Moikka!
Täällä sairaalassa vielä ollaan, nyt oli sopivan hiljainen hetki kirjoittaa synnytyskertomusta, joten liitänpä sen tännekin.
Ensinnäkin, ei sen mun synnytys niin paha ollut, miltä se silloin keskiviikkona tuntui. Silloin oikeasti ajattelin että saa olla eka ja viimeinen kerta, mutta nyt on jo pahimmat tuskat unohtuneet kun maailman suloisin pikkupoika tuhisee tuossa vieressä ja äidin sydän meinaa pakahtua onnesta!!
Silloin keskiviikkona tosiaan supisteli illalla aika usein, mutta ne oli niitä kivuttomia harkkasuppareita. Puolen yön aikaan menin sänkyyn aikeinani käydä nukkumaan ja pikkuhiljaa supistukset muuttuivat voimakkaammiksi, ei kuitenkaan vielä kovin kipeiksi. Pyörin aikani, kävin pari kertaa kakallakin ja bongasin lisää limatulppaa, joka oli jo selkäesti veristä. Ensimmäiset kipeät supistukset tuli joskus yhden aikoihin ja niitä siinä kuulostelin. Pikkuhiljaa niitä alkoi tulla enemmän ja enemmän ja puoli komelta aloin katsoa kellosta väliä. Niitä tulikin jo säännöllisesti 5 min välein. Tunnin ajan niitä laskin ja sit nousin ylös kun tiesin, että kohta pitää lähteä. Annoin miehen kuitenkin vielä nukkua, mutta hän heräsi minun huokailuihin ja siihen kun nousin. SIinä sitten tehtiin lähtöä pikkuhiljaa, mies kävi vielä suihkussa ja keitti kahvit 4 aikaan ja sairaalassa oltiin puoli 5. Kätilö tutki tilanteen, olin 5 cm auki ja koska selvisin vielä kipujen kanssa, päästiin osastolle vielä odottelemaan. Kivunlievitykseen riitti tässä vaiheessa kuuma suihku ja lämpöpakkaus. Aamiaistakin söin vähän, mutta kun supistukset alkoi olla tosi kovia puoli 8 aikoihin, tutkittiin tilanne jälleen ja kun olin tuolloin noin 7 cm auki, mentiin synnytyssaliin. Olisin halunnut epiduraalin, mutta kätilö ja lääkäri suosittelivat kohdunkaulan puudutetta koska olin jo niin auki, mutta kohdunsuu oli kuitenkin niin takana (mitä tämä lie tarkoittanutkaan?). No joka tapauksessa kalvot puhkaistiin ja sain puudutteen klo 8.15 joka auttoikin kipuihin tosi hyvin. Siinä sitten odottelinne avautumista, supistuksia tuli ja meni mutta ne ei tuntuneet kovin kipeiltä, napakoilta kylläkin. No, aikaa kului melkein kaksi tuntia, siinä ehdime suunnitella missä asennossa haluan ponnistaa ja jutustelimme kaikenlaista kätilön ja mieheni kanssa. Pian puudutteen teho alkoi lakata, odotuksena oli että pääsisin siinä kahden tunnin sisään ponnistamaan, mutta avautuminen ei ollutkaan täysin tapahtunut. Kohdunkaulaa oli edelleen joku ihme lippa jäljellä, joka ei vaan millään siitä hävinnyt. Kivut alkoi olla jo aika kovia ja lääkäri tutki tilanteen ja sanoi että kaulaa on sen verran että siihen voi uuden puudutteen laittaa. No uusi puudute laitettiin siinä 10 maissa, mutta sepä ei auttanutkaan enää yhtään. Tästä alkoi se kivuliain osio. Tunnin kärvistelin kipujen kanssa kun odotettiin, että se lippa siitä häviäisi. Tosi kovia supistuksia tuli ja en voinut kuin enää kiemurrella ja huutaa tuskasta. Vaikka lippa oli edelleen jäljellä, sain luvan alkaa ponnistaa siten, että kätilö saman aikaisesti sormella työnsi sitä lippaa, jotta se luiskahtaisi vauvan pään ohi. Muutaman ponnistuksen jälkeen se taisikin onnistua. Ponnistuskivut oli ihan kauheita ja voimatkin alkoi loppua itseltä. Ponnistusvaihe kesti 45 min, olin koko ajan puoli-istuvasssa asennossa nojaamalla jaloilla kätilöiden kylkiin. Yritin kerran kyykyssä, mutta se ei tuntunut hyvältä. Epätoivo alkoi jo iskeä, kun tuntui etten jaksa enää ponnistaa. Loppu menikin jollain lailla sumussa, muistan vaan että huusin välillä kurkku suorana. SItten lopussa tuli lääkäri paikalle, väliliha leikattiin kun vauva piti saada ulos äkkiä sydänäänten laskun vuoksi. Jostain sain voimaa ja parilla kovalla ponnistuksella vauva oli ulkona. Suurin yllätys tulikin tässä vaiheessa, kun kuulin lääkärin tai kätilön sanoneen että POIKA
Vauva syntyi 11.55. Itkettiin miehen kanssa molemmat, vauva parkasi ja sain hetken pitää vauvaa rinnalla ja sitten hänet vietiinkin nopeast pois huoneesta ja itse jäin tikattavaksi. Iso epparihaava tuli, tikkejä jotain reilu 10 ja sen leikkauksen vuoksi menetinkin paljon verta. Vauva oli hörpännyt lapsivettä keuhkoihinsa ja alun hengitysvaikeuksien vuoksi joutui kontrolloitavaski pariksi päiväksi lastenosastolle. Eli vasta perjantaina sain hänet luokseni. Synnytyksen kestoksi merkattiin 9 h 40 min.
Itse menetin litran verran verta ja hb laski 89:ään. keskiviikkona en siis jaksanut tehdä yhtään mitään, vessassakin pystyin käymään vain kahden hoitajan tukemana. Sainkin sitten pari pussia verta ja olo pikkuhiljaa alko kohentua. Imetystä pääsin kokeilemaan ekan kerran torstaina ja vieläkään ei ole maito kunnolla noussut. Poika kyllä imee tosi hyvin, mutta ei vielä montaa tippaa rinnoista saa. Jos maito ei ala nousta, niin en varmaan vielä huomenna pääse kotiin. Tämä onkin suurin huoleni tälllä hetkellä. Poika kuitenkin imee rintaa noin puoli tuntia neljän tunnin välein, jospa se maito alkaisi kohta nousta. Jos ei, niin kuulemma on jotain lääkettäkin, huomenna katsotaan tilannetta.
Tulipa pitkä sepostus
Paljon olisi asiaa, mutta kirjoittelen toiste enemmän. Pääasiassa siis kaikki kunnossa, oma vointi on jo melko hyvä eli nopeasti olen palautunut ja parantunut. Ja poika on aivan ihana
Aluksi oli tosiaan vähän outo tunne, kun oli mielessään niin odottanut tyttöä ja kuvitellut että se pieni mönkijä tuolla masussa on tyttö. Oli vähän sellainen olo, että missä se meidän pieni tyttö on ja kuka on tuo vieras poikavauva? Mutta nopeasti se alkoi tuntua omalta, nyt on jo ihan itsestäänselvää että tottakai tuo poju siellä asusteli. Hän on niin suloinen, laitan kuvia vaikka sit sähköpostiin kunhan pääsemme kotiin.
Jep, nyt taidan levätä vähän aikaa ja odotella että poika alkaa kohta heräillä. Haleja kaikille, pian teilläkin Mimo ja A on vauvat kainalossa! Kärsivällisyyttä, kyllä se mullakin kesti!
-Noa ja ihana pikkumies
