Tiedän Hennis, miltä sinusta tuntuu. Olen reilu kakskymppinen ja tavallaan halunnut jälkasvua jo jonkin aikaa. Edellisessä suhteessa tilanne oli jokseenkin sama kuin sinulla. Kenties puoliso olisi jossain vaiheessa halunnut vauvaa, mutta ei ainakaan ennen 27 vuoden ikää, eikä voinut varmaksi sanoa, että silloinkaan -eihän sitä koskaan tiedä miltä silloin 27 vuotiaana sitten tuntuu.
Sitä sitten itkeskelin jonkun aikaa, mutta onnekseni löysin uuden, kaikin puolin paremman ja välittävämmän miehen, jonka kanssa jaamme samat näkemykset yhteisestä tulevaisuudesta, olen niin onnellinen, että miehenikin oikeasti haluaa lapsen jo näinkin nuorena, puhelee aina, miten sitten hoivaa ja hellii, kun olen raskaana. Tiedän miltä tuntuu se, että joutuisi tavallaan toista suostuttelemaan. Itse en olisi koskaan halunnut lasta sillä keinolla. Jotenkin olisi vain tuntunut siltä, ettei lapsi ole haluttu, jos toisen olisi painostuksella saanut mukaan.
Nyt, kun kaikki muu on melkeinpä täydellistä, murehdittaa vain se, että yli puoli vuotta yritetty eikä mitään ole tapahtunut. Hidasteena kenties se, että ukko on armeijassa ja on siellä vielä puoli vuotta. Mutta siltikin olisi useitakin kertoja pitänyt osua ihan ovulaation läheisyyteen (jos minulla nyt sellaisia esiintyy) joten jotain olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tapahtua, jos mitään vikaa ei kummassakaan ole. Hieman elättelen toiveita, että josko ensivuoden puolella sitten pääsisi tutkimuksiin, että onko jotain vikaa. Jossei ole, niin sitten täytyy vaan jatkaa yrittämistä.Jos taas vikaa löytyy niin tyydytään siihen, että meille ei lapsia tule. Olemme keskustelleet asiasta ja päättäneet siinä tapauksessa tyytyä näihin karvaisiin, joita meillä jaloissa kiitettävä määrä jo nytkin pyörii. Yhdessä haluamme joka tapauksessa olla. Välillä vain tekee pahaa ajatella, että mitä jos minussa onkin vikaa ja kihlattuni voisi jonkun toisen kanssa saadakin kaipaamiaan omia jälkeläisiä. Sanoo, ettei halua ketään muuta, mutta tiedän, että murheet murehdittuaan ja löydettyään uuden vähintäänkin yhtä hyvän kumppanin, hän olisi kenties yhtä onnellinen kuin nytkin minun kanssani. Tosin ero sen takia, ettei yhteistä lasta saada, halusta antaa toiselle mahdollisuus omiin jälkeläisiin on hieman eri kuin ns. normaali ero, suonette anteeksi huonon termin. Tunteet olisivat vielä liian voimakkaat ja kenties sellaisina pysyisivätkin.
Niin, ja ollaan molemmat 28-vuotiaita.
)