ainoa lapsi?

""Toisaalta pelkään sitä että hänestä tulee itsekäs ja tottuu siihen että hän on kaiken keskipiste. Minulla on useita ystäviä jotka ovat ainoita lapsia, ja sen kyllä todella huomaa.""

Samaa minäkin pelkään, en ole vielä koskaan elämäni varrella törmännyt tällaiseen ainokaiseen joka ei olisi itsekäs. Yksikin kaveri sanoi että ei hän ainakaan ole itsekäs ym, mutta pari viikkoa myöhemmin kun puhuimme yleisesti sisarista isommalla porukalla hän sanoi mitä kaikkea paitsi hän olisi jäänyt jos hänellä olisi sisaruksia (ei olisi omaa hevosta, ei olisi saanut niin paljon rahaa matkusteluun jne.). Silloin päätin että jos minulle vaan suodaan toinen niin teen vaikka olisikin vaikeaa alussa, (itsekään en omaa pitkää pinnaa).

Tiede-lehdessä jokunen numero sitten uutisoitiin että vastoin yleistä käsitystä ainoat lapset eivät ole itsekkäämpiä kuin sisarusparvessa kasvaneet vaan päinvastoin. Ainoat lapset ovat anteliaita, luottavaisia ja sinisilmiäisiä, sisarusparvessa kasvaneet ovat taas oppineet juonimisen ja manipuloinnin jalot taidot jo pienenä lapsena ja ovat tarkkoja sinun/minun- kysymyksissä.

Noh, oman kokemukseni mukaan tämä pitää paikkansa siinä mielessä että itse tunnistan itseni tuosta ainoan lapsen tyyppikuvauksesta, varsinkin jos vertaan parhaaseen ystävääni joka on nelilapsisen perheen kasvatti.

Ainoat lapset varmasti ovat kärsimättömämpiä, ja luonnollisesti saaneet enemmän huomiota, mutta en sanoisi että tuntemani ainoat lapset ovat yksiselitteisesti itsekkäitä (kuten en minäkään, vaikka rakastan huomion keskipisteenä olemista ja pidän puoleni että tulen kuuluksi)

Itselläni on yksi lapsi, enkä ole ajatellut tehdä toista. Minulle on ihan luontevaa tämä yksilapsisuus. Itse en koe jääneeni mistään paitsi, minun on vaikea kuvitella minkälaista on kun on sisaruksia. Asuimme teollisuusalueella, ja muistan kaivanneeni leikkikaveria ennen kuin menin esikouluun, mutta en muista erityisemmin kaivanneeni siskoa tai veljeä. Omasta tyttärestäni toivon pystyväni kasvattamaan itsenäisen, hyvän itsetunnon omaavan, empaattisen ja rohkean naisen.

 

Niin ja piti lisäämäni että mitäs pahaa siinä on että on tottunut olemaan huomion keskipisteenä? Aikuisena vaan on tehtävä enemmän töitä sen eteen, mm. olemalla aktiivinen, keskusteleva, kerrottava mielipiteensä asioista, oltava aloitteellinen, kerrottava vitsejä kiusallisen hiljaisuuden laskeutuessa...

 

Samaa mieltä Bubun kanssa. Itse olen todellakin joutunut taistelemaan kaikesta pikkuveljeni kanssa ja se on varmasti tehnyt minusta kovemman, eikä aina niin hyvällä tavalla. Yksi kummilikoistani taas, ainoana lapsena, on juuri tuollainen avoin, antelias ja sinisilmäinen, ihastuttava tyttö ja olen aina ihaillut kuinka hän on säilyttänyt lapsenmielisyytensä vieläkin kohta jo lähes aikuisena ihmisenä.

Samanlaisen aion kasvattaa omasta tyttärestäni, itsenäisen, mutta avoimen, anteliaan, mutta hyvän itsetunnon omaavan ja sinsisilmäisen, mutta rohkean tytön ja naisen. Sallittakoon kaikille oma tapansa, myös lasten lukumäärän suhteen, tässäkään kun ei ole yhtä ainoaa totuutta

 

Varmastikin vanhemmilla on iso rooli siinä, millaiseksi lapsi kasvaa. Jos lapsi ei saa rakkautta, välittämistä ja huomiota, niin ainoana lapsena olo voi olla todella raskasta, kun ei ole ketään jakamassa taakkaa. Muistelen lukeneeni, että Negative-yhtyeen keulakuva Jonne Aaron totesi jossakin haastattelussa, kun häneltä kysyttiin lapsuusvuosista lastenkodissa (vanhemmilla alkoholiongelma), että veljistä oli tukea ja turvaa niinä vuosina.

Toisaalta jos lapsia on liian paljon, jotta vanhemmat jaksavat kaitsea lapsilaumaansa, niin joku voi kokea tulleensa tallotuksi ja väärinymmärretyksi. Uskon kuitenkin, että lapsena opetellaan niitä taitoja, joita tarvitaan aikuisenakin. Esimerkiksi omista oikeuksistaan täytyy pitää huolta ja yleensä se on luonnollista, jos on joutunut kinastelemaan sisarusten kanssa. Itse ihastelen omissa lapsissani sitä, että vaikka he tappelevatkin, niin silti he myös automaattisesti esimerkiksi jakavat karkit keskenään ilman erikseen komentamista. Olikohan se Arvo Ylppö joka aikoinaan tokaisi, että kun sisarukset tappelevat keskenään lapsena, niin sitten ei tarvitse tapella enää aikuisena. Minulla ainakin tämä pitää paikkaansa oman siskoni kesken.

 

Minä haluan enemmän kuin yhden lapsen, ja olen siinä onnekseni myös onnistunut. Minulla on ollut sisaruksia itsellänikin, ja pidän sitä hienona asiana. Puolisollani ei ole sisaruksia ollut, ja hän on niitä kovasti nuorempana kaivannut. Tuntemani ainoat lapset ovat itsekkäämpiä kuin ne, joilla on sisaruksia ja jotka ovat pienestä pitäen oppineet jakamaan asioita ja huomiota.

Mielipiteitä on tietysti monia, ja niin saa ollakin. Minusta sisarusten rikkaus on siinä pysyvyydessä, mitä ne tarjoavat. Lisäksi sisaruksen kanssa voi käsitellä kaikkea mahdollista omaan perheeseen ja vanhempiin liittyvää, mikä ei samalla tavalla esim. ystävien kanssa onnistu. Itselleni sisarus on todella tärkeä, vaikka emme maailman läheisimpiä aina olekaan olleet.

 

Itse olen ainoa lapsi ja aina kaivannut sisaruksia. Minun jälkeeni äitini sai useita keskenmenoja ja niin jäi sisarukset puuttumaan. Erityisesti toivoin sitä mahdotonta isoveljeä, mutta myös siskoja. Vaikka aikuisena ei oltaisikaan läheisiä, niin kuitenkin olisi joku/joitakin, jotka tietävät lapsuuden tapahtumat ja voi jutustella omista vanhemmistaan. Nyt sellainen henkilö puuttuu.

Odotan nyt ensimmäistä lastani ja todella toivon, että voisimme saada useamman lapsosen. Näen sisaruksissa hyviä puolia enemmän kuin ainoana lapsena olossa. Ainahan se ei ole itsestä kiinni...

En koe ainoana lapsena olevan itsekkäämpi. Saamani tavarat olivat usein käytettyjä enkä saanut läheskään aina haluamaani. Koska ei ollut sisaruksia, en varmaankaan oppinut jakamaan samalla tavoin, mutta toisaalta en myöskään pitämään kynsin hampain kiinni minulle kuuluvasta tavarasta ja puolustamaan "reviiriäni", kuten mieheni on puheidensa mukaan sisaruskatraansa kanssa joutunut tekemään. Nykyisinkin minun on helpompi jakaa asioita kuin mieheni. Itse sitä itsekkyyttä on toki vaikea arvioida. Ennemminkin äidilläni oli vaikeuksia irrottautua minusta, kun muutin kotoa. Ainoana lapsena sai kahta kauheammin taistella omasta itsenäisyydestään, koska äidilläni ei ollut muita lapsia, joihin jakaa energiaansa tai "takertua". Lisäksi koen, että minulla on ollut työn takana oppia sosiaaliseksi esim. työelämässä. Opin viihtymään yksinkin ja saatan asiaa itse tiedostamatta olla puhumatta koko kahvipaussin ajan. Kuuntelen muita ja olen "mukana", mutta minulla ei ole tarvetta olla keskipisteenä tai tunkea omaa mielipidettäni joka väliin. Nykyisessä sosiaalisuuttaa ja avoimuutta korostavassa työkulttuurissa se ei ole aina etu...

 

Jokainen tehkööt mitä tykkää mutta itse todella toivon, että tyttäreni tulee saamaan sisaruksen, miksei toisenkin. Olemme siskoni kanssa toisillemme melkein parhaat ystävät. Ja ikäeroa meillä on kuitenkin 6 vuotta. Mieheni ja tyttäreni jälkeen siskoni on ehdottomasti seuraavaksi tärkein ihminen elämässäni. Olisin menettänyt todella paljon jos häntä ei olisi olemassa. Lapsena emme tietenkään suuresta ikäerosta johtuen olleet ihan näin läheisiä, mutta tärkeä hän oli minulle silloinkin. Ikinä en ole kokenut, että meidän pitäisi jotenkin taistella vanhempien huomiosta ja rakkaudesta. Se on minusta jotenkin tosi huono perustelu sille ettei halua enempää kuin yhden lapsen. Mutta niin kuin sanoin, jokainen tyylillään.

 

mulla on yksi veli, myöskin oman perheen (mies ja lapset) jälkeen mulle tärkein henkilö: ystävä ja sukulainen. Juurikin ihanaa, että on joku, jonka kanssa on kasvanut ja elänyt lapsena, voi jutskata monista jutuista, mitä toiset eivät ehkä ymmärrä/tiedä. Miehelläni on kaksi veljeä, jotka ovat hänelle tärkeitä. Joten ehdottomasti halusimme omalle esikoisellemmekin sisaruksen...

 

mulla on yksi veli, myöskin oman perheen (mies ja lapset) jälkeen mulle tärkein henkilö: ystävä ja sukulainen. Juurikin ihanaa, että on joku, jonka kanssa on kasvanut ja elänyt lapsena, voi jutskata monista jutuista, mitä toiset eivät ehkä ymmärrä/tiedä. Miehelläni on kaksi veljeä, jotka ovat hänelle tärkeitä. Joten ehdottomasti halusimme omalle esikoisellemmekin sisaruksen...

 

Me olemme saaneet yhden lapsen, joka jää ainokaiseksi. Olisin halunnut enemmän, mutta kohtuni jouduttiin poistamaan pian synnytyksen jälkeen. Mies ei halua adoptioita. Ehdottomasti olisin toivonut enemmän lapsia ja surettaa kovasti tämä tilanne. Siihen on ihan hirveän vaikea sopeutua ja asiaa hyväksyä. Näin vain on. Onhan se ihanaa, että jotkut voivat valita haluavansa vain yhden lapsen. Ja kaikista v-mäisintä on tuttavat ja sukulaiset, jotka voivottelee, miten itsekkäitä me ollaan, kun ei tehdä enempää. Voi v-ttu sanon minä, joskus tekisi mieleni sanoa ääneen... Mitä se niille kuuluu ja mistä ne mitään tietää...

 

Monelle varmaan valinta perustuu pitkälti omiin kokemuksiin sisaruksista. Minulla on hyvät ja läheiset välit siskoihini ja olisin halunut enemmän lapsia kuin yhden. Miehellä taas ei ole koskaan ollut läheiset suhteet sisaruksiinsa eikä siksi olisi halunutkaan enempää lapsia. Meillä luonto päätti asian meidän puolesta, emme siis myöskään voi saada enempää lapsia. Itselleni tässä asiassa on ollut sulattamista ja monesti olen pohtinut adoptiota....

 

Jottei kenellekkään jäänyt kuvitelmaa, että olen "valinnut" vain yhden lapsen, niin selvennän vielä elämäntilannettani, jossa yksi lapsi riittää.

Ensinnäkin tämän yhden ihmeen odottelu kesti vuosia, enkä koskaan uskonut saavani lasta. Ihme tapahtui ja sain tämän ihanan ainokaiseni, mutta nyt alkaa ikä tulemaan vastaan, en valitettavasti selviäisi toisesta vauvavuodesta enää.. Lisäksi parisuhde lapsen isään on loppunut, joten ei niitä lapsia oikein yksinhuoltajana viitsi enempää tehdä, puolivuotiaan kanssa tosin ole aikaakaan mitään uusia isäehdokkaita hakea..

Olen todella onnellinen, että minulle suotiin tämä yksi lapsi ja tilanteeseen tyytyväinen, joten hän jää näistä "itsekkäistä" syistä ainoaksi lapseksi..

 

Itse olen ainoa lapsi, ja täytyy kyllä sanoa että olen katkera siitä, ettei minulla ole sisaruksia. Kaikki ulkomaanmatkat, joka päivä, aina yksin. Hankkikaa ihmeessä toinen lapsi!

 

meillä on se tilanne että lapsella ei tule olemaan serkkuja yhtään, ja muutenkin hyvin pieni suku.
Jotenkin ahdistaa, tuleeko lapsemme olemaan sitten kauhean yksinäinen. Itsekin olin juuri sukulaisten ja serkkujen puutteen takia välillä yksinäinen lapsena vaikka kavereita olikin aika paljon. Mutta esim. kesälomat olivat yksinäisiä. Mieleeni on painunut että kaverit olivat "aina serkkujen kanssa". Asuimme omakotitalossa, joten pihallakaan ei ollut kavereita, ainoastaan koulussa.
Tietysti meillä on ystäviä joilla on lapsia.. Mutta olen huomannut että esim. omat perheystävämme, joilla on lapsia myös, viettävät yleensä vaput ja juhannukset ym. omien sukulaisten kanssa, yleensä siis lastensa serkkujen kanssa. Kesät ollaan mökillä ison lapsikatraan kanssa. Sellaista toivoisin itsekin!
Ehkä tämän vuoksi itse päädyn siihen että yritämme toistakin lasta.

 

Itse pohdin saman kysymyksen äärellä. Mulle riittäisi mainiosti 1 lapsi. En myöskään tiedä miten pärjäisin kahden lapsen kanssa kun arjen hallinta on muutenkin hankalaa add:n takia. Itselläni on sisko,joka on paras ystäväni ja ainoa johon luotan sataprosenttisesti. Haluan tuoda esille kuitenkin yhden näkökulman: lapsena leikkisin melkein pelkästään siskoni kanssa, joten koulun alettua olin ujo ja arka muiden lasten seurassa. Joten joskus ainoalla lapsella voi olla myös paremmat sosiaaliset taidot.

 

On helppo kuvitella, että jos olisi sisar ollut, kuinka läheisiä olisimmekaan... jne. Minä tosiaan en ole erityisen läheinen, hyviä ystäviä sen sijaan on aina ollut. Jolle vaikka soittaa mieli maassa, kuten joku edellä sanoi.
Todellisuus voi olla sellainenkin. Eivät kaikki sisarukset tule toimeen keskenään, tai vaikka tulisivatkin, ole millään tavalla läheisiä.
Turha nyt maalata mitään Disney-tyyppisiä onneloita monilapsisita perheistä. Sellaisiakin varmasti on, mutta ei ole mikään onnen automaatti. Voi tosiaan olle, että sisarukset jäävät toisilleen etäisiksi. Taikka sitten riitelevät perintöä yms.
Ystävyys kasvaa muusta kuin sukulaisuussuhteesta - vaikkei se este ystävyydelle olekaan! (riippuen kenen suvusta puhutaan...)

Itsellä jää yhteen. Onpahan äiti sitten kunnossa huolehtimaan ainokaisestaan.