Alle 1-vuotiaiden lasten vanhempien ero

Pettyvätköhän monet eroon päätyneen naiset mieheensä, jos se ei heti ekan vuoden aikana osoittautunutkaan täydelliseksi vauvojen paapojaksi ja hoitajaksi?

Miehellekin pitäisi antaa mahdollisuus kasvaa isäksi rauhassa ja herättää rakkautensa lapseen, ellei ole ihan salamannopeasti syttyvää tyyppiä. Naisella on kuitenkin se raskauden ja hormonien antama etumatka äidiksi kasvamisessa. Ja monilla naisillakin se rakkaus herää ja vahvistuu pikku hiljaa kun vauva kasvaa.

Usein miehet myös osaavat olla paremmin sitten taaperojen tai vähän isompien lasten kanssa ellei heti alusta ole ihan kympillä mukana. Ja se on tärkeää, että saa olla isä sillä tavalla kuin haluaa, ei niin miten vaimo (tai joku vauva-lehti) sen määrittelee..

 

Ai miten hyvät kirjoitukset "Lakiehdotus"!

 

Ohhoh! Tännehän on hienosti tullut mielipiteitä. Mietin, josko kovinkaan monta tulisi.
Minusta on hyvä että aiheesta keskustellaan, vaikkei omalla kohdalla ongelmia olisikaan ollut.

Seksi. Se nousee monessa kirjoituksessa esiin aika voimakkaasti. Joillekin se on tärkeämpää kuin toisille. Kukaan ei varmastikaan kiistä etteikö se kuuluisi parisuhteeseen, mutta sen määrä voi vaihdella melkoisesti parien kesken.
Kun meille on vauva syntynyt, voin sanoa ettei seksiä ole ollut sanan varsinaisessa merkityksessä lähes puoleen vuoteen. Itse ei moinen ole kiinnostanut, ja mieskin on jotenkin ollut yhtälailla hurmioituneessa mielentilassa uudesta vauvasta ja isän roolistaan, että se kumppanin rooli tai rakastaja rooli on jäänyt taka-alalle. Toki "paineita" on helpoitettu tavalla jos toisella, mutta siis sellaista "kunnollista" seksiä on ollut vasta kun vauva on ollut siinä puolen vuoden ikäinen.
Ja myös meillä on kokemusta vaikeista vauvoista ja lapsista, ja ymmärrys ettei millään kaikkea jaksa.
Joku kirjoitti hyvin, että kaiken sen vauvamyllerryksen aikana pitäisi pystyä jättämään parisuhde taka-alalle, oli minusta oikein osuva. Ainakin itse koen meillä niin tehtävän, ja se on ollut molempien tahto. Ensisijaisen tärkeä on ollut se uusi pieni ihminen ja vasta sen jälkeen omat tai toisen aikuisen tarpeet.
Tällä hetkellä meillä odotetaan kevättä kovasti ja neljättä lasta syntyväksi. Levollisin mielin olen asiaan suhtautunut, tiedän että mieheni pysyy rinnallani ja että homma sujuu kuten ennenkin. Helpolla ei kukaan tule pääsemään, se on varmaa kun perhettä on tämän verran ;o). Vaikka äiti ensimmäisinä viikkoina on täysin kiinni vauvassa, jää isälle enemmän hommaa muiden lasten kanssa. Ja kun vauva hieman kasvaa, ja on jo parin kuukauden ikäinen, pystyy äitikin jo enemmän irrottautumaan toisten lasten tarpeisiin ja huomioihin, ja vielä kun lisää laitetaan aikaa, saa mieskin hänelle varmasti kuuluvan huonion ja arvostuksen aivan uudessa mittakaavassa ).

Toivoisinkin, että kaikilla parisuhteissa olisi mahdollisuus (tahtokin?) laittaa asiat tärkeysjärjestykseen niin, ettei tarvitse taiteilla veitsenterällä, kuin suorittaen jotain jo valmiiksi aseteltua roolia vanhemmuuden, kumppanin ja minuuden väliltä.

 

Enpä S.anni jaksa uskoa, että kaikki kuitenkaan on noin mustavalkoista ja miten saitkin viestiisi taas sellaisen sävyn, että vain huono ja uusavuton äiti vie vauvansa yöhoitoon. Kuulut juuri tähän ryhmään joka ei pohdi ongelmaan ratkaisua, vaan lähtee heti syyllistämisen ja ylenkatsomisen tielle osoittamaan sormella, kun "nuo muut" äidit ovat niin edesvastuuttomia kun tekevät niin ja näin vaikka pitäisi tehdä niin kuin SINÄ teet.
Sellainen juttu vielä, että sanopa sinä ihan mitä lystäät ja vaikka oltaisi tunettu 5-vuotiaasta ja oltu naimisissa 15 vuotta, niin fakta on se, että useimmat meistä eivät osaa varautua vauvan tuomaan muutokseen, eikä sitä ikävä kyllä yleensä PYSTY etukäteen ymmärtämään mitä tuleman pitää. Tosi kiva juttu että sinulla tämä siirtymävaihe äidiksi on käynyt niin helposti, mutta suurimmalla osalla näin ei ole. Ilmeisesti sinä et tätä asiaa halua edes ymmärtää. Tunnepuolen asiat ovat hyvin moninaisia, kaikista ei tunnu siltä, kuin sinusta tuntuu..

No no, sinun viestissäs se vasta syyllistävä sävy minua kohtaan olikin :/
Miten voit tietää miten itse toimin, mistä tiedät etten itse ole eronnut yms yms.
Kovin mustavalkoisesti osasit itse viestini lukea.
Eikä todellakaan kaikista tunnu niinkuin minusta, totta. Mutta sen takia niitä sanotaan OMIKSI mielipiteiksi, en ole niitä minään faktana täällä hehkuttanut.
Ja oletko tullut ajatelleeksi, että ne milelipiteet saattavat tulla kokemuksesta?
Kaikkea hyvää sinulle...

 

Täytyy S.anni sanoa, että kun on juuri eronnut 10 avioliittovuoden jälkeen ja on 8kk ikäinen lapsi kainalossa, niin tuollaiset: "kun joku ei toimi, uutta vaan peliin.
Kaikki pitäis olla koko ajan niin auvoista, että. Vastoinkäymiset pitäis deletoida niinkun ongelmat koneelta", kommentit todella lämmittää sydäntä. Puhumattakaan tästä:"Ei ihan oikeesti ymmärretä, miten se pieni vauva muuttaa maailmaa, eikä osata toimia ja tehdä ongelmatilanteissa yhtään mitään.", Jatka ihmeessä ultimaattisten elämänviisauksiesi jakamista, niin tulee kaikille eron läpikäyneille varmasti parempi mieli..

Sinullekin kommentoin sen verran, että erojahan on ollut aina, mutta nyt puhuttiin nykyaikana LISÄÄNTYNEISTÄ eroista, ja kommenttini koski nimenomaan sitä, miksi erot ovat saattaneet lisääntyä...
Toki on tuhottomasti muitakin syitä, mutta tämä oli minun yksi näkemykseni minkä takia ne ovat lisääntyneet! Ei kaikesta kannata ottaa niin nokkiinsa, missään en maininnut että joka ikinen ero johtuu mainitsemistani syistä.
Ja sinultakin kysyn, että mistä päättelet etten itse ole eronnut?

 

Luin tuon kyseisen jutun vauva-lehdestä aj tässä on oma tarinani koskien kyseistä aihetta.
Meillä asia meni niin että pari vuotta sitten mieheni petti minua humalaspäissään ja satuin itse todistamaan tilanteen. Minähän sitten otin ja lähdin. Meni hetki ja tajusin olevani raskaana ja ilmoitin exälleni asiasta. silloin hän lupasi mennä aa:han ja hän kävikin siellä tovin, mutta sitten kun palasin hänen luokseen uskoa täynnä niin johan loppui sekin aa:ssa käynti. Jaksoin kuitenkin koko raskauden ajan uskoa että kaikki muuttuisi tyttäremme synnyttyä, mutta kuinkas kävikään mitään ei tapahtunut. Mies jatkoi juomista samalla lailla ja kaikki kotityöt ja vauvanhoito jäi minulle. Mies lupasi kovasti muuttua mutta korosti kovasti sitä että se ei ihan hetkessä onnistu. Uskoin jälleen että kyllä se tästä ajan kanssa. Mieheni menikin sitten töihin ja juominen jäi ainoastaan viikonlopuille. Hetken kaikki oli ihan ok, mutta sitten se rupesi menemään siihen että mieheni toi meille porukkaa ryyppäämään ja itse jouduin lähteä äitini luokse evakkoon joka viikonloppu, sitten hän sunnuntaina jätti minulle hurjat 20euroa viikkoa varten ja sillä minun piti ruokkia kaikki kolme ihmistä meidän taloudessamme. Eihän siitä mitään tule. Nyt tyttäremme on 7kk vanha eli alle vuoden ja olen päättänyt että on minun ja tyttäreni kannalta parempi että muutamme pois. Minusta lapsen on kuitenkin parempi asua kahdestaan kanssani kuin että hän joutuisi kasvamaan alkoholin pahasti myrkyttämässä ympäristössä, eikö vain? Opin myös kantapään kautta sen ettei alkoholistiin ole luottamista.

 

Sinulla oli tosi hyvät syyt erota. Ongelmat olivat tiedossa jo ennen lastakin, voihan aina olla että ne jatkuvat lapsen myötäkin. Jotkut kyllä pystyvät tekemään aika suuria muutoksiakin lapsen myötä, mutta sinä teit oikean ratkaisun kun et jäänyt ikuisesti odottamaan muutosta jota ei kuitenkaan olisi tullut..

Mutta on pareja, joilla ei vakavampia ongelmia ole, ja silti erotaan kun lapsi on tosi pieni. Lähinnä sen vuoksi, että se on raskasta aikaa ja poikkeustila parisuhteessa. Pitäisi antaa aikaa päästä sen poikkeustilan yli ja katsoa sitten tarkemmin..

 

Meillä on todennäköisesti ero edessä. Olen viimeisellä kolmanneksella raskaana ja miestä selvästi kotileikki jo ahdistaa. Meillä on ennestään leikki-ikäiset lapset.

Mies on alkanut puhua ulkomaan työkomennuksista ja "viimeisistä mahdollisuuksista". Oletan, että tässä on jotain 3-kympin kriisiä ja halua testata viehätysvoimaa vielä. Lähipiirissä on myös ollut eroja viime vuosina, joten siitä varmasti pontta ajatuksille. Helposti tulee itsellekin mieleen, että eihän kukaan tänä päivänä pysy yhdessä ja parempi kai erota nyt hyvissä väleissä kuin sitten vanhana ja katkerana kun ei voi aloitaa alusta. Minulla ei ole mitään haaveita uudesta suhteesta. Olen markkina-arvoni näiden pienten myötä varmasti menettänyt. Vituttaa suoraan sanoen tämä nykymeno parinvaihtoineen, joka näkyy tarttuvan ihmisiin joista ei koskaan olisi luullut.

 

Voi kurjuuksien kurjuus!
Älä luovuta vielä. Miehellä saattaa todella olla joku kolmen ´kympin kriisi joka menee ohi ajan kanssa. Olisiko keskustelemisesta apua? Kannattaa ottaa siihen mukaan joku puolueeton ulkopuolinen, niin ei mene riitelyksi niin helposti.Tai ehkä hän travitseee tilaa.. hetken aikaa..
Jotenkin kuulostaa miehesi toimet sellaiselta pyristelyltä. Miettii ehkä, että tässäkö se elämä olikin? Nuorena sitä on niin suuria suunnitelmia siitä mitä kaikkea sitä saakaan aikaiseksi tässä elämässä. Ja kaikkeahan ei tietenkään tule toteutetuksi...
Yhdellä tutulla miehellä oli samanlaisia mietteitä ja oli kovin masentunutkin elämän "ohi lipumisesta", mutta se meni ohi. Tämä pariskunta teki sitten vielä sen iltatähden kun mies toipui siitä faktasta, että villit nuoruus vuodet ovat taakse jäänyttä elämää, eikä hän oikeastaan haluakaan niitä takaisin, vaan tämä elää ja tämä perhe ovat juuri se asia jonka hän haluaa...
Eikä sinun markkina arvo mihinkään ole kadonnut lasten myötä.
Toivon kaikkea hyvää ja parasta sinulle.
Voimia!

 

Sitten muutaman vuoden jälkeen nuo miehet jotka jättävät perheensä "koska kaverikin ja se kuulosti niin hienolta" parkuvat pubissa, että eivät tajunneetkaan mitä se ero tarkoittaa. Lapset kasvoivat ja heistä alkoi erkaantua. Ei nähnytkään niitä lasten jokapäiväisiä pikkujuttuja, jotka aiemmin ärsyttivät ja nyt niitä ikävöi..

Mullekin kerran yksi työkaveriäijä tilitti, että ei hän erotessaan tajunnut miten ikävää olisi elää viikot erossa lapsista. Nyt sen vasta tajuaa kun asuu yksin. Mutta kun hän löysi sen "suuren rakkauden", niin "pakkohan" sitä oli mennä. Lusikat menivät jakoon senkin naisen kanssa parin vuoden jälkeen..

 

sellainen asia, että ihmiset voivat sinkkuina pitkäänkin ilman seksiä, mutta pari suhteessa ei sitten millään. Kun on pieni vauva niin tunnemyllerrykset ovat toisilla niin suuret, että seksi ei käy edes mielessä. Jokainen meistä on varmasti masturboinut elämänsä aikana ja en ymmärrä sitä, että jos toinen ei pysty niin miksi asiaa ei hoida omineen. Sylissä pitäminen, silittäminen, keskusteleminen jne ovat minusta vielä tärkeämpää. Voihan toinen sairastuakin vakavasti ja seksiä ei silloin varmasti ole kovinkaan usein. Kaikilla asioilla on aikansa ja paikkansa ja parisuhteessa elävien ihmisten pitäisi antaa tilaa toisilleen ja antaa aikaa sille, että yhteinen kadoksissa ollut sävel taas löytyy.
Meidän esikoinen aiheutti sen, että olemme olleet muutaman kerran eron partaalla, mutta jostain me molemmat saimme voimaa siihen, että rauhoituimme ja puhuimme asiat vasta silloin selviksi kun meistä kumpikaan ei ollut tunnekuohun varassa vaan ihan levollisin mielin.

Väsyneenä sitä tulee sanoneeksi milloin mitäkin ja jos siinä tilanteessa yrittää parisuhdetta selvittää niin kyllä sitä mennään aika usein metsään ja riita vain suurenee ja suurenee.

Sitten on edelleenkin niitä ihmisiä, jotka hankkivat lapsen siitä syystä, että he toivovat lapsen parantavan parisuhdettaan ja uskon, että tälläiset pari eroavat kyllä aika usein. Jos ei parisuhde muutenkaan oikein toimi, mutta ei osaa erotakkaan niin ei lapsen tuoma vastuu, väsymys, tunnekuohut ym. kovinkaan helpolla sitä paranna.

Toivon, että ihmiset miettisivät tarkaan ennenkuin hankkivat lapsia ja jos parisuhde ei toimi ja pariskunnan ei ole oikeasti hyvä olla yhdessä niin joskus on suurempi synti jatkaa edelleen yhdessä kuin se, että erotaan. Jos erotaan niin toivottavasti itsekkyys ei vie silloin voittoa ja aleta käyttämään lasta pelinappulana. On ollut kamala nähdä erityisesti niitä isiä joiden ex-puolisot eivät anna lasten tavata heitä tai haukkuvat heitä lapselle jne. Näiden henkilöiden olisi ihan oikeasti aika kasvaa aikuisiksi.

Tsemppiä kaikille.

 

Toivon, että ihmiset miettisivät tarkaan ennenkuin hankkivat lapsia ja jos parisuhde ei toimi ja pariskunnan ei ole oikeasti hyvä olla yhdessä niin joskus on suurempi synti jatkaa edelleen yhdessä kuin se, että erotaan. Jos erotaan niin toivottavasti itsekkyys ei vie silloin voittoa ja aleta käyttämään lasta pelinappulana.

JUURI NÄIN!

 

No mitäs mieltä olette kun meillä väännetään eroa siksi kun en halua muuttaa 180km päähän ihan vaan huvin vuoksi! kun siellä ois kuulemma parempi asua!! tämän hetkisellä asuin paikalla on kaikki: työ, koti ystävät ym!

 

Esim. uskottomuus ja väkivalta on minusta varsin hyviä syitä ottaa ero. Jos sillä aikaa kun itse hoidan kotona vauvaa mies luuhaakin jonkun toisen naisen kanssa niin minusta homma on sillä selvä. Toinen vaihtoehto on sitten se väkivalta eli jos mies olisi minua ja/tai lasta kohtaan väkivaltainen niin yksi kerta riittäisi ja saisi pakata kamppeensa ja häipyä. Jälkimmäiseen tapaukseen liittyy usein myös alkoholismi. Kumpaakin tapausta on ollut kaveripiirissä eron syynä. Kun olen näistä eroista joskus muille kertonut niin lähes poikkeuksetta on tullut kommenttia, että "ihmiset kyllä eroaa niin helposti nykyään". Ja sitten kun olen vähän valottanut taustoja niin johan on menneet suut tukkoon. Se on niin helppo ulkopuolisena arvostella, että liian helposti erotaan, mutta eiköhän jokainen eron oman kohdaltaan mieti loppuun. Ja mitäpä ne syyt muille edes kuuluu.

En tiedä onko ero välttämättä aina niin huono valinta. Kyllä lapsen on parempi kasvaa rauhallisessa ja turvallisessa ympäristössä kuin kireässä ilmapiirissä jossa aina tapellaan ja jossa joutuu pelkäämään. Itse muistan lapsuudesta ja nuoruudesta sen kun äiti ja isä tappeli, isä oli aina huonolla tuulella, ärjyi ja häntä piti pelätä. Kävi joskus myös käsiksi ja käytti alkoholia. Montakohta kertaa toivoin, että äiti olisi lähtenyt meidän lasten kanssa, että olisi joskus saanut olla rauhassa kotona. Nyt tilanne on sielläkin rauhoittunut isä on nykyään paljon tasapainoisempi. Minä sen sijaan keräilen niitä itsetunnon rippeitä kasaan varmaan lopun elämääni..

 

Jatkan vielä äskeistä tekstiäni.

Minulta jäi korostamatta se seikka, että aavistelin jo ennen raskautta, että tämä parisuhde tuskin tulee olemaan ikuinen. Halusin kuitenkin enemmän lapsia kuin unelmien prinssiä, sillä sitä unelmien prinssiä ei välttämättä tulisi koskaan. Halusin lapsia silläkin riskillä, että parisuhde kariutuu. Olinkin oikeassa, että kun koin äärimmäistä rakkautta esikoista kohtaan, niin tämä valju suhde mieheen tuntui niin pliisulta, että eroa oli kuin yöllä ja päivällä.

Uskon, että moni yli 30-vuotias vauvaa haluava päätyy parisuhteeseen siksi, että haluaa lapsen eikä välttämättä siksi, että tämä mies on elämäni rakkaus. Vauva tehdään luotettavalta tuntuvan miehen kanssa.

Kuin omasta suusta. Näin minäkin ajattelin. Emme ole vielä eronneet, toivottavasti emme eroakaan, mutta voin hyvin kuvitella että joskus eroamme. Esikon ensimmäinen vuosi oli riitaisa ja seksitön, mutta sen jälkeen olemme tulleet toimeen hyvin. Nyt koitamme tehdä toista lasta. Lapset ovat suuri haaveeni, ja haluaisin toisen lapsen silläkin uhalla että ero tulee joskus.

Ärsyttää tämä stereotyyppinen väite että miehet ovat hyviä isejä vasta taaperoille, tai että miehet eivät osaisi muodostaa hyvää vuorovaikutussuhdetta pieneen vauvaan. Minun mieheni on alusta asti halunnut hoitaa lastaan ja viettää arkea ja aikaa perheen kanssa vaihtamalla vaipat ja hoitamalla yöheräämiset vuoroin kanssani. En tosin ikinä olisi lasta epäluotettavan, isäksi epäkypsän miehen kanssa hankkinutkaan.

 

Kun se olisikin niin helppoa lähteä ensimmäisestä lyönnistä, tönäisystä tai potkusta. Kun sitä haluaa uskoa, että minua rakastetaan. Kun haluaa, että lapsella on toinen vanhempi. Ja sitten menee aikaa, tunteet ovat lamautuneet jo valmiiksi, äitienpäivänä ei minua juhlittu ja toukokuussa sitten putkahtelee perintäfirman ja ulosoton laskuja. Että oli sitten osannut olla valehtelematta lapsen ensimmäisen kahden elinkuukauden aikana. Ja sitten huoritellaan, mutta pakko se mies on saada laskut maksamaan. Anopin mielestä ongelmat on pieniä, ei mies sentään tuhlaa miljoonaomaisuuksia (vain satoja ehkä tuhatkin euroa), oma äitini ihmettelee, ystävät eivät tietenkään halua kuulla, häpeän taakka on kaatopaikan kokoinen. Menee pari kuukautta, kotona hometta, pakko muuttaa ennen kuin kaikki tekstiilit muuttuvat mustapilkullisiksi. Ilmestyy taas pilkkuturkiskuoriaisia. Löytyy vuokrakämppä, vauva saa kuumeen rokotuksista, muita asuntoja ei ehditä katsomaan. On muutto, mies pakkaa kolme pahvilaatikkoa, minä kaiken muun. Muuton aikana mies valittaa, koska kantaa enemmän kuin minä. Poismuuttosiivous yhtä tappelua, haluaisin tappaa miehen. Muutossa hävinnyt vauvan hoitotarvikkeita. Marraskuussa löydän ensimmäiset maksamattomat laskut. Joulukuussa mies rehvastelee maksaneensa peräti kolme erääntynyttä laskua yhdellä kertaa. Niin, oli sitten taas valehdellut maksaneensa laskut useampana kuukautena. En jaksa enää kuin huutaa, huutaa, huutaa ja itkeä. Huudan miltei joka päivä, koska joka päivä petyn. Miehelle lapsen hoito on ulkoavaruuden hommia, ulkovaatteita puki tänä aamuna lapsen päälle puoli tuntia. Älkää pelätkö, en tuona lapsenpukemisaikana nalkuttanut miehelle, löysin itselleni nopeasti kotitöitä tehtäväksi.

Miehen mielestä kaikki ratkeaisi, jos mä en olisi kotona lapsen kanssa. Mä olen kuulemma mökkihöperö. Koko kevään tein miehelle lounaat, koska se halusi välttämättä tehdä töitä kotona, ei hankkinut työhuonetta eikä mennyt kirjastoon.

Leikkipuistossa on isiä, jotka osaavat syöttää ja pukea lastaan. On isiä, jotka nukuttavat lastaan. Minun lapseni isä ei ole laittanut ruokaa lapsen syntymän jälkeen kuin kerran ja silloinkin jouduin auttamaan. Juhlissa tapaan pariskuntia, jotka katsovat toisiaan rakastaen. Haluaisin vajota maan alle.

Tässä uudessa asunnossa on tekstiilituholaisia. Kannan lasta selässäni kotitöissä. Hän kävelee kanssani kauppaan. Lapseni on oppinut käsittelemään pyykkipoikia. Minusta hän on valtavan taitava! Olen valtavan onnellinen ajatellessa lastani! Hän tuo minulle kirjoja! Antaa minulle ruokaa pöydässä!

Ja kun ajattelen lapsen isää, olen loputtoman katkera valhekierteestä. Mies on ollut 16 kuukauden aikana rehellinen yhteensä neljän kuukauden ajan. Se ei oikein riitä minulle. Olisin vielä kestänyt sen väkivallan ja kotityölaiskuuden, mutta epärehellisyys on niin kalvavaa ja ilkeää, etten tiedä, miten sen kanssa voisi elää. Haluaisin, että voisin näyttää mieheni kanssa niin onnelliselta, kuin olin hääkuvassa, mutta se lienee kaukainen haave enää... Välissä on jo liian monta pettymystä ja ilkeää sanaa.