Airistolla sähköä ilmassa

[vierailija]

Helleaalto paukahti heti naamalleni, kun avasin vanhan mersun oven. Näissä on ilmastointi tehty kunnolla, ajattelin, kun suljin oven, jonka sisäpuolella olin juuri saanut nauttia raikkaasta, viileästä ilmasta, joka sai melkein unohtamaan kolmeenkymppiin kivunneen lämpömittarin. Nappasin takaluukusta näppärän taittokärryn, jolla saa nopeasti kuskattua kaikki ruokasäkit ja vedet veneeseen ja ladoin ostokset sen päälle. Marssin kärry kolisten kohti venettäni, vanhaa puumoottorivenettä, jonka hommasin neljä vuotta sitten, eron jälkeen. Se tarvitsi joka vuosi huolenpitoa ja hellyyttä kaikkine huoltotoimenpiteineen. "Leena" oli nyt naiseni, enkä muita naisia kaivannutkaan.

Hiki virtasi, kun ladoin vesikanistereita ja ruokakasseja veneeseen, mutta se ei haitannut: kohta virkeä merituuli pyyhkisi pois kaikki mantereen murheet mielestä. Menin ruorin viereen, laitoin virrat päälle ja katselin polttoainemittaria, joka ei inahtanutkaan. "Taas kontakti rikki", mietin ja aloin naputtelemaan mittaria, joka heräili pikkuhiljaa ja näytti reilua puolta tankkia. Väänsin väkivahvan pikku dieselkoneen käyntiin ja hymy alkoi nousemaan väkisinkin hikisille, ruskettuneille ja parransänkisille kasvoilleni, jotka näin taustapeilistä. Harmaatakin oli näköjään hieman tullut ohimoille ja viiksiin hiukan lisää. Hommasin ison taustapeilin veneeseen, sillä syvällä olevasta ruorikopista oli vaikea nähdä taaksepäin muuten.

Nousin irrottamaan köyttä, kun laiturilla käveli ripeästi nuorehko, valkoiseen t-paitaan ja polvipitkiin farkkuihin pukeutunut hyvännäköinen nainen reppu olallaan. Hän vilkuili taakseen tämän tästä ja näytti hermostuneelta. En kiinnittänyt sen enempää häneen huomiota, vaan irrotin köyden ja hyppäsin veneeseen. Nainen olikin ehtinyt jo siinä vaiheessa veneeni viereen ja hymyili. "Moi. Saaks mä tulla kyytiin, mä oon aina tykänny veneilystä", hän sanoi kiireesti, teeskennellyn rennosti. "Ja sinä olet...?" kysyin epäluuloisena, nojaten veneen partaalle, ettei hän vain hyppäisi kyytiin. "Mä olen Maria ja..." hän keskeytti ja vilkaisi jälleen maalle päin. Näin sivusilmällä siellä myös hermostuneesti kulkevan lihaskimppuisen, lyhyttukkaisen miehen yllään harmaat maastohousut, kireä valkoinen t-paita, jonka päällä oli kasa ketjuihin kiinnitettyjä koruja ja "nopeet" aurinkolasit päällään. "Hyppää kyytiin", sanoin reippaasti Marialle. "Selitä matkalla sitten".

Maria luikahti ohitseni veneen pohjalle ja minä menin ruoriin ja käänsin kaasuvipua eteenpäin. Leena lähti puksuttamaan rauhallisesti Raisionlahdelle. Näin taustapeilistä miehen kävelevän hermostuneesti edestakaisin ja katseen kiertelevän sinne ja tänne. Kääntämättä katsetta pois mereltä sanoin Marialle: "Pysy alhaalla. Onko hän sinun miehesi?" Maria painautui alas ja ei ensin sanonut mitään. Pidätteli selvästi itkua. Hän henkäisi syvään ja vastasi hiljaisesti: "sano sitten, kun hän on mennyt."

Olin ajellut hyvän tovin kohti ruissalon kärkeä, kun huomasin, ettei tuo kirkkaanvalkoinen paita enää näkynyt laitureiden liepeillä, joten uskalsin sanoa jo rauhoittuneelle, mutta edelleen kankeasti pohjalla makaavalle Marialle: "vaara ohi. Älä nouse vielä. Mutta voitas vähän jutustella tässä. Ooksä pahassa pulassa?" Tiesin, että kysymys oli hölmö, näinhän omin silmin, että hän pelkäsi varmaan henkensä edestä, mutta toisinaan muukalaisten edessä kannattaa leikkiä vähän hölmömpää, kuin on. Sitä paitsi ylipäänsä mikä vain jutustelu rentouttaisi tunnelmaa.

"Onko oikeasti mennyt?", kysyi Maria nyt selvästi itsevarmemmin. "On", vastasin. Maria huokaisi selvästi helpotuksesta ja näin, kuinka hänen koko kroppansa päästi jännityksestä irti. "On se mun mies", Maria alkoi selittää rauhallisesti, katsoen surullisesti veneen pohjaan. "Me ollaan oltu naimisissa joku kuus vuotta, mutta se on muuttunu nyt ihan eri mieheksi sen jälkeen kun aloin odottaa lasta." Katsoin automaattisesti hänen vatsaansa, mutta se oli vain niin vähän koholla, ettei siitä vielä tiennyt. "Kuinka pitkällä raskaus on", kysyin ja koetin katsoa häntä lempeästi. En siksi, että epäluuloni olisi laskeutunut, mutta näennäinen rentous saattaisi ehkä saada Marian avautumaan enemmän.

Maria ei vastannut kysymykseen, vaan nousi istumaan perätuhdolle ja katsoi hyvän tovin hiljaa, käteensä nojaten niemenkärjen taakse jäävää Raision pienvenesatamaa ja Turun telakkaa. En voinut olla huomaamatta, että väljähköjen vaatteidensa alla hän oli hyvin solakka. Yhtäkkiä hän rikkoi Leenan koneen jumputuksen luoman tasaisen jyrinän. Hän kääntyi oikein päin ja aloitti synkkä ilme kasvoillaan: "Janne oli ennen ihan kunnon mies. Kävi töissä, elätti perhettä, kävimme lomamatkoilla ja hän oli aina minulle hellä ja hyvä." Maria alkoi nieleskellä hieman ja jatkoi silmiään räpytellen ja jatkoi ääni hieman väristen: "Sitten kun hän jäi työttömäksi viime jouluna, hän aloitti salilla käynnin. Aluksi iloitsinkin siitä, että hän huolehti kunnostaan, mutta luulen, että vähän ajan päästä hän alkoi myös käyttämään hormoneja, koska jotkut hänen kavereistaankin olivat varmaan käyttäneet niitä." Sen kyllä näkee, ajattelin mielessäni hiljaa, kun muistin tuon laiturilla pyörineen jääkaappipakastimen. "...Ja varmaan jotain muita aineita." Maria katsoi alaspäin, aivan kuin olisi voinut pahoin. "Koska olet viimeksi syönyt", kysyin hänen tarinaansa mitenkään liittymättä. Pelkäsin, että hän pyörtyisi pian. Maria hätkähti kysymystäni ja katsoi minua ensi kertaa silmiin. Hänellä oli tavattoman kauniit, suuret, tummanvihertävät silmät. Ne olivat hyvin viattomat. Mutta en ollut eilisen teeren poika. Odotin kertomuksen jatkoa.

Maria räpytteli silmiään ja sanoi: "söin mä vähän puuroa aamupalaksi.." sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Huokaisin ja mietin, että mihin ihmeen pulaan tuo mies oli naisen ajanut. Tai ainakin hänen kertomuksensa mukaan. Kaivoin muovipussista vierestäni maustettuja pizzakorppuja ja nappasin kokiskeissistä yhden limun hänelle. Nainen avasi pussin ja alkoi ahmia korppuja ja selitti suupalojen välillä: "Kiitos. Olisin varmaan pyörtynyt kohta", hän aloitti. "Huomasin", vastasin vahingossa hieman kökösti. En halunnut pudottaa kuitenkaan näennäisen ystävällisyyden verhoa, joten jatkoin: "ota vain lisää mitä mielesi tekee, kyllä täällä ruokaa riittää". Maria sai nyt voimaa ja jatkoi kertomustaan. "Janne ja minä oltiin odotettu, milloin olis sopiva hetki lapselle. Ja nyt kun hän oli työtön ja mulla opinnot loppu, niin ajateltiin tossa keväällä, että nythän meillä ei oo muuta ku aikaa." Hän hymyili ensi kertaa hieman. Hymyilin hiukan takaisin. "Mutta ne mömmöt varmaan alkoi sekoittamaan sen päätä ja se alko eka kertaa saamaan semmosia kamalia raivokohtauksia, samoihin aikoihin, ku aloin odottaa. Aattelin eka, että se johtu siitä, että sitä hermostutti, ku tää on meidän eka lapsi." Marian ilme muuttui jälleen vakavaksi. "Mut sit sille rupes tulee kaikkia kalliita koruja ja kelloja. Uusia puhelimia ja kalliita vaatteita. Ja ku aloin kyselee, et mistä nää on, ni eka se vaa selitti, et ne on lahjoja ystäviltä. Vähä aikaa halusin uskoo, mut ku tivasin vaa lisää, ni sit se hermostu ja alko lyömään." Maria nosti paitansa helmaa ja näytti vyötäröllään olevaa isoa mustelmaa. "Mä sanoin, et mä lähden, mut se on saanu mut pysymään, ku on luvannu parantaa tapansa." Sanat juuttuivat jälleen kurkkuun. "Phyh, niin varmaan!" hän tuhahti itkuisella ja katkeralla äänellä.

 

[vierailija]

Takaa alkoi kuulua ison moottorin ääntä. Katsoimme molemmat taakse ja näimme nopeasti lähestyvän ison valkoisen moottoriveneen. Maria jähmettyi ja painui jälleen veneen pohjalle. "Toivottavasti se ei oo se", hän huudahti epätoivoisesti ja veti penkin alta ison sadetakin päälleen näkösuojaksi. "Leikitään, että kaikki on hyvin ja sä et oo täällä jos se on se". Jännityksestä hikoillen katselin peilissä suurenevaa moottorivenettä, joka pian kaarsi rinnalle. Ruorissa istui vanhempi hymyilevä mies vierellään niin ikään hymyilevä valkotukkainen nainen. Peräkannella hihkui alakouluikäinen tyttö ja poika ja he kaikki vilkuttivat. "Vaara ohi", hihkaisin Marialle, joka kömpi sadetakin alta esille. Hän katseli hämmentyneenä ensin ohikiitävää venettä, mutta hymyili sitten helpottuneesti ja vilkutti takaisin.

Veneen mentyä ohi katselin plotteriani, joka piirsi tarkkaa sijaintiani karttaruudulle kaiken aikaa. Maria oli istahtanut perään jälleen. Mietin, että ketkähän kaikki näkevät sijaintimme näiden laitteiden kautta. "Kuule, onko sulla puhelin mukana", kysyin. "Tottakai, miten niin", Maria vastasi ja katseli hämmästyneenä huolestunutta ilmettäni. Sanaakaan sanomatta hän kyyristyi reppunsa äärelle kaivoi luurinsa esille. "Pitäskö tää laittaa lentokonetilaan", hän kysyi samalla kun avasi näyttöä. Hänen ilmeensä kauhistui. Hän toi näytön eteeni. "27 vastaamatonta puhelua", näkyi ruudulla. Hän avasi viestivalikon. Hänen silmänsä pullistuivat ja alkoi hengittää tiiviimmin. Kylmä värähdys selässäni voitti hehkuvan helteen. "Nyt ei taida näyttää hyvältä", sanoin katsoen häntä kysyvästi. Silmät apposen avoinna kauhusta hän toi viestin eteeni. "Vastaa vittu puhelimeen" "Mä hakkaan sut ku tuut kotii" "Haen sut vaikka Venäjältä, jos et vastaa". Samankaltaisia raivoa uhkuvia viestejä näkyi viestikentällä loputtomiin. "Laita se kokonaan kiinni. En halua, että meidän sijaintia saa tietää tässä tilanteessa kukaan". Suu tiukkana viivana Maria katsoi minua vakavasti suurilla silmillään auringopolttaminen, kiharien hiustensa alta. Hän käänsi katseensa takaisin puhelimeen ja painoi pitkään virtapainiketta. "Laitan varmuuden vuoksi myös plotterin transponderin ja oman puhelimeni kiinni".

Airistonselkä alkoi avautua eteemme. Suunnitelmani oli ajaa Nauvoon ja yöpyä siellä. Saariston takana oli jossain suuria pilviä, mutta muutoin taivas oli kirkas. Säätieto olikin luvannut selkää, joten tästä tulisi mukavaa veneilyä. Maria pureskeli kynsiään välillä ja tähysteli hermostuneesti ympäriinsä. Nyt aloin saada kuvan valppaasta ja terveestä naisesta, jolla olisi nähtävästi aivan aikuisten oikeasti käsillä tilanne, jota hän ei ollut itse luonut. Sallin oman suojakuoreni laskea hieman. "Mäkin olin naimisissa joskus. Meillä on kaksi lastakin, aikuisia jo." Omasta elämästä avautuminen antaa luottamusta toiselle ja halusinkin nyt oikeasti antaa hänelle tunteen siitä, että kanssani hän olisi ainakin tämän venematkan ajan turvassa.

 

[vierailija]

Maria hymähti ja katsoi minun suuntaani nopeasti ja huolimattomasti hymyillen, mutta jatkoi horisontin tähyilyä. Jannen mahdollinen ilmaantuminen mistä tahansa ilmansuunnasta hermostutti silmin nähden häntä. Ei mikään ihme. Tuon lihaskimpun intensiivinen viha, joka uhkui noista puhelinviesteistä sai minutkin vilkuilemaan välillä suuntiin, joihin ei olisi tarvinnut tähystää. Mietin kuumeisesti, millä voisin irrottaa Marian huomion jokaisesta horisontissa välkkyvästä moottoriveneestä. "Oletko ajanut koskaan venettä", huikkasin hänelle. Maria katsahti taas minuun. "Veneiltiin joka kesä, kun oltiin lapsia", hän vastasi hajamielisesti ja jatkoi tähyilyä.

Airistonselän takana tummat isot pilvet alkoivat kasvaa. Tätä ei ollut kerrottu säätiedotuksessa. "Haluaisitko ajaa venettä", kysyin tahattoman imelästi ja kaduin heti. En halunnut hänen saavan kuvaa, että minulla olisi jokin taka-ajatus, mitä minulla ei ollutkaan. Mietin, mahtaisimmeko ehtiä Nauvoon ennen noiden pilvien saapumista. Nyt kun plotteri oli pois päältä, sain hyvän tekosyyn. "Katson merikartasta sopivan ankkuripaikan varmuuden vuoksi, kun nuo pilvet näyttävät lähestyvän. Siksi kysyin, että jos sen ajan ajaisit." Marian ilme helpottui. "Juuh! Kyllä se onnistuu", hän sanoi ja astui hymyillen alas perältä. Hän sipaisi söpösti hiuksiaan korvan taakse. "Mikä kurssi?". Katsoin kompassiin ja vastasin "mmmm. seitsemänkymmentä viisi - kahdeksankymmentä. Tähtää tuota pientä kummelia kohti tuolla". "Selvä kapteeni", Maria sanoi selvästi ilahtuneena voidessaan olla avuksi jollain tavalla avuttomassa tilanteessaan ja istahti hymyillen ruorin taakse.

 

[vierailija]

Kömmin kajuutan puolelle ja kaivelin termarin esiin. Kaadoin kupillisen termarin kanteen ja kaivoin pahvikupin yläkaapista. "Otatko kahvia, perämies", huikkasin yläpuolelleni. "Juu, mielellään. Mustana, ei sokeria", ilahtunut ääni vastasi vieressäni heiluvien jalkojen yltä. Ojensin kupin ja unohduin muutamaksi sekunniksi katsomaan hyvin ruskettuineita pohkeita liikkumassa nähtävästi jonkin hänen päässään soivan kappaleen rytmissä. Varpaat olivat kivannäköiset ja sirot. Kynnet olivat lakattu vaaleiksi ja näyttivät kivoilta liikkuessaan kevyissä rantasandaaleissa, joissa oli vaaleansinisiä kukkia.

Kaivoin merikartat esille alakaapista ja levitin ne pienelle pöydälle. Aloin jupisemaan kartan ääressä: "Mites tämä nyt menikään. Sivu 23B Airistonselkä. Tuolta pääsisi Nauvoon. Mitäs sinne on matkaa? Mitä meillä on nyt vauhtia? Kuusi solmua. Emme ehdi mitenkään ennen ukkospilviä. Tuolta välistä pääsisi jonkinlaiseen poukamaan. Kalankasvatuslaitos, ei sinne. Tuolla on toinen, mutta se antaa länteen päin ja sieltäpäin juuri tuulee. Entäs tuo. Antaa etelään päin ja näyttäisi olevan tyhjä...". Otin lyijykynän ja harpin ja aloin piirtää reittiä. Kaksi tuntia. Joutuisimme ajamaan vähän myrskytuulessa ehkä, mutta parempi se, kuin taistella Nauvoon asti.

Laitoin kartan kainaloon ja menin uudelleen ylös. Maria hymyili ja antoi merituulen pyyhkiä hiuksiaan. "En muistanutkaan miten kivaa tämä on. Olimme Saimaalla joka kesä isän, äidin ja veljeni kanssa", hän hihkui saadessaan ohjata pienessä aallokossa vanhaa venettäni. Leenan köli oli pitkä ja syväys tämänkokoiselle veneelle suurehko, joten aallokossa ajelu ei ollut mitään korkkina pomppimista vaan ihan mukavaa. "Sä saatkin ajaa perille asti, jos haluat. Itse en ehdi koskaan keskittyä maisemia katselemaan, niin jos tällä kertaa vähän ehtisikin." Laitoin merikartan hänen eteensä navigointipöydälle ja hän alkoi katsella sitä hyvin keskittyneesti. Välillä hän vilkaisi merelle ja taas karttaan. "Sä sanoit, että sulla on jotain perhettä", hän kysäisi sujuvasti heti perään. Nähtävästi kartta ei tuonut häivääkään ongelmia hänelle. "Juu, minä, exä, ja kaksi poikaa. Ne on nyt 22 ja 24. Joonas ja Johannes. Jälkimmäinen meni vuosi sitten naimisiin ja kuulemma olis jälkikasvua tulossa nyt", vastasin aidon ylpeästi hymyillen. "Onneksi olkoon", Maria vastasi ja puraisi hieman alahuultaan. "Ihan niin kuin mullekin", hän jatkoi naurahtaen, mutta silmissään surullinen katse.

Pieni outo hiljaisuus iski keskusteluun. Asia vaivasi häntä. Jatkoin suorasanaisesti: "Et sä oo ajatellu mennä turvakotiin tai jotain?" Maria katsoi minua tuumailevana, nyt purren koko toista puolta alahuulestaan. "Missä sellainen on"; hän kysyi. "Se on lähellä vanhaa sairaalaa", vastasin. "Sinne voi mennä kuka vaan ja koska vaan jos tuntee itsensä uhatuksi." Maria käänsi katseensa mereltä ja tarttui toisella kädellään olkapäälleni. "No mä todellakin haluan. Autatko mut pääsemään sinne. Mua pelottaa mennä takaisin maihin." Hänen hätääntynyt katseensa ja avoin avunpyyntönsä varmisti nyt minut siitä, että hänen tarinansa hyvin suurella todennäköisyydellä oli tosi ja vastasin ottaen hänen kädestään kiinni: "Tottakai vien sinut sinne. Sun on päästävä sinne pikimmiten. Pääset heti huomenna. Uskallatko yöpyä mun kanssa täällä veneessä, kun tuo myrsky..." osoitin horisonttiin, jossa uhkaavannäköiset pilvet peittivät jo merkittävän osan taivaasta. Maria katsoi mua varovaisesti suurilla silmillään suoraan silmiin. Hänen silmänsä kostuivat ja hän nousi ruorituolilta ja kapsahti kaulaani itkien. En odottanut ihan näin vahvaa reaktiota, mutta varovasti käärin hänet käsieni sisään ja annoin hänen itkeä. Ruori oli vapaana, joten potkin sitä välillä huomaamattomasti jalallani oikeaan suuntaan.

Kun Maria lopetti nyyhkytyksen, hän istahti ruorituolin vieressä olevalle tuolille. Hyppäsin ruoriin. "Kiitos", Maria sopersi. Hän nojasi selkäänsä keikkuvan veneen laitaan ja antoi päänsä lysähtää sivuikkunaan kiinni. "En ole tajunnutkaan, miten kireässä ilmapiirissä olen elänyt koko kesän", hän sanoi, tai pikemmin huokaisi äänekkäästi ja pyyhki silmiään vielä kerran. Aallokko alkoi kasvaa ja työnsin kahvaa hieman eteenpäin. Nyt alkoi tulla jo kiire. "Sitä ei stressitilanteessa ehdi huolehtimaan omasta levostaan eikä sen sellaisesta", tokaisin hänelle katsoen kauhuissani nyt jo mustaksi muuttunutta taivasta edessäni. Ensimmäisiä vaahtopäitä alkoi näkyä. Maria oli kääntynyt ympäri ja nojasi puoleksi partaan yli. Mitä hän nyt aikoi, ei kai vain hypätä? Ei sentään. "Jihuu!", hän huusi. "Tää on niin kivaa!" Näin sivuikkunasta, kun hän hymyili leveästi pärskeiden ja tuulen huuhtoessa hänen kasvojaan. Tahattomasti jäin katsomaan myös hänen muodokasta vyötäröään ja pakaroitaan.

Hetken perästä hän kääntyi takaisin penkille ja nauroi sydämellistä naurua. Hän jäi hymyilemään ja katseli minua arvioivasti. "Sanopa minulle, minkä ikäinen oikein olet", hän kysyi toinen suupieli veikeästi hymyllä. "Arvaa", vastasin ja tunsin, kuinka nyt helpottuneen nuoren naisen energia alkoi täyttää veneen kajuuttaa. "Sä näytät maks nelikymppiseltä, mut et varmaan oo, ku sulla on noi aikuiset lapset. mmmmm. Sanotaan semmonen hyvin hoidettu viiskymppinen." "Hyvin hoidettu viiskymppinen", sanoin veikeästi naurahtaen, oikeastaan voimatta sille mitään. Enkä oikeastaan halunnutkaan voida sille mitään. Mutta kylläpä tuo hiveli. Olin pitänyt kyllä itseni ihan kohtuukunnossa ja varmaan kroppa näyttikin siltä. "Aika lähelle. 48", vastasin ja katsoin arvioivasti hymyillen, uskoisiko hän. "Et oo tosissasi!" Hän huudahti. Huomasin, että hänen katseensa viivähti jossakin keskikehoni vaiheilla ja ilme oli tyytyväinen. Hän huomasi, katsoi minuun, sitten hieman nolona poispäin ja yritti pidättää pientä naurua. Yllättäen ilma oli alkanut täyttyä kevyellä flirtillä. Kylläpä se kevensi tunnelmaa tummien pilvien keskellä.

 

[vierailija]

Ensimmäiset sadepisarat räpsähtivät tuulilasiin ja vene alkoi keikkua niin, että Maria heilahti. Hän tarttui minun hartioihini ja otti tukea. Hän tarttui kiinni ja jäi siihen vielä, vaikka vene oikenikin jo. Viimein hän päästi irti ja istui jälleen viereeni. Hymyilimme toisillemme tietämättä oikein miksi ja alkoi tunua nololta. Olin yhtäkkiä taas 15 tai jotain. Koetin aloittaa taas jutun. "Sä oot varmaan... - 26?" ja osoitin sormella toinen silmä koholla, että menikö oikein vai väärin. Maria virnisti ja nojasi käteeni jälleen. Myös kasvoillaan. Huh! Nyt alkoi olla kemiaa. "Väärin". hän sanoi miellyttävän pehmeällä äänellä ja korvasta korvaan ulottuvalla hymyllään käski arvata uudestaan. "Mmmm. 24 vuotta, kuusi kuukautta, neljä päivää ja yhdeksän tuntia?". Osoitin jälleen sormella häntä kysyvällä ilmeellä ja hän alkoi nauraa heleästi. Tunsin itseni aivan pöljäksi flirttaillessani hänen kanssaan näin, punastellen ja kihertäen kuin teinipoika, mutta toisaalta; miksi en olisi tehnyt niin? Näin hauskaa minulla ei ollut ollut aikoihin. "No mä oon 27", Maria vastasi edelleen nojaten koko olemuksellaan käteeni ja katsoen minua lempeän kiireettömästi suoraan silmiin. Yhtäkkiä en tuntenut mitään noloa tai tarvetta kääntää katsetta pois, vaan katsoimme toisiamme silmiin hyvän tovin. Hänen silmistään huokui lämpöä ja ystävällisyyttä. Tosielämässä varmaan vain viisi sekuntia, mutta se oli tarpeeksi, että näin hänen sieluunsa. Ja hän minun. Nyt uskalsimme luottaa toisiimme. Käteni ja otsani hikoili. Hormonini olivat heränneet myös. Kylläpä tämä tuntui kivalta.

Aalto paukahti keulan styrpuurin puolelle kovaa ja vene heilahti niin, että sain juuri ja juuri pärskeiden keskeltä tähdättyä jälleen kurssiin. Aallokko ja tuuli alkoi olla jo vaarallisen kova. Ensimmäinen ukkosen jyrähdyskin jo kuului. "Auta vetämään kuomu päälle", huusin Marialle paukkuvan aallokon ja viuhuvan tuulen yli. Kiskoimme pärskeissä katonrajaan taitellun kuomun yllemme ja saimme sen vain vaivoin kiinnitetyksi perän hakoihin. Tämä hankaloittaisi ohjaamista koska lasit alkaisivat huurtua. Maria otti rätin ruorin alta, kumartuen päälleni aivan hieman liikaa nähden siihen, mitä rätin ottamiseen olisi tarvinnut, ja alkoi pyyhkiä tuulilasia sisäpuolelta. Onneton tuulilasin pyyhin yritti pitää epätoivoisesti pärskeitä poissa. Turhaan. Näkyvyys perustui enemmän jo arvaamiseen, kuin näkemiseen. Taistelimme myrskyssä vielä puolisen tuntia, ennen kuin poukama alkoi antaa suojaa.

Myrskystä huolimatta meillä oli kemiaa jakaa merkittävä katse tai lyhyt hymy toisillemme. Tai vilkaista salaa toista työn touhussa. Poukaman perällä oli ilmeisesti jonkun kesämökki, koska siellä oli jonkinlaiset lyhdyt, jotka nyt paloivat. Nähtävästi myrskypilven pimeys sai valot automaattisesti syttymään. Ajoin suojaisimpaan paikkaan ja kävin heittämässä varmuuden vuoksi kaikki kolme ankkuria, yhden perästä ja kaksi keulasta mereen - niitä ei ollut koskaan liikaa.

 

[vierailija]

Sujahdin vetoketjun raosta sisään sukkelasti kuuntelemaan syvässä hämärässä sateen ropinaa. Hapuilin jostain veneen katosta sisävaloa päälle ja ihme ja kumma, se syttyi. Näitä juttuja ei tule koskaan tarkistaneeksi kevään valoisina päiviän ennen vesillelaskua. Veneen lämpimässä valossa näin, että myös Maria oli kerennyt kastua ennen kuin saimme kuomun päälle. Hän näytti yhtäaikaa söpöltä ja koomiselta seistessään siinä pieni avuton hymy huulillaan ja puristaen jalkojaan yhteen. "öö - tuota...", hän aloitti. Nappasin perästä hyllyltä muovikanisterista leikatun sorsan ja tokaisin hänelle: "Tässä risteilyaluksessa pieni asia heitetään laidan yli, suurempi asia talletetaan septitankin hellään hoivaan". Hän ojensi kätensä ja nappasi kanisterin hymyillen huonolle vitsilleni väsyneesti. "Ööh. Voin olla täällä ylhäällä ja tästä saa tän luukun kiinni" - näytin pientä oviluukkua alakerran portaiden vierellä - "ja mä lupaan etten katso". Katselin ulkona piiskaavaa sadetta ja välkkyviä salamoita muovisesta ikkunasta veneen keikkuessa tasaisen rauhallisesti. Oviluukku aukeni ja Maria tuli ulos inhotuksen ilme kasvoillaan kanisteri kädessä. "Tässä ravintolassa oluen laatu laskee vuosi vuodelta" sanoin ja nappasin sorsan häneltä. Maria nauroi heleästi pyörittäen silmiään, uskomatta varmaan itsekään, että jaksoi nauraa tuolle, mutta lisäsi tekoylpeästi: "Mutta tämähän on taatusti paikallista tuotetta". Nauroin ja tunsin kivaa kihelmöintiä vatsani pohjalla, vaikka kädessäni haiseva lasti virtsaa. Avasin kuomun vetoketjua juuri sen verran, että mahduin kaatamaan lastin mereen. Pakottava tarve vaati minunkin toistamaan Marian juuri toimittaman toimenpiteen ja astuinkin pian kajuutasta jälleen haiseva neste kanisterissa. "Onko tämä nyt sitä pilsner -olutta", Maria murjaisi ohikulkiessani silmät loistaen ja pidättäen nauruntirskahdusta. Tunsin jälleen tuon kivan kihelmöinnin vatsanpohjalla ja meinasin horjahtaa nauraessani ja kävellessäni heiluvassa veneessä jälleen kohti perää.

Menimme alas kajuuttaan ja sytytin sinne pienet tunnelmavalot. Ledit kiersivät kaappirivistön yllä kajuutan ympäri ja antoi sille kivan lilan sävyn. "Wau!", Maria ihaili katsellen ledirivien kivasti valaisemia puukaappeja. "Sullahan on tunnelmallinen vene". "Kiitos", vastasin imarreltuna hymyillen hänelle ja ojensin samalla hänelle käsidesiä. Pestyämme kädet aloimme tehdä iltapalaa kuivatarvikkeista. Oli jotain tuorettakin. Näkkileipää kurkulla, keksejä paprikalla ja jälkiruuaksi digestivekeksejä mansikkahillolla. Olipa tarjolla vielä jotain hienostuneempaakin. Maria käveli arvoituksellisesti repulleen ja tuli sieltä punaviinipullon kanssa takaisin. Katsoin häntä kysyvästi: "Mites tuota...?". Hän ymmärsi yskän ja laittoi kätensä suun eteen pidätelläkseen naurua ja toisella kädellään toi pullon etiketin silmieni eteen. "Low alcohol 0,2%". Maria katsoi minua hellästi huolenpitoni vuoksi ja istui viereeni ristien jalkansa. Aivan viereeni. "Ostin tämän viinipullon, koska alun perin ajattelin mennä karkuun salaa ystäväni luo, mutta Janne sai selville ja lähti perääni. Siksi eksyin sun veneeseen, kun pakenin häntä. Nyt me voidaan juoda tää pullo, eikä tarvi huolehtia vauvasta.", hän sanoi ja samalla silitti keimailevan nuhtelevasti poskeani.

Glamour iltapalamme lomassa juttelimme niitä näitä ja lapsuuden ja nuoruuden muistoja. Nauroimme ja ilmapiiri oli vapaa. Mutta ennen kaikkea kemia toimi. Näin, kuinka Maria hymyili, katsoi minuun silmät loistaen selittäen heleästi, mitä milloinkin. Kun olimme syöneet, Maria painui minuun tiukemmin kiinni ja laittoi toisen kätensä kaulani ympäri. Toiseen käteensä hän otti minun käteni ja alkoi silittää sitä. Miten hyvältä hänen lähelläolonsa tuntuikaan. Tunsin, kuinka hengitykseni syveni. En halunnut liikahtaakaan, sillä se olisi voinut rikkoa hetken.

Maria aloitti: "Tämä on ollut tosi kiva päivä. En ole varmaan puoleen vuoteen muistanutkaan, miltä se tuntuu, kun on kivaa." Hän heilautti kosteita hiuksiaan ja katsoi minuun ylöspäin. Sisälläni värähti ja vedin keuhkot täyteen ilmaa. Päästin ilman tyytyväisesti huokaisten ulos ja samalla otin toisella kädellä hänet kainalooni ja painoin häntä tiukemmin itseäni vasten. Hän ei vastustellut yhtään vaan kiehnäsi itsensä mukavampaan asentoon minua vasten. Hän nojasi rintaani ja alkoi silittää rintakehääni. "Tiedätkö, en muistanut enää, miltä se tuntuu, kun ei tarvitse olla koko ajan silmät niskassa, että mistä tulee se seuraava ikävä yllätys, joka pilaa kaiken hauskan." Hymähdin tyytyväisenä. Hän katsoi jälleen ylöspäin. "Kiitos, kun olit mulle auttava ihminen tänään ja olet ollut koko tämän matkan mulle turvallinen mies, joka ei uhkaa eikä pakota." Uskaltauduin silittämään hänen hiuksiaan ja tunsin, kuinka lämpö hehkui hänestä omaan kehooni. "Enhän mä voinu sua sinne jättää, ku näin sen kävelevän kodinkonetornin etsimässä sua".

Maria naurahti. Hän huokaisi ja alkoi jälleen silittää rintakehääni. Hän katseli vatsanseudulleni ja alkoi silittää aina vain alemmas ja alemmas jokaisella vedolla. Tunsin hyvän olon aaltoja virtailevan kehossani. En ollut ajatellut voivani edes tuntea sellaisia koskaan enää. Mutta tässä oli aivan tavattoman hyvä olla. Tunsin kuinka hengitykseni alkoi muuttua raskaammaksi. Maria huokaisi vierelläni. Sydän alkoi lyödä tiheämmin ja tunsin, kuinka lämpö alkoi nousta. Myös kiihkoni alkoi nousta ja tunsin, kuinka shortsieni etumus alkoi kiristyä. Maria oli alkanut silittää nyt vain vatsaani ja sitäkin veto kerrallaan alemmas. Kuulin kuinka hänen hengityksensä oli myös kiihtynyt ja välillä katkesi, katse shortseissani. Hän katsoi minuun huulet raollaan kysyvästi, anovasti, janoisesti ja katseellaan anteeksipyydellen. "En ole saanut varmaan kolmeen kuukauteen...", hän sanoi ja toi huuliansa ylöspäin. Silitin hänen poskeaan, katsoimme toisiamme silmiin, uppouduimme niihin. Ja kun viimein huulemme painuivat yhteen, tuntui valtava lämpöaalto, joka valtasi koko kehon. Kiedoin hänet itseeni kiinni ja tunsin, kuinka hän painoi itsään kovempaa minua vasten. Suutelimme pitkään ja kun irroitimme, katsoimme toisiamme kiihkeästi hengittäen jälleen silmiin.

Maria laittoi kätensä paitani alle ja alkoi liu'uttaa kämmeniään ylöspäin, vetäen kosteannihkeätä t-paitaani samalla pois. Autoin häntä. Aloin vetämään sormillani hänen niinikään kosteata paitaansa ylös ja vedin sen kiihkeästi hänen päänsä yli. Maria pujotti kätensä selkänsä taakse ja avasi rintaliivinsä huohottaen ja katsoen minua hellästi. Liivien alta paljastui ruskeat, pienet, pyöreät ja kauniit rinnat, joiden nännit sojottivat terhakkaana ja kutsuvana. Aloin suudella hänen kaulaansa ja hän voihkaisi värähtäen lempeällä, pehmeällä äänellään. Kun tartuin huulillani hänen nänneihinsä hän hihkaisi voitonriemuisesti ja alkoi voihkia silittäen niskaani ja selkääni. Olimme aivan huumassa ja pysähdyimme hetkeksi katsomaan toisiamme, lemmenhuumasta hehkuen. Otimme loputkin vaatteet pois ja jäimme toisiamme kiinnipitäen vain tuntemaan toisistamme hehkuvaa lämpöä hetkeksi.

Maria painoi minut sohvalle ja nousi päälleni, kietoen kauniisti ruskettuneet kätensä kaulani ympäri. Hän katsoi minuun jälleen kiihkeästi ja kiedoin käteni hänen vyötärönsä ympäri. "Auh!", hän voihkaisi, kun vahingossa kosketin hänen mustelmaansa. "Anteeksi", tokaisin katseeni hänen kiihkeissä, janoisissa silmissään. Hän painoi huulensa tiukasti huulilleni ja tunsin kuinka hän alkoi ottaa minua sisäänsä hitaasti painuen päälleni. Hän kaartui taaksepäin ja alkoi väristen voihkia ja lopulta purkautui pitkään, kutsuvasti ja kiimaisesti huutaen päälläni. Hän jäi istumaan päälleni ja jäin silittelemään vielä itse kiimaisena hänen kauniita, kaartuvia ja väriseviä kylkiään, nyt varoen mustelmaa. Maria hymyili ilkikurisen veikeästi ja katsoi silmiini jälleen. "Sinä olet aivan ihana", hän sanoi lakkaamatta värisemästä ja alkoi uudelleen ottaa minua syvemmälle, pitäen niskastani kiinni ja kaartui toiseen kertaan huutaen taaksepäin kiimaisena. "Uuh?", hän sanoi noustessaan uudelleen tukka pörröisenä ja sekaisin, posket punaisena. Tunsin omankin purkaukseni olevan lähellä ja puristin häntä tiukemmin kiinni itseeni. Hän alkoi vieläkin väristen voihkia ja tunsin, kuinka hän alkoi kiemurrella päälläni kiihkeästi ja murahdellen, hänen reisistään kiinni pidellen purkauduin hänen sisäänsä.

Jäimme hengästyneinä ja hikisinä väristen katsomaan toisiamme hölmö hymy kasvoillamme ja silittelemään hyväksi toviksi. Lopulta suutelimme ja kaaduimme sohvalle poikittain nauraen. "Oletpa sinä kiihkeä ja ihana", sanoin Marialle. "Puhu omasta puolestasi, mister kova", Maria nauroi takaisin. "Huh!".

Juttelimme vielä niitä ja näitä ja kävimme sitten kevyesti keinuvassa veneessä nukkumaan myrskyn ulvoessa ulkona ja sateen ropistessa katolla. "Hyvää yötä, Naarastiikeri" toivotin toiselle puolelle kajuuttaa. "Hyvää yötä, muriseva Leijona", kuului vastatoivotus uneliaasti pienen naurukiherryksen kera.

 

[vierailija]

Aamulla sataa tihutti ja meri oli aivan usvassa. Tuuli oli mennyt menojaan. Myrskyn jälkeen ilma oli viilentynyt merkittävästi ja peiton alta kömmittyäni tuntuikin suorastaan viluiselta. Maria ynisi tyytyväisenä ja käänsi kylkeään, kun kolistelin kantta ylös noustuani. Kello oli vasta 6.45, mutta päätin kuitenkin ottaa haaleaa kahvia termarista. Kahvin tuoksu sai Marian raottamaan silmiään. "Onks meillä täällä kahvia", hän koetti kysyä vaimealla, pehmeällä, aamu-unisella äänellään. Hän raotti suuria kauniita silmiään söpösti pörröisten hiustensa seasta. "Onhan täällä". Hän alkoi nauraa kihertää. Join kahvia ilkialasti hänen edessään. "Onko tässä ravintolassa tällainen pukukoodi", hän kysyi. "Kyllä. Vaatteet kielletty", murjaisin ja hörppäsin kahvia. "No sitten kai täytyy liittyä seuraan, kun asukin on sopiva", Maria nauraa kihersi ja kömpi ulos peiton alta, paljastaen kauniisti ruskettuneen kehonsa. Ilman rajoja. Myös pieni kohouma vatsassa näkyi nyt paremmin aamun valaistuksessa. Ja tuo ikävä mustelma. "Missä oot saanu noin kauniin rusketuksen", kysyin suoraan ihaillen hänen sopusuhtaisia ja kaikin puolin kauniita muotojaan. "Meidän kattoterassilla voi hyvin ottaa aurinkoa ilman rihman kiertämää", hän sanoi hymyillen, mutta vakavoitui heti. "Tai siis varmaankin tähän asti". Hymähdin. "Aivan". Vaihdoin puheenaihetta. "Mennäänkö uimaan?". "Mennään vain", Maria vastasi muitta mutkitta.

Alastoman aamu-uintimme jälkeen söimme aamupalaa ja pidimme yllä hyväntuulista keskustelua. Emme malttaneet olla koskematta toisiimme ja rakastelimme hellästi ja paljon hitaammin, kuin illan kiihkeä intohimon purkaus. Jäimme viipyilemään toistemme lämpöön, kunnes realiteetit alkoivat hiipiä hitaaseen aamuhetkeemme. Sumu alkoi hälvetä ja Maria täytyisi saada turvakotiin.

Käynnistin koneen ja ajoimme Marian kanssa vuoron perään. Minun ajaessani hän nojasi selkääni ja kertoili hauskoja juttuja omasta elämästään. Rento ilmapiiri kuitenkin haihtui lähestyessämme Raision pienvenesatamaa.Teimme suunnitelman, miten Maria pääsisi sujahtamaan mahdollisimman pian autoni takapenkille, missä oli tummennetut takalasit, jotta hänet voisi kuljettaa turvakotiin huomaamatta. Tämä oli hätävarjelun liioittelua, sillä satamassa ei ollut ristin sielua, paria koiranulkoiluttajaa lukuunottamatta. Matkalla kohti turvakotia tunnelma oli haikea. Maria halasi minua takaapäin minun ajaessani. Jätimme toistemme puhelinnumerot toisillemme ja lupasimme pitää yhteyttä. Maria suuteli minua nopeasti ja pujahti jännittyneesti turvakodin ovesta sisään.

Jäin katselemaan turvakodin ovea hetkeksi ja huokaisin. Jatkoin matkaa ja ajoin kotiin. Leijuin puoliksi ilmassa vielä Marian lämmin kosketus olkapäilläni ja rintakehälläni.

Mutta elämä jatkui kuitenkin omaa rataansa. Viestittelimme ensin Marian kanssa hassuja flirttailevia viestejä ja näimmekin pari kertaa, mutta emme menneet sänkyyn. Söimme vain pizzat tai joimme kahvit toistemme seurassa. Halailua ja muutama viipyilevä suudelma. Se kemia, mikä oli venematkalla oli kuitenkin haihtunut pois: omat elämämme olivat eri piireissä ja meillä oli omat intressimme, eivätkä ne kohdanneet enää tässä tosielämässä. Auts! Näin se menee. Emme olisi tietenkään kumpikaan halunneet sitä, mutta kun näimme viimeisen kerran, näin sen Marian silmistä ja tunsin sen itsekin: oli päästettävä irti.

Kahvikuppiansa hajamielisesti sekoitteleva Maria aloitti: "Kuule, miellä on ollut ihan hauskaa ja musta sä olet tosi ihana..." Keskeytin hänet nostamalla käden ylös. Hymyilin haikeasti, mutta myös tietävästi hänelle. Hymyni värähti pari kertaa ja taisipa tippakin valahtaa silmästä. "Tiedän. Sulla on oma elämä elettävänä. Onneksi. Sä olet nyt turvassa. Mene ja elä tämä elämä ihan täysillä Maria." Maria katsoi alaspäin ja nyyhkäisi. "Meillä oli oma hetkemme". Otin häntä kädestä kiinni. "Ja se säilyy täällä näin ikuisesti" Taputin sydäntäni. Maria nyyhkäisi taas pari kertaa. "Ihan totta", hän sanoi ja pyyhki silmiään ja hymyili myös haikeata hymyä. "Ei tämä helppoa ole, mutta nyt kun sanoit sen ääneen, niin tuntuu, kuin taakka olisi otettu pois." "Niin se menee", vastasin. "Sulle tulee vielä hyvä elämä". Maria halasi minua pitkään ja jätimme toisemme haikeasti. TIesin sen. Eihän se olisi tosielämässä toiminut. Mutta iloisen yllätyksen se toi.

Sitäpaitsi Leena oli alkanut olla mustasukkainen. Edellisviikonloppuna akku oli tyhjentynyt ja venereissu jäi tekemättä. Tänä viikonloppuna oli peräsimen laakeri jymähtänyt. Nyt sekin oli korjattu ja tänä maanantaina ajelin tyytyväisenä hyrisevällä Leenalla syyskuisella, typötyynellä Airistonselällä. Olikohan se antanut minulle jo syrjähyppyni anteeksi? Ja vaistosikohan se, että välillä ajattelin sitä toista, kun olin hänen kanssaan. Naurahdin omille ajatuksilleni ja otin hörpyn kahvikupistani ja ihailin peiltyyntä merenselkää.