Äitini on voimakas ja hallitseva luonne ja asiat ovat jotenkin vaan aina menneet niin, että olen todella paljon myötäillyt häntä. Myötäilyni takia tulemme pinnallisesti toimeen, mutta mitenkään läheisiä emme todellakaan ole. Tuntuu, että minun on hirveän vaikea sanoa äidille vastaan ja sitten kun joskus harvoin selvästi pidän oman pääni "me teemme nyt näin emmekä kuten sinä haluaisit", seuraa siitä äidin taholta mielen näyttöä, räyhäämistä ja hapanta naamaa ties kuinka kauan.
Meillä on mieheni kanssa vajaa parivuotias tyttö ja vauva tulossa joulukuussa.
Samat asiat ovat ahdistaneet minua jo vuosia ja etenkin sen jälkeen kun muutin pois kotoa, tuntui että silmäni alkoivat avautua näille asioille ja näin, kuinka tunnekylmä lapsuudenkotini oli ollut. Välillä sitten aina kärjistyy. Isäni on aivan tossun alla ja kotona kyläillessä ahdistaa kuunnella, kun äiti sättii isän tekemisiä vihaiseen sävyyn. En ymmärrä miten isäni suostuu kuuntelemaan sellaista. No, heidän asiansa ovat heidän asioitaan, mutta usein tuntuu, ettei siellä kauaa jaksa olla tuollaista toisen nujertamista katsomassa. Tosin nuorena kotona asuessani äidin välillä passiivimuotoinen sättiminen sattui myös minuun.
Mieheni kanssa äiti tulee pintapuolisesti hyvin toimeen, mutta olen aina vaistonnut ja nähnyt pinnan alla olevan hampaan kolossa jotain. Äiti on aina jäykän oloinen mieheni läsnäollessa, ei juurikaan juttele mieheni kanssa tai ole tästä kiinnostunut. Välillä sanoo todella kipakasti takaisin miehelleni jostain tämän kommentista.
Mieheni työhön kuuluu matkustamista ulkomailla ja olen lapsemme kanssa paljon kahdestaan. Vauva-aika oli todella rankkaa ajoittain ja olin välillä TODELLA puhki yksikseni. Vanhempani asuvat parin minuutin automatkan päässä meiltä ja koska isäni on ollut eläkkeellä jo pari vuotta (ja on erittäin hyväkuntoinen) pyysin esimerkiksi joskus mieheni poissaollessa isääni vahtimaan nukkuvaa vauvaa sen aikaa, että kävin omilla asioillani ja sain pienen hengähdystauon. Äidilleni tällainen vaan tuntuu olevan jostain syystä tosi vaikeaa, jostain järjettömästä mustasukkaisuudesta siinä on kyse. Olipa äiti isäni kertoman mukaan saanut kerran valtavan raivokohtauksen siitä, kun isäni jatkuvasti (hoh hoijaa) hyysää tytärtämme ja meitä. Mitään pakkoa tai velvollisuutta ei isovanhemmilla tietenkään ole meitä auttaa, mutta itsestä vaan tuntuu niin kylmältä sellainen, että äitinikin tietää kuinka paljon olin yksin vauvan kanssa ja silti kaikki tilanneauttaminen on niin hirveän vaikeaa. Puhelimessa kuulostaa jo vihaiselta ja vaikealta tai sitten ei sano juuta eikä jaata. Kun tännekin pyysin käymään, että kun ollaan oltu jo viikko kaksistaan vauvan kanssa talvipakkasilla neljän seinän sisällä, niin sitten on hirveä kiire ja ekana vaan itselle kahvia keittämään ja hetken päästä pitääkin jo lähteä omaan kotiin saunaa lämmittämään. Yökylään kyllä tyttöä välillä pyytää jotta HÄN saisi olla tytön kanssa (on pari kertaa ollutkin), mutta se että minä tarvitsisin oikeasti apua JAKSAAKSENI ei tunnu menevän ollenkaan perille.
Kontrastia tähän tekee se, että anoppi on tunne-tilanne-tasolla ihan erilainen: soittelee minulle ollessani yksin ja kyselee kuinka jaksamme tytön kanssa, kertoo, kuinka auttaisi paljon enemmän jos asuisi lähempänä, on ollut kylässä pidempäänkin mieheni ollessa matkoilla, nukutti vauvaa jotta minä sain välillä syödä rauhassa jne. Ihmiset ovat erilaisia eikä äitini tietenkään tarvitsisi olla kuten anoppi, mutta tarkoitan että itse ehkä näen äitini "kylmyyden" anopin takia vielä korostetummin.
Minkä takia tätä kirjoitan? Ehkpä selkeyttääkseni ajatuksiani, mutta myös siksi, että vauvan synnyttyä joulukuussa tarvitsemme oikeasti apua jostain taholta. Mitenköhän vanhempieni kanssa pitäisi toimia?
Meillä on mieheni kanssa vajaa parivuotias tyttö ja vauva tulossa joulukuussa.
Samat asiat ovat ahdistaneet minua jo vuosia ja etenkin sen jälkeen kun muutin pois kotoa, tuntui että silmäni alkoivat avautua näille asioille ja näin, kuinka tunnekylmä lapsuudenkotini oli ollut. Välillä sitten aina kärjistyy. Isäni on aivan tossun alla ja kotona kyläillessä ahdistaa kuunnella, kun äiti sättii isän tekemisiä vihaiseen sävyyn. En ymmärrä miten isäni suostuu kuuntelemaan sellaista. No, heidän asiansa ovat heidän asioitaan, mutta usein tuntuu, ettei siellä kauaa jaksa olla tuollaista toisen nujertamista katsomassa. Tosin nuorena kotona asuessani äidin välillä passiivimuotoinen sättiminen sattui myös minuun.
Mieheni kanssa äiti tulee pintapuolisesti hyvin toimeen, mutta olen aina vaistonnut ja nähnyt pinnan alla olevan hampaan kolossa jotain. Äiti on aina jäykän oloinen mieheni läsnäollessa, ei juurikaan juttele mieheni kanssa tai ole tästä kiinnostunut. Välillä sanoo todella kipakasti takaisin miehelleni jostain tämän kommentista.
Mieheni työhön kuuluu matkustamista ulkomailla ja olen lapsemme kanssa paljon kahdestaan. Vauva-aika oli todella rankkaa ajoittain ja olin välillä TODELLA puhki yksikseni. Vanhempani asuvat parin minuutin automatkan päässä meiltä ja koska isäni on ollut eläkkeellä jo pari vuotta (ja on erittäin hyväkuntoinen) pyysin esimerkiksi joskus mieheni poissaollessa isääni vahtimaan nukkuvaa vauvaa sen aikaa, että kävin omilla asioillani ja sain pienen hengähdystauon. Äidilleni tällainen vaan tuntuu olevan jostain syystä tosi vaikeaa, jostain järjettömästä mustasukkaisuudesta siinä on kyse. Olipa äiti isäni kertoman mukaan saanut kerran valtavan raivokohtauksen siitä, kun isäni jatkuvasti (hoh hoijaa) hyysää tytärtämme ja meitä. Mitään pakkoa tai velvollisuutta ei isovanhemmilla tietenkään ole meitä auttaa, mutta itsestä vaan tuntuu niin kylmältä sellainen, että äitinikin tietää kuinka paljon olin yksin vauvan kanssa ja silti kaikki tilanneauttaminen on niin hirveän vaikeaa. Puhelimessa kuulostaa jo vihaiselta ja vaikealta tai sitten ei sano juuta eikä jaata. Kun tännekin pyysin käymään, että kun ollaan oltu jo viikko kaksistaan vauvan kanssa talvipakkasilla neljän seinän sisällä, niin sitten on hirveä kiire ja ekana vaan itselle kahvia keittämään ja hetken päästä pitääkin jo lähteä omaan kotiin saunaa lämmittämään. Yökylään kyllä tyttöä välillä pyytää jotta HÄN saisi olla tytön kanssa (on pari kertaa ollutkin), mutta se että minä tarvitsisin oikeasti apua JAKSAAKSENI ei tunnu menevän ollenkaan perille.
Kontrastia tähän tekee se, että anoppi on tunne-tilanne-tasolla ihan erilainen: soittelee minulle ollessani yksin ja kyselee kuinka jaksamme tytön kanssa, kertoo, kuinka auttaisi paljon enemmän jos asuisi lähempänä, on ollut kylässä pidempäänkin mieheni ollessa matkoilla, nukutti vauvaa jotta minä sain välillä syödä rauhassa jne. Ihmiset ovat erilaisia eikä äitini tietenkään tarvitsisi olla kuten anoppi, mutta tarkoitan että itse ehkä näen äitini "kylmyyden" anopin takia vielä korostetummin.
Minkä takia tätä kirjoitan? Ehkpä selkeyttääkseni ajatuksiani, mutta myös siksi, että vauvan synnyttyä joulukuussa tarvitsemme oikeasti apua jostain taholta. Mitenköhän vanhempieni kanssa pitäisi toimia?
