Ainoat lapset äiteinä ja isinä?

[ap.]

Johan tulikin kökkö otsikko. Mutta asiaan:

Olen itse kasvanut perheen ainoana lapsena. Miehelläni on veli, mutta heillä on ikäeroa melkein 10 vuotta. Mies sanoo, että lapsena heidän välilleen ei tullut lujaa ystävyyttä, ikäeron takia he ovat kokeneet kuuluvansa yhteen vasta aikuisiällä.

Minä taas pohdin, että kun meillä oli vasta tuo esikoinen, oikeastaan joka tilanteeseen oli malli kotoa, jota sitten saattoi soveltaa tahtomallaan tavalla. Nyt tilanne on uusi: meillä on kaksi lasta alle kahden vuoden ikäerolla. Äitinkin sanoi, että hänestä tilanne tuntuu ihmeelliselle, juuri siitä syystä, ettei omaa kokemusta sisarusten kanssa vietetystä arjesta ole.

Millaisia kokemuksia teillä muilla on? Äidin- ja isänvaistolla ja maalaisjärjellä eteenpäin kuin höyryjuna kokemuksen puutteesta huolimatta, vai mistä olette ottaneet mallia? Minä huolehdin esikoisesta lähinnä sen mukaan, kun sydämessä hyvältä tuntui, mutta huomasin monta kertaa, että nappasin vinkkejä varastoon katsellessani esim. lapsen mummojen , kummien yms. touhuamista lapsen kanssa. Olen saanut monta kullanarvoista toimintamallia ihan vain sivusta seuraamalla, etenkin mitä tulee lapsen kiukun sietämiseen tai lapsen leikittämiseen. Mulla kun ei ollut ikinä ollut vauvaa sylissä ennen esikoista, suvussa ja kavereilla ei kenelläkään ole ollut pieniä.

Muutkin saavat vastailla, ei ole pakko olla ainokainen itse. Kiva, jos joku viitsisi!

 

["mmm"]

no se on pakko sanoa että mulla on useampi ainokainen äiti kaveripiirissä ja he kaikki on itse tehnett monta lasta sen takia että heidän mielestään se ainokaisena oleminen ei ollut mitään hauskaa. varsinkin aikuisiällä kaipaavat kovasti sisaruksia ja lapsilleen serkkuja. ja sen oon huomannu että ne isovanhemmat joilla on itsellä ollu vain yksi lapsi (esim oma mummoni) eivät tosiaankaan osaa suhtautua tilanteeseen jossa on monta pientä. Itselläni on 3 alle kouluikäistä ja oon huomannu että ovat ihan paineissa esim niissä tilanteissa joissa sisarukset riitelee. samoin varsinkin mummoni ihmettelee että miten jaksan ja ehdin tehdä kaiken tarvittavan kun on monta lasta. Hänellä itsellään ei oo kokemusta usean lapsen hoidosta kerralla niin ei yhtään osaa ajatella että miten kaikki sujuu.

 

[Huisi hippu]

mies ainoa lapsi. ja seurustelun alkutaipaleella huomasin tiettyjä vaikeuksia jotka johtuivat miehen tottumattomuudesta jota taas minulla oli kun olin elänyt elämäni sisaruksien kanssa. tuotti vaikeuksia, vaati opettelua. nyt kaikki mallillaan.

lapsia meillä ei vielä ole. kuusi on ehdoton maximi

 

["minttu"]

Sekä minä että mies ollaan ainoita lapsia... ja meillä myöskin on vain yksi lapsi, joka todennäköisesti jää ainokaiseksi. Meillä kummallakaan ei ollut juurikaan kokemusta lapsista ennen oman lapsen syntymää, mitä nyt kummilapsia/ystävien lapsia/omia serkkuja oltiin joskus pidetty sylissä. Lapsen hoitaminen ja kasvattaminen on siis todellakin kaikin puolin ollut meille ihan uutta ja opeteltavaa... Mun mies puhui jo ennen lasta siitä, että hän haluaa olla oman isänsä kaltainen isä meidän lapsellemme, ja niin hän kyllä on ollutkin. Mun mies on todella ihana isä, joka antaa paljon aikaansa lapselle, hoitaa vaipanvaihdosta kylvettämiseen jne. Itsekin olen varmasti ottanut äitiydessä mallia omasta äidistäni, mutta monessa asiassa olen kuitenkin erilainen kuin hän. Sitä olen monesti miettinyt, että ehkä juuri siitä johtuen, että me sekä mies että minä olemme ainoita lapsia, emme osaa ajatella perheeseemme enempää lapsia. Tai ehkä se on myöskin luonnekysymys, en tiedä... Mutta me molemmat koetaan, että tämä yhden lapsen perhe on just sopiva meille. Jotenkin tuntuu, että kahden tai useamman lapsen kanssa mikään ei pysyisi kasassa!

 

["Vilukissa"]

Meillä minä olen se ainokainen. Ja nyt lapsia siunaantunut kolme ... En mä missään vaiheessa esikoisen kanssa ollessani mitenkään epäröinyt pärjäämistäni äitinä tai kyseenlaistanut sitä vain sen takia, ettei minulla itselläni ole sisaruksia. Kyllä elämä opettaa ja hyvin opettaakin ! Ja ennen kaikkea se ihana lapsi :heart:.

 

[Äiskä89]

Itselläni on kolme sisarusta, kaksi heistä vajaan 10 vuotta minua vanhempia ja pikkuveli minua vuotta nuorempi, isojen kanssa en juuri aikaani viettänyt, ikäeron takia, mutta pikkuveljen kanssa sitäkin enemmän ja edelleen olemme läheisiä en tiedä miten olisin aikani saanut kulumaan ilman pikkuveljeä Asuimme "keskellä ei mitään" joten kaverit asuivat useamman kilometrin päässä..

Itselläni on kaksi lasta esikoinen täyttää syyskuussa 3 ja kuopus marraskuussa vuoden Itse ajattelin että onhan se hienoa jos on se sisarus siinä kaverina

 

[ap.]

Kiitoksia kaikille

Me tuon miehen kanssa alun alkaen keskusteltiin, mitä kukin toivoo. Lupasin, että jos vaan meille lapsia annetaan, yritetään ensin yhtä ja katsotaan sitten, mikä on mielipide sen jälkeen. Tulos: Minusta 1-2 ja miehen mielestä 2-3 lasta on hyvä. Eli 2 on ainakin hyvä kompromissi. Mä kallistuin kahteen sen takia, että täällä "keskellä ei mitään" kuten tuossa joku sanoikin, ei ole oikeastaan lapsiseuraa. Yhden lapsen kanssa olisin halunnut sitten muuttaa johonkin ihmisten ilmoille. Eihän sisaruksia voi velvoittaa toistensa jatkuvaksi seuraksi, mutta jos heistä kuitenkin olisi välillä seuraa toisilleen? Isompana täytyy sitten olla aktiivinen ja kuljettaa lapsia kavereille kylään ja päin vastoin. Mulla ainokaisena oli aina seuraa, kaupungissa kun asuttiin, joten sisarusten kaipuu ei ollut valtava. Etenkään sen jälkeen, kun äiti kieltäytyi tekemästä mulle isoaveljeä.

Toisaalta näppituntumallahan tässä on yhdenkin kanssa menty, eka kerta on eka kerta joka asiassa. Mutta silti vähän jännittää, osaako sitä tehdä hyviä vai huonoja ratkaisuja kun lapsille tulee joskus mustasukkaisuutta tai kinaa. Nyt mulla on pari uutta tuttua, joilla on lapsia, mutta melkoista "maailman parhaana perheenä" esiintymistä ja ongelmien välttelyä näkyy olevan, jos kyläreissulla heidän lapsensa riitelevät. Sieltä ei saa muuta mallia kuin sen, että lapsen saa tikkarilla hiljaiseksi, kunnes vieras lähtee. Olisi tosiaan kiva nähdä perhe-elämää vähän käytännössä, mutta Siperia opettaa, viimeistään. Tykkäsin tuosta vilukissan ajatuksesta: "Kyllä elämä opettaa ja hyvin opettaakin ! Ja ennen kaikkea se ihana lapsi."

Sillä yritetään eteenpäin, ainakin näin alkuun. Tulen sitten kiljumaan apua, jos homma menee karille