M
"Minä vain"
Vieras
Ajatukset ovat sekaisin. Ollaan oltu miehen kanssa melkein 10 vuotta yhdessä ja asuttu yhdessä vuosia. Meillä on pari lasta. Meillä on ollut omat vaikeutemme. Olen ollut aluksi hyvin pidättyväinen enkä ole osannut ja uskaltanut kertoa ajtuksiani. Mies alkuun kyseli paljon, mutta luovutti, kun en osannut puhua asioista. Hän myös huomioi paljon alussa. Kun yhteiseloa oli muutama vuosi kulunut, niin en enää saanutkaan huomiota. Tämä on tietenkin luonnollista suhteen arkistuessa.
Yhteenmuutto oli melkoista törmäyskurssilla oloa ja erosta oli usein puhetta. Emme kuitenkaan ole luovuttaja-tyyppiä, joten sinnikkäästi jatkoimme yhdessä. Minä "kapinoin", kun mies halusi hoidettavan tietyllä tavalla. Niissä ei sinällään ollut yleensä vikaa, mutta nuorena en silloin halunnut, että minua määräillään. Kotona oli selvät säännön kuinka toimitaan enkä halunnut samaa miehen kanssa.
Yhteiselo asettui jotenkin aloilleen, vaikka asiat olisivat voineet olla paremmin. Yritimme asioita selvitellä, mutta emme ymmärtäneet toisiamme. Mies halusi asioiden tapahtuvan ja minä toivoin saavani tunnetasolla enemmän huomiota. Elämä ei ollut jatkuvaa riitelyä, joten aloimme puhua häistä, lapsista ja omasta asunnosta. Miehelle nämä ovat isoja asioita, joten niistä puhuttiin vuosia. Minä aloin turhautua, että minun toiveilla ei ollut merkitystä. Ymmärrän, että meidän tilanteessa oli hyvä, ettei niihin rynnätty heti. Lopulta asiat etenivät. Häät olivat, lasta odotettiin ja asuntoa etsittiin.
Meillä monet asiat olivat kääntyneet päälaelleen vuosien saatossa. Enää mies ei kysellyt minulta ajatuksiani, vaan yritin vuorostani kysellä häneltä. Olin oppinut puhumaan asioista paremmin ja oma-aloitteisemmin. Enää mies ei tehnyt aloitetta seksiin, vaan minä.
Esikoinen syntyi. Olin äitiydestä innoissani ja halusin viettää aikaa lapsen kanssa. Petyin samalla mieheen. Hän piti vain muutaman päivän alussa isyysvapaata (myöhemmin loput), koska ei "voinut" olla töistä pois. Hänen piti myös päästä kaikkiin omiin menoihinsa, joten olin yksin esikoisen kanssa. Me ei päästy kotoa lähtemään mihinkään muutaman ekan kuukauden ajan, joten olisi ollut kiva, jos edes mies olisi ollut kotona. Mies ei heti osannut ottaa isän roolia. Nyt ottaa jo paremmin.
Mua vain harmittaa, ettei mies osaa asettua minun asemaani ollenkaan, mutta pitää huolen omista menoista. Voisin mennä omille menoille, jos haluaisin. Siitä ei siis ole kyse. Olisi vain kiva, jos mies joskus huomioisi minua ja osoittaisi, että olen tärkeä. Mies toivoo, että koti olisi kunnossa ja siihen olen paljon panostanut, mutta se ei riitä. Sillä on liikaa stressiä ja se näkee kaiken niin negatiivisesti, ettei näe sitä mitä olen tehnyt. Tuntuu vaikealta elää ihmisen kanssa, joka näkee kaikessa aina synkän puolen. Olen yrittänyt ymmärtää miestä, mutta ei tuollaista käytöstä vuosia jaksa.
Viimeisin asia, jota en aina ymmärrä on rahasta kinastelu. Mies tienaa kolmanneksen enemmän kuin minä, mutta silti me maksetaan kaikki 50-50. Mulle tämä oli pitkään ok, kunnes aloin miettiä asiaa toisesta näkökulmasta. Miehen on vaikea luopua omastaan perheen vuoksi tai minun on kovasti vaadittava asioita ensiksi. Minua on alkanut ärsyttää, ettei me toimita kuin perhe, vaan mies pitää omastaan kiinni. Myönnän virheitä joita olen tehnyt ollessani kypsymätön, mutta yritän ottaa niistä opiksi. Siksi mua nyt harmittaa, että mies ei ole kasvanut näiden vuosien aikana. Ennen minä puhuin meistä sinä ja minä (aikaa ennen lapsia). Nyt koen ettei mies näe meitä perheenä. Asiasta on puhuttu, mutta se ei ole johtanut mihinkään. Tulee surullinen olo, kun mietin meidän tilannetta. Onko muilla samalaisia kokemuksia tai ajatuksia, joita haluaisitte jakaa?
Yhteenmuutto oli melkoista törmäyskurssilla oloa ja erosta oli usein puhetta. Emme kuitenkaan ole luovuttaja-tyyppiä, joten sinnikkäästi jatkoimme yhdessä. Minä "kapinoin", kun mies halusi hoidettavan tietyllä tavalla. Niissä ei sinällään ollut yleensä vikaa, mutta nuorena en silloin halunnut, että minua määräillään. Kotona oli selvät säännön kuinka toimitaan enkä halunnut samaa miehen kanssa.
Yhteiselo asettui jotenkin aloilleen, vaikka asiat olisivat voineet olla paremmin. Yritimme asioita selvitellä, mutta emme ymmärtäneet toisiamme. Mies halusi asioiden tapahtuvan ja minä toivoin saavani tunnetasolla enemmän huomiota. Elämä ei ollut jatkuvaa riitelyä, joten aloimme puhua häistä, lapsista ja omasta asunnosta. Miehelle nämä ovat isoja asioita, joten niistä puhuttiin vuosia. Minä aloin turhautua, että minun toiveilla ei ollut merkitystä. Ymmärrän, että meidän tilanteessa oli hyvä, ettei niihin rynnätty heti. Lopulta asiat etenivät. Häät olivat, lasta odotettiin ja asuntoa etsittiin.
Meillä monet asiat olivat kääntyneet päälaelleen vuosien saatossa. Enää mies ei kysellyt minulta ajatuksiani, vaan yritin vuorostani kysellä häneltä. Olin oppinut puhumaan asioista paremmin ja oma-aloitteisemmin. Enää mies ei tehnyt aloitetta seksiin, vaan minä.
Esikoinen syntyi. Olin äitiydestä innoissani ja halusin viettää aikaa lapsen kanssa. Petyin samalla mieheen. Hän piti vain muutaman päivän alussa isyysvapaata (myöhemmin loput), koska ei "voinut" olla töistä pois. Hänen piti myös päästä kaikkiin omiin menoihinsa, joten olin yksin esikoisen kanssa. Me ei päästy kotoa lähtemään mihinkään muutaman ekan kuukauden ajan, joten olisi ollut kiva, jos edes mies olisi ollut kotona. Mies ei heti osannut ottaa isän roolia. Nyt ottaa jo paremmin.
Mua vain harmittaa, ettei mies osaa asettua minun asemaani ollenkaan, mutta pitää huolen omista menoista. Voisin mennä omille menoille, jos haluaisin. Siitä ei siis ole kyse. Olisi vain kiva, jos mies joskus huomioisi minua ja osoittaisi, että olen tärkeä. Mies toivoo, että koti olisi kunnossa ja siihen olen paljon panostanut, mutta se ei riitä. Sillä on liikaa stressiä ja se näkee kaiken niin negatiivisesti, ettei näe sitä mitä olen tehnyt. Tuntuu vaikealta elää ihmisen kanssa, joka näkee kaikessa aina synkän puolen. Olen yrittänyt ymmärtää miestä, mutta ei tuollaista käytöstä vuosia jaksa.
Viimeisin asia, jota en aina ymmärrä on rahasta kinastelu. Mies tienaa kolmanneksen enemmän kuin minä, mutta silti me maksetaan kaikki 50-50. Mulle tämä oli pitkään ok, kunnes aloin miettiä asiaa toisesta näkökulmasta. Miehen on vaikea luopua omastaan perheen vuoksi tai minun on kovasti vaadittava asioita ensiksi. Minua on alkanut ärsyttää, ettei me toimita kuin perhe, vaan mies pitää omastaan kiinni. Myönnän virheitä joita olen tehnyt ollessani kypsymätön, mutta yritän ottaa niistä opiksi. Siksi mua nyt harmittaa, että mies ei ole kasvanut näiden vuosien aikana. Ennen minä puhuin meistä sinä ja minä (aikaa ennen lapsia). Nyt koen ettei mies näe meitä perheenä. Asiasta on puhuttu, mutta se ei ole johtanut mihinkään. Tulee surullinen olo, kun mietin meidän tilannetta. Onko muilla samalaisia kokemuksia tai ajatuksia, joita haluaisitte jakaa?