tarvitsisi veljeäni, kun vanhempamme joskus kuolevat... Huh, mikä ajatuskin jollain. Eli en missään nimessä vetäisi kovin suoria yhtäläisyysmerkkejä lapsiluvun ja lasten itsekkyyden tms. luonteenpiirteiden välille.
 
dafsgh
Alkuperäinen kirjoittaja Aika vahva usko tulevaan...?:
Ottamatta sen enmpää kantaa alkuperäiseen kysymykseen, haluaisin kysyä, miten niin monet voivat niin vahvasti luottaa siihen, että sisarusten välit tulevat olemaan ikuisesti hyvät, he tulevat asumaan lähekkäin ja vanhempien lähellä, lapset tulevat "hoitamaan" vanhempiaan myöhemmin jne.?
Eihän mitään voi etukäteen sanoa varmaksi, mutta useimmissa tapauksissa kuitenkin sisaruksilla on hyvät välit. Samoin mitä enemmän lapsia, niin sitä todennäköisemmin saa seuraa myös vanhuudenpäivilleen.
 
Irina69
Aika vanha keskustelu, mutta en voi olla vastaamatta (en kylläkään jaksanut lukea ketjua läpi..). Eli olen ainokaiseni tehnyt, enkä toista tee ikinä! Ensiksikin tämä lapsi on ansainnut jakamattoman huomioni ja toiseksi, en ikinä enää halua kokea raskautta tai synnytystä uudelleen. Onneksi ikäkin jo kohta tulee vastaan..

Itselläni on vajaan vuoden nuorempi pikkuveli ja koko lapsuuteni olen joutunut hänen kanssaan tappelemaan ja taistelemaan kaikista asioista, nuorempina sentään olimme toistemme parhaita ystäviä, enää emme ole missään tekemisissä. Ja jos ainoalle elossa olevalle vanhemmalle eli äidillemme sattuu jotain, niin hän vähät välittää, kyllä se olen minä joka huolehdin jos tarve on.

Liputan siis yhden puolesta ja jakamattoman rakkauden puolesta ja muut saa toki liputtaa useamman lapsen puolesta, tää kun on vain minun mielipiteeni:)
 
jenski
Itse olen ainoa lapsi ja odotan ensimmäistä. Saattaa olla että tämä jää myös ainokaiseksi. Sen näkee sitten. Ainakaan kovin nopeaan ei seuraavaa tule,vähintään 3-5v päästä vasta jos ollenkaan. Ainoana lapsena en ole muita kuin hyviä puolia huomannut enkä ole kaivannut sisaruksia.
 
##
Alkuperäinen kirjoittaja Liila:
Lapsi voi myös kuolla (joko lapsena tai aikuisena). Siinä tilanteessa varmasti olisi mukavampaa vanhemmille, jos olisi aikoinaan tehnyt useampia lapsia.
Tämä on minun milestäni näistä useamman lapsen perusteluista kammottavin: on hyvä olla ainakin yksi lapsi varalla, jos toinen sattuu kuolemaan. Sitähän tuo paljaimmillaan on.
 
helmi*
Alkuperäinen kirjoittaja ##:
Alkuperäinen kirjoittaja Liila:
Lapsi voi myös kuolla (joko lapsena tai aikuisena). Siinä tilanteessa varmasti olisi mukavampaa vanhemmille, jos olisi aikoinaan tehnyt useampia lapsia.
Tämä on minun milestäni näistä useamman lapsen perusteluista kammottavin: on hyvä olla ainakin yksi lapsi varalla, jos toinen sattuu kuolemaan. Sitähän tuo paljaimmillaan on.

Tutullani on ollut kaikkiaan neljä lasta, joista yksi kuoli 2-vuotiaana ja toinen 18-vuotiaana. Eipä varmaan miettinyt sitä, että "onneksi tuli tehtyä useampi".. HALOO!

 
Yksi ainokainen
Haluaisin ehdottomasti omalle lapselleni sisaruksen, jos mahdollista ja haluaisin opettaa hänet pitämään tiiviisti yhtä sisarusten kanssa.

Miksi?

Olen itse ainoa lapsi ja kaivannut sisaruksia vasta aikuisiällä. Nyt vanhempien ikääntyessä olisi mukava jakaa ajatuksia ja vastuuta sisaruksen kanssa, ja muutenkin on harmi, ettei minulla ole ketään läheisiä sukulaisia. Jos sattuisi vaikka tulemaan ero, jäisin vain ja ainoastaan ystävien varaan.

Lapsuus ainoana lapsena - hmm... se oli aika rankkaa, koska en osannut pitää puoliani enkä "raivata tilaa" isommissa kaveriporukoissa. Opin empatiaa ja sosialisuutta, mutta koin kulkevani hiljaisempana hissukkana monessa ikään kuin taustallla ja muiden mukana. Sain rohkeutta vasta kun lähdin kotoa omilleni, opiskelemaan ja työelämään. Uskon, että minun tilanteessani sisarus olisi ollut hyväksi.

Aikuisten ja itseäni vanhempien kanssa olen tullut aina loistavasti, jopa tavanomaista paremmin juttuun - varmaankin siksi koska sisarusten puuttuessa vietin paljon aikaa vanhempien ja aikuisten sukulaisten kanssa. Eli jotain hyvääkin.

JA tuo jakaminen ja sosiaalisuus, se on vahvuuteni. Itsekkyyttä minusta ei löydy tipan tiippaa, ehkä pitäisi löytyä enemmänkin (se puolensa pitäminen). Ehkä kasvatuksessani pyrittiin kiinnittämään tähän asiaan erityisesti huomiota siksi, että olin ainoa. Ei tosiaan hemmoteltu piloille ;)
 
***********
Alkuperäinen kirjoittaja Yksi ainokainen:
Haluaisin ehdottomasti omalle lapselleni sisaruksen, jos mahdollista ja haluaisin opettaa hänet pitämään tiiviisti yhtä sisarusten kanssa.

Miksi?

Olen itse ainoa lapsi ja kaivannut sisaruksia vasta aikuisiällä. Nyt vanhempien ikääntyessä olisi mukava jakaa ajatuksia ja vastuuta sisaruksen kanssa, ja muutenkin on harmi, ettei minulla ole ketään läheisiä sukulaisia. Jos sattuisi vaikka tulemaan ero, jäisin vain ja ainoastaan ystävien varaan.

Lapsuus ainoana lapsena - hmm... se oli aika rankkaa, koska en osannut pitää puoliani enkä "raivata tilaa" isommissa kaveriporukoissa. Opin empatiaa ja sosialisuutta, mutta koin kulkevani hiljaisempana hissukkana monessa ikään kuin taustallla ja muiden mukana. Sain rohkeutta vasta kun lähdin kotoa omilleni, opiskelemaan ja työelämään. Uskon, että minun tilanteessani sisarus olisi ollut hyväksi.

Aikuisten ja itseäni vanhempien kanssa olen tullut aina loistavasti, jopa tavanomaista paremmin juttuun - varmaankin siksi koska sisarusten puuttuessa vietin paljon aikaa vanhempien ja aikuisten sukulaisten kanssa. Eli jotain hyvääkin.

JA tuo jakaminen ja sosiaalisuus, se on vahvuuteni. Itsekkyyttä minusta ei löydy tipan tiippaa, ehkä pitäisi löytyä enemmänkin (se puolensa pitäminen). Ehkä kasvatuksessani pyrittiin kiinnittämään tähän asiaan erityisesti huomiota siksi, että olin ainoa. Ei tosiaan hemmoteltu piloille ;)
Luulen, että koekmuksesi lapsuudesta ei olisi ollut toisenlainen, vaikka sinulla olisi ollut sisaruksiakin. Perusluonne on kuitenkin mitä on, oli sisruksia tai ei. Kun luin tekstiäsi, se oli kuinomaani olisin lukenut, sillä erotuksella , että minulla kaksi vuotta nuorempi veli.Tästä huolimatta, en ole isossa joukossa luontevimmillani ja olen ennemmin sivusta seuraaja kuin joukon johtaja. Ja muistan, että koska olen ollut aina hyvin itsenäinen ja ujo ja ehkä vähän erakkokin jollain tavalla, niin usein jäin tavallaan sivuun ja huomiotta, koska veljeni taas oli valovoimainen ja sosiaalinen lapsi, joka osasi hakea huomiota. En sano, että sitä huomiota olisin kaivannut, mutta usein tuntui, että jäin paitsi monesta asiasta, kun en osannut pitää meteliä itsestäni.

Itse en luultavasti aio hankki/yrittää enempää lapsia kuin tämä yksi, koska en ole koeknut, että sisaruksesta olisi NIIN paljon "iloa ja "hyötyä", että pelkästään sen vuoksi haluaisin lapselleni siskon tai veljen.

Haluan, vielä sanoa, että olen veljeni kanssa ihan hyvissä väleissä, mutta emme ole mitään tosi läheisiä, emmekä luultavasti tulekkaan kovin läheisiksi. Ja kun erosin puolisostani, veljeni asettui ex- puolisoni "puolelle", koska he ovat vanhoja kavereita. Joten olin ihan kavereideni varassa eron jälkeen sisaruksesta huolimatta..
 
##
Mulla on kolme siskoa ja yksi veli. Vaihtelevasti ollaan nyt aikuisina tekemisissä. Ikäsarjasssa mua lähimmän siskon kanssa eniten, veljen kanssa vähiten. Mutta enemmän olen saanut tukea ja apua elämässäni ystäviltäni ja tuttaviltani kuin sisaruksiltani. Johtuu tietty jo siitäkin, että asumme eri puolilla maata. Luulisin olevani aika samanlainen yksilö, vaikka olisinkin ainoa lapsi.

Mieheni on ainoa lapsi, eikä mikään kiinankeisari. Ihan tavallinen suomalainen mies hyvine ja huonoine puolineen.

Meidän lapsemme jää todennäköisesti ainokaiseksemme. Olen pohtinut asiaa paljon, ja olen päätynyt siihen, että suurin haaste yhden lapsen vanhemmille on oppia elämään lapsen kanssa niin, ettei lapsi koe, että hänen pitäisi täyttää vanhempiensa kaikki toiveet. Siinä, että vanhemmat haluavat ja voivat niin tahtoessaan täyttää ainokaisensa kaikki järkevät toiveet, en näe mitään pahaa. Meillä lapsi on päiväkodissa, joten siellä nyt ainakin oppii jakamaan niin tavarat kuin huomionkin. En tiedä onko sekään pahasta, jos lapsen ei tarvitse kilpailla vanhempiensa huomiosta sisarustensa kanssa. Kun saa kasvaa rakastavassa ja tukevassa perheessä, ei tarvitse sitä huomiota sitten myöhemmin hakea ehkä arveluttavistakin suunnista. Monilapsisenkin erheen vanhemmat voivat olla eriarvoisia tietoisesti tai tahtomattaan suhtautumisessaan lapsiin. Perhedynamiikka rakentuu usien tietyille rooleille, jotka eivät perheissä muutu ilman että koko perheen elämä jotenkin jytisee.
 
Sisko ja sen veli
Minusta omista sisarussuhteista ei vielä voi vetää johtopäätöstä, että "kun mullakin on etäiset välit veljeen niin en pidä sisarusta omalle lapsellenikaan tärkeänä". Pitäisi miettiä asiaa vähän laajemmalti. Ainakin omassa kaveripiirissä jos mietin niin kyllä useimmat ovat sisarustensa kanssa läheisiä ja taitaa olla vain yksi jolla on sisaruksiinsa vähän huonommat välit. Minusta pointti on siinä, että antaa lapselle MAHDOLLISUUDEN sisarussuhteeseen, on sitten paljon persoonasta ym kiinni millaiseksi välit muodostuvat. Ja myös vanhemmat voivat vaikuttaa sisarusten väleihin kannustamalla yhteydenpitoon, luomalla tiettyjä perheen yhteisiä traditioita ym.

Tuo on myös totta, että monesti sisaret ovat keskenään läheisiä, mutta sisko ja veli toisilleen etäisempiä. Minulla on myös veli, joka ei ole hirveän läheinen, mutta kuitenkin minulle tärkeä ihminen enkä mistään hinnasta haluaisi olla ainut lapsi. Olen myös veljen kautta päässyt paljon syvemmälle pojan ja myöhemmin miehen ajatusmaailmaan, kuullut kotona hänen urheiluharrastuksistaan, inttijuttuja ym ja tämän ansiosta on ollut helpompi ymmärtää ex-poikaystäviäni ja nykyistä miestäni.

 
Sisko ja sen veli
"Luulisin olevani aika samanlainen yksilö, vaikka olisinkin ainoa lapsi."

Mistä ihmeestä tuollaisenkin voi päätellä??! Et sinä pysty sitä objektiivisesti päättelemään miten sisarukset ovat sinuun vaikuttaneet. Et sinä eikä kukaan muu. PÄinvastoin voi sanoa, että kaikella todennäköisyydellä sisaruksesi ovat persoonaasi jotenkin vaikuttaneet niinkuin kaikki ihmiset joiden kanssa olemme (erityisesti lapsuudessa jolloin persoona muokkaantuu) olleet tekemisissä. Kannattaa lukea vaikka kehityspsykologian perusteoksia jos et usko.
 
netikkä
On vaikea sanoa, mitkä asiat johtuvat geeneistä ja mitä opitusta. Kaikista vähiten sitä voi tehdä "keittiöpsykologian" avulla. Jotenkin minusta tuntuu, että tärkein syy hankkia esikoiselle sisaruksia on se, että ITSE haluaa niitä lapsia. Jos lapsen haluaa vain jo olemassa olevalle lapselle leikkikaveriksi tai aikuisena seuraksi, niin ollaan vähän hakoteillä.

Omasta ja ystäväpiirin kokemuksesta olen huomannut, että jos vanhemmat ovat aktiivisesti läsnä, ovat välittäviä, huolehtivia ja jaksavat pitää perheen säännöistä kiinni (esim. ovat tasapuolisia, antavat huomiota kaikille lapsille), niin sisarusten kesken on hyvät välit. Jos taas lapset elävät kuin villissä lännessä eikä oikeudenmukaisuudesta, perheen säännöistä (esim. nukkumaanmenoajat, syömisajat, pienempiä ei saa kiusata) tms. jakseta pitää kiinni, niin sisarusten kesken voi olla voimakastakin mustasukkaisuutta, joka ei mene iän myötä ohi, vaan suhteet ovat kaunaiset, katkerat ja kilvoittelevat. Perheen ME-henkeen vanhemmilla on ratkaisevan tärkeä rooli.

On toisaalta sääli, jos vanhemmat hankkivat lapset kovin vanhoina, koska silloin heille ei jää mahdollisuutta hankkia lapsia oman jaksamisensa mukaisessa tahdissa, vaan jos esim. 2-3 lasta haluaa, niin ne pitää pistää samaan putkeen jaksoipa sitä vauvarumbaa sitten tai ei. Jos taas esikoisen hankkii nuorempana, niin sitä seuraavaa ei ole pakko väsätä juuri silloin, kun itse on vielä univelkainen, esikoinen vaipoissa ja syötettävä jne.

Minulla on nuorempi veli ja olen tosi kiitollinen, että minulla on hänet. Emme ole hirvittävän paljoa tekemisissä keskenämme, mutta minusta on lohdullista, että minulla on hänet. Esimerkiksi vanhempien ikääntyessä (lähestyvät seitsemääkymmentä) on hyvä, että asioista voi keskustella veljen kanssa luottamuksellisesti. Myös lapsilleni veljeni on tärkeä erityisesti miehen mallina, kun olen nykyään eronnut.

Olen itse ollut lapsena hirvittävän ujo ja veljeni oli se rohkeampi. Uskoisin, että silti olisin vielä ujompi, jos veljeäni ei olisi, koska jouduin kuitenkin pitämään puoliani, leikkimään hänen kanssaan ja opettelemaan vuorovaikutustaitoja ihan jokainen päivä. Kun menin päivähoitoon pitkän kotona olon jälkeen, niin olin oppinut sosiaalisia taitoja hyvin veljeni kanssa leikkiessä.

Oman veljen olemassaolo oli niin mukavaa, että halusin ehdottomasti kaksi lasta itsekin. Nyt on hauska seurata lapsiani, jotka elävät erilaista kehitysvaihetta, joten vaikka toinen on jo "iso" ja toinen pieni, niin saa nauttia siitä ison seurasta ja hänen kanssa keskustelusta, mutta kuitenkin saa myös nauttia pienen paijaamisesta.
 

Yhteistyössä