Anoppi himoitsee vauvaa yökylään

Itse olisin todella onnellinen ja kiitollinen jos anoppi, tai oma äitini, tarjoutuisi ottamaan tyttömme joskus yökylään. Tyttö on kohta kaksi, eikä ole vielä yhtäkään yötä ollut erossa meistä/ jommasta kummasta. Luulen, että kun ensimmäinen kerta tulee, tulee se olemaan todella vaikeaa, koska tyttö ei ole ollut yökylässä. Mutta silti toivoisin, että saisimme mieheni kanssa joskus viettää lapsettoman yön ja aamun (varsinkin).

Miksei sitä voi itse pyytää?? Miksi anopin tai sinun äitisi pitäisi varta vasten PYYTÄÄ lapsi yökylään? Ei meilläkään kumpikaan ole pyytänyt, mutta ovat ilolla ottaneet lapsen hoitoon joka kerta kun itse olemme pyytäneet. Eli n. 2-3 kuukauden välein jommalle kummalle. Ei tosiaankaan usein siis. (Useamminkin voisin itse antaa, mutta en viitsi isovanhempia vaivata, että saavat itsekin levätä viikonloppuna.) Kysäisepä nyt vaikka joku kerta jommalta kummalta mitä mieltä hän olisi jos tyttönne tulisi harjoittelemaan yökyläilyä!

kuka sinä olet kirjoittamaan mulle tohon sävyyn?
Oletko millään lailla tietoinen esimerkiksi perheemme sisäisestä tilanteesta?
Kyllä sen kuule huomaa ja tiedostaa aika helposti, onko joku (tässä tapauksessa mummot) halukas ottamaan lapsen yökylään.
toivon, että saamme jossain vaiheessa viettää aikaa keskenämme mieheni kanssa, mutta ikävä kyllä lapsemme ei ole silloin isoäitinsä luona.
Kiitos nerokkaasta vastauksestasi! Ja voin MUUTEN kertoa, että toi huutaminen on todella ÄRSYTTÄVÄÄ!

 

yhden ihanaisen äidille: pahoittelen, ei ollut tarkoitus loukata eikä HUUTAA. Ymmärsin vain viestistäsi että odotat isovanhempien tarjoutuvan ottamaan lapsen yökylään ilman että olet itse asiasta heille mitään maininnut. Pahoittelen siis väärinkäsitystä. Edelleen ihmettelen harmitteluasi jos tosiaan asiasta ei edes koskaan ole ollut puhetta. Eivät isovanhemmat ehkä osaa kysyä kun luulevat ettet halua tyttöä antaa yökylään. Mutta en tosiaan tiedä tilanteestanne mitään, joten anteeksi kamalasti että puutuin koko asiaan.

 

Ollaanpas sitä herkkähipiäisiä taas. No kuitenkin, piti vaan yhtyä edelliseen kirjoittajaan siinä suhteessa, että meillä ainakin anoppi pelkää olevansa liian tunkeileva, ja olen varma siitä, ettei hän ikinä tohtisi kysyä moista asiaa, mutta jos kysyisimme, niin ottaisi varmaan mielissään vauvan yöksi tai pariksi. Ei ne isovanhemmat, vaikka muuten aina väärässä ovatkin, ole kuitenkaan mitään meedioita tai ajatustenlukijoita.

 

"Jos parisuhde on priimakunnossa muutenkin niin sitten toki ei ole moiselle tarvetta, mutta enpä ole tavannut yhtään parisuhdetta, joka ei olisi vauvan tulosta vähän vaurioitunut."

Voin sanoa, että nyt tapasit! Meillä suhde on ollut hyvä, mutta vauva lähensi meitä entisestään. Valitettavasti se ei muuta isovanhempia...

Mutta meillä on siis nykyisin hyvin aikaa olla kahdestaan, kun vauva nukkuu ja muulloin vietämme todellista, ihanaa laatuaikaa kolmistaan. Molempien rakkaus yhteiseen, ihanaan vauvaan on jotain, mikä on paljon suurempaa kuin olisi osannut ikinä kuvitella. Ja tämä siis lisänä entisestään hyvään (vaikka ei täysin ongelmattomaan) suhteeseen. Olemme aikuisia ja käyneet tähän mennessä ihan riittävästi kylpylöissä yms. ja viihdymme nyt loistavasti kotona ja kolmistaan vauvan kanssa missä ikinä käydäänkin. Kahdenkeskistä aikaa on melekin joka ilta ja viikonloppuisinkin vauvan päiväuniaika (2 - 3 t) ja se käytetään hyvin.

Tässä tuleva avioeropariskunta! Oman suhteen kiillottaminen on viimeinen vaihe ennen alamäkeä.

 

Sori vaan, mutta mä en usko pätkääkään, että edellisen kommentin heittäjä on psykologi, saati sitten miespuolinen. Yleensäkään oikeasti ammattilaiset ei keskustelupalstoilla kovin helpolla ammattiaan paljasta, sen verran on fiksua porukkaa he. Päinvastoin siinä kohtaa kun tituleerataan itseä "psykologiksi", "lastentarhaopettajaksi" tai muutenvaan "ammattilaiseksi" niin yleensä siellä takana on ihan jotain toista ääripäätä. Toisekseen tuo kommentti ei kyllä ollut psykologin suusta

 

Suosittelen hoitoon menemistä äkkiä niille äideille, jotka eivät luota lastaan anopille hoitoon. Se on liikaa ripustautumista lapseen. Lapsi oppii sosiaaliseksi ja oppii luottamaan myös muihin kuin omaan äitiin, kun saa olla myös muiden hoidossa.

 

Sori vaan, mutta mä en usko pätkääkään, että edellisen kommentin heittäjä on psykologi, saati sitten miespuolinen. Yleensäkään oikeasti ammattilaiset ei keskustelupalstoilla kovin helpolla ammattiaan paljasta, sen verran on fiksua porukkaa he. Päinvastoin siinä kohtaa kun tituleerataan itseä "psykologiksi", "lastentarhaopettajaksi" tai muutenvaan "ammattilaiseksi" niin yleensä siellä takana on ihan jotain toista ääripäätä. Toisekseen tuo kommentti ei kyllä ollut psykologin suusta

Ottamatta kantaa tuon psykologi-isän oikeaan ammattiin, niin itse kyllä olen lastentarhanopettaja ja täällä sen joskus myös maininnut. Mitä pahaa on oman ammatin mainitsemisessa...? Miten se tekee minusta tyhmemmän, kuin jos en paljastaisi sitä? En ymmärrä. Ehkä olen tyhmä.

 

Suosittelen hoitoon menemistä äkkiä niille äideille, jotka eivät luota lastaan anopille hoitoon. Se on liikaa ripustautumista lapseen. Lapsi oppii sosiaaliseksi ja oppii luottamaan myös muihin kuin omaan äitiin, kun saa olla myös muiden hoidossa.

No ei nyt tuon takia hoitoon tarvitse hakeutua.

Riippuu aina anopista sekä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, luottamuksesta jne, miten kukin perhe lastenhoitoasioitaan järjestelee.

Eiköhän jokainen perhe itse osaa järjestää lastenhoitoasiansa parhain päin. Mitä niistä täällä kinaamaan pienistä.

 

Mielipiteitähän ja tilanteita on yhtä monta kun on ihmistäkin, joten kiistely niistä ei varmaan auta ketään. Joskin voi saada uusia näkökulmia, jos kykenee vastaanottamaan
Onko järkevää keskustella anopin kanssa ja oikeasti kuunnella miksi hänelle on tärkeää saada lapsi yökylään? Sitten voi vuorostaan kertoa oman näkemyksensä asiasta, ja sitten niitä voi joko sovittaa yhteen tai ei voi.

Meillä lasten ja anopin suhde on äärimmäisen ihana- ja olen siitä niin kiitollinen! Lapset viettävät paljon aikaa ja luottavat ja turvaavat isovanhempiin. Esikoinen yli 3 v. nukkuu mielellään mummon vieressä- kunhan vaan isi ja äiti ovat viereisessä huoneessa

Anoppi tivaa lasta yökylään, ja toisaalta ymmärrän miksi. Meillä on kuitenkin sopimus, että lapsi saa mennä yöksi kunhan itse haluaa ja jos ennen sitä tulee pakkotilanne, niin sitten tulee.
Anopille on tehty selväksi, että se on meidän päätös ja sitä tulisi kunnioittaa eikä arvostella. Kysehän on kuitenkin meidän lapsesta. Jos hän kuitenkin päättää arvostella, niin se on hänen omalla vastuullaan. Silloin minä voin jättää sen asian huomiotta.

Jos lapsen perusturva on kunnossa, ei lapselle varmaan haittaa satunnaisista yökyläilyistä ole.
Mutta jos vierekkäin ovat äiti ja mummo, niin kummankohan pieni LAPSI valitsee...

 

Näissä(kin) keskusteluissa pitäisi aina muistaa, että on hyvin erilaisia lapsia, vanhempia ja isovanhempia.

Mä itse olen ollut ensimmäisen kerran yökylässä mummoni luona alle 2-vuotiaana. Vietin vähän päälle parivuotiaana kokonaisen viikon mökillä mummon ja silloin lapsettoman tätini kanssa. Äiti ja isä yrittivät hakea mut pois parin yön jälkeen, mutta mä olin auttanut saunan jälkeen isälle sukat jalkaan, pakannut äidin kamat kassiin ja sanonut, että mä jään tänne Sen sijaan paljon arempi veljeni oli ensimmäistä kertaa yökylässä varmaan lähemmäs kouluikäisenä. Oltiin toki joskus kotona ilman vanhempia siten, että meitä oli hoitamassa juuri mummo tai täti, kun isä ja äiti olivat juhlissa tms illalla.

Omaa lastani en antaisi yökylään isovanhemmille kovin pienenä pitkän välimatkan takia. Eipä ole kyllä kärtettykään. Miehen vanhempien luo on yli tunnin automatka, omille vanhemmilleni melkein neljän tunnin. Haluaisin olla ainakin samassa kaupungissa, jos jotain sattuu... Siten voisi ehkä mennä, että lapsi jäisi mummolaan nukkumaan ja mä lähtisin vaikkapa miehen kanssa juhlimaan, mutta tulisimme yöllä takaisin. Kesällä mökillä lapset saavat ihan tarpeeksi olla mummon ja vaarin kanssa Mummon ja vaarin mökki on ihan omamme vieressä, siellä saa käydä "yökylässä" 50 m päässä

Sen sijaan esim. parhaalla ystävälläni on se tilanne, ettei voi ajatellakaan vievänsä lapsia isovanhemmille yöksi. Hänen oma äitinsä on niin reumaattinen ja sairas, ettei esim. jaksaisi nostaa lasta jos tarve vaatisi. Hänen miehensä vanhemmat taas ovat aika viinaanmeneviä. Ei ole mitään takeita, että olisivat selvinpäin, vaikka lapsi olisi heillä yötä, kun "ainahan voi ottaa pari kun se menee nukkumaan". Ja se "pari" ei tosiaan ole yksi tai kaksi. Kännipäissään ovat myös kovaäänisiä, riitelevät jne vaikka nyrkkitappeluita ei tulekaan. Surullista silti, ettei voi appivanhempiin luottaa

 

Ajattelin anoppina kirjoittaa tänne omia ajatuksiani. Olen ns. tuore anoppi, itse alle 50-vuotias ja lapsenlapseni 1 vuotias.

Poikani avopuolison vanhemmat asuvat samalla paikkakunnalla kuin poikani perhe ja on luonnollista, että he ovat ensi sijalla lapsenlapsen hoidossa. Tyttären on varmasti mukavampi viedä lapsi hoitoon äidilleen. Sen ymmärrän.

Itse en asu kuitenkaan kuin alle tunnin matkan päässä. He käyvät varmasti aika usein tässä kaupungissa ostoksilla yms.

Olen nähnyt lapsenlapseni viimeksi kuukausi sitten.

Tunnen itseni ihan ulkopuoliseksi tässä kuviossa. Tytön vanhemmat ja kaverit, jopa ex-mieheni ovat etusijalla lapsen hoidossa. En juo, en polta enkä ole koko elämäni aikana ollut pahoissa väleissä kenenkään ihmisen kanssa, mikä osoittaa sen, että en ole pahanluonteinen. Ehkä vain riittää se, että olen anoppi.

En ole koskaan arvostellut tai tehnyt mitään muutakaan semmoista mistä ymmärtäisin sen, että en saa olla juurikaan tekemisissä lapsenlapseni kanssa. Olen osantanut lapselle vaatteita ja leluja, hoitotarvikkeita. Olen myös auttanut ja autan joka kuukausi taloudellisesti heitä.


Kyllä sydän meinaa ihan särkyä. Ajattelin, että pitäisi panna lapsen kuvat piiloon kun on itku kurkussa koko ajan. Lelulaatikko on odottanut leikkijää.

 

Oletko kertonut pojallesi ja hänen puolisolleen, että olisit käytettävissä? Oletko itse pistäytynyt kylässä tai kutsunut käymään, vaikka syömään viikonloppuna?

Itselläni on täysin samanlainen tilanne, eli omat vanhempani asuvat hiukan lähempänä, tarjoavat apua oma-aloitteisesti ja tietysti olen itse enemmän tekemisissä omien vanhempieni kuin mieheni vanhempien kanssa. Vauva-ajan jälkeen kuitenkin kävi ilmi, että anoppi tunsi itsensä laiminlyödyksi, koska emme käy heillä tarpeeksi usein. Hän ei voi lasta hoitaa (ei jaksa), mutta toivoo tietysti silti, että kävisimme.

Olemme nyt yrittäneet korjata tilannetta parhaamme mukaan, eli käymme heillä viikonloppuisin jos anopilla vain on vapaata, ja pyydämme meille esim. auttelemaan pihatalkoissa. Meidän elämämme on tietysti kiireistä, emmekä voi revetä joka paikkaan koko ajan, mutta klyllä me yritämme. Minulta vain vei aikaa ymmärtää, että vaikka anoppini ei saanut asiaa sanotuksi ja vaikka hän ei osaa leikkiä lapsen kanssa tms., hän silti kaipasi lapsenlapsensa seuraa. Minä kun kuvittelin, että hiljaiselo hänen puoleltaan oli hänen oma toiveensa.

Pointtini on se, että ainakaan minä en halua mennä kylään kutsumatta ja tietämättä, onko vierailuni haluttu vai inhottu. Joten ota asia puheeksi ihan ystävälliseen sävyyn! Tarjoudu vaikka viemään lasta puistoon siksi aikaa, kun vanhemmat tekevät ostoksia sinun lähistölläsi. Tai kerro, että jos vanhemmat haluavat mennä vaikka elokuviin tms., niin voit sillä aikaa hoitaa lapsen iltatoimet luonasi, kylvettää, syöttää jne. Itse arvostaisin tällaista suuresti, mutta tietysti meitä vanhempiakin on moneen junaan.

Tällä hetkellä anoppini jo osaa kutsua meitä käymään vapaana viikonloppunaan sekä kysyä, sopiiko meille jonakin tiettynä päivänä tulla. Hän siis on myös alkanut itse ottaa enemmän yhteyttä, mikä on minusta mukavaa. Ja sanottakoon vielä,e ttä mitään taloudellista apua me emme saa isovanhemmiltamme, emmekä kaipaakaan - vaatelahjoja tmv. molemmat isovanhemmat ostavat joskus niin halutessaan, mutta nekin ovat lähinnä hemmottelua, harvemmin tarpeeseen. Mikäli saisimme taloudellista tukea, kokisin kyllä velvollisuudekseni myös antaa isovanhemmille jotain "takaisin" - käydä auttelemassa heitä kotona tai pihalla, viedä lasta enemmän kylään tai kutsua isovanhempia enemmän meille. Mutta tämä on siis vain minun mielipiteeni!

Ota siis ihmeessä asia puheeksi!

 

Siis: emme saa taloudellista apua LAPSEN isovanhemmilta.

 

Myönnän suoraan, että esikoisen synnyttyä en antanut lasta ollenkaan anopilleni hoitoon. Syyksi riitti se, että hän oli anoppini. Anoppini on ihan OK, mutta minä itse koin jotenkin epävarmuutta vauvan hoidossa ja en halunnut myöntää, että ehkäpä anoppini tietää enemmän vauvanhoidosta, vaikka vauvanhoidosta hänen kohdallaan olikin aikaa jo lähemmäs 30-v.

Vasta aika teki minun kohdalla tehtävänsä. Huomasin itsekin, että olin epäreilu anoppia kohtaan. Asetin oman äitini aina etusijalle ja anoppi oli se viimeinen vaihtoehto. Kun toinen lapsi syntyi ja huomasin, miten hyvin esikoinen viihtyi anoppini luona, annoin periksi pikku hiljaa. Kyseessähän on kuitenkin lasteni ikioma ISOÄITI eikä mikään ventovieras naapurin akka.

Toivon, että muutkin kuin minä olisivat rehellisiä edes itselleen, vaikka täällä netissä esittäisi jotakin muuta. Olen itse huomannut, että on hyvä, että lasta hoitaa erilaiset ihmiset eikä aina vain yksi ja sama ihminen.

Naisilla on liikaa halua kontrolloida kaikkea ja moni nainen on erittäin kova tavoittelemaan täydellisyyttä. Käsi pystyyn kuinka moni pienen lapsen äiti esimerkiksi haluaa, että vauvan pukeutuminenkin hipoo täydellisyyttä ja miten on ärtynyt, jos vauvan isä anopista nyt puhumattakaan yhdistelee vaatteet väärin niin, että esim. nilkkasukat eivät sovi sävyltään muuhun vaatetukseen??? Kun tiedostaa, että käyttäytyy tällä tavalla, niin voisiko sitä edes yrittää opetella relaamaan vähän, jotta se omakin elämä vähän helpottuisi. Sen sijaan, että olisi kiitollinen, että elämässä on ihmisiä, jotka välittävät ja rakastavat vauvaa, takerrutaan vain siihen, miten se anoppi ei TAASKAAN osannut valita sävy sävyyn vaatteita vauvalle. Voisiko olla niin, että oma lapsi vähän isompana arvostaisi enemmän sitä, että mummon kanssa leivotaan karjalanpiirakoita sen sijaan, että mummo veisi lapsen shoppailemaan???

 

Kiitos Sinulle viestistäsi "huono äiti". Sinä kasvoit ihmisenä ja se on hieno asia.


En olisi itkenyt täällä palstalla jos perusteeni eivät olisi olleet hyvät.

Minulla on myös hyvä syy siihen, miksi heidän on helpompi käydä täällä kuin minun siellä.

Minulla olisi ollut kesälomalla mahdollisuus hoita lasta samalla paikkakunnalla, mutta yhtään kertaa lasta ei jätetty minun hoitooni. Ainoastaan kyläiltiin muutaman kerran.

Kauniisti on pyydetty kylään. Ilmaistu rakkaus lasta kohtaan. Tarjottu hoitoapua lähes säälittävyyteen asti. Sanoin pojalleni, että mieleni on paha.


En kuitenkaan haluaisi asettaa poikaani puun ja kuoren väliin koska kyllä pojan oma perherauha on tärkein. En halua että minusta pitäisi jotenkin riidellä, vetäydyn suosiolla.

Joskus kun poikani on suunnitellut kylään tuloa, mutta ilmeisesti sitten kysyttyään avopuolisolta on tullutkin jotain muuta tärkeämpää tielle. Olen odottanut joskus koko päivän, mutta ei edes ilmoiteta, että ei nyt tullakkaan.

Yritän ajatella, että äiti on vielä kovin nuori yms.

Olen yrittänyt kerätä voimia siihen, että kysyisin lapsen äidiltä suoraan miksi homma ei oikein toimi. Olen huono sanomaan päin naamaa mitään. Pelkään myös, että en saa tavata lasta enää ollenkaan.

Koitan myös ajatella, että ehkä vanhempana lapsi haluaisi viettää aikaa kanssani, mutta miten minulla olisi mahdollisuus luoda pohjaa tulevalle.

Minä muistan, että kun lapseni olivat pieni kyläiltiin tasavertaisesti. Mieheni äidistä tuli läheisempi mummo lapsilleni kuin omasta äidistäni.

 

Nyt tuli tosi paha mieli puolestasi... Tietysti jos kaikki keinot on jo käytetty, niin eipä sitä repertuaaria taida enää olla jäljellä. Toivotaan, että lapsen äiti tosiaan jotenkin kasvaisi ihmisenä, tai että poikasi saisi hänet jotenkin ymmärtämään... Jospa lapsen äiti on hirveän ylisuojeleva lasta kohtaan? Voisiko tällaisesta olla kyse? Että äiti siis takertuu lapseen liiaksi.

Meillä on ainakin tilanne myös sellainen, että mieheni kyläilee myös lapsen kanssa omilla vanhemmillaan kahden, ja minä omillani. Ei siinäkään minusta ole mitään outoa. Joskus käy koko perhe ja jos se ei onnistu, käy vain toinen lapsen kanssa. Mutta jos tämäkään ei teillä onnistu, niin tilanne on hankala. Voimia sinulle!

 

Nyt tuli tosi paha mieli puolestasi... Tietysti jos kaikki keinot on jo käytetty, niin eipä sitä repertuaaria taida enää olla jäljellä. Toivotaan, että lapsen äiti tosiaan jotenkin kasvaisi ihmisenä, tai että poikasi saisi hänet jotenkin ymmärtämään... Jospa lapsen äiti on hirveän ylisuojeleva lasta kohtaan? Voisiko tällaisesta olla kyse? Että äiti siis takertuu lapseen liiaksi.

Meillä on ainakin tilanne myös sellainen, että mieheni kyläilee myös lapsen kanssa omilla vanhemmillaan kahden, ja minä omillani. Ei siinäkään minusta ole mitään outoa. Joskus käy koko perhe ja jos se ei onnistu, käy vain toinen lapsen kanssa. Mutta jos tämäkään ei teillä onnistu, niin tilanne on hankala. Voimia sinulle!

Minun tarkoitukseni oli tuoda julki se, että anopillakin on tunteet ja puolustaa vähän meitä. Olen jonkin verran näitä anoppi keskusteluja seurannut ja paha mieli oikein tulee, miten joskus pienistä asioista tehdään niin iso, ettei haluta viedä lasta anopille. Huh tuo nimikin kalskahtaa ihan kamalalta. Yksikin oli aloittanut ketjun "mikä anopissa ärsyttää" Ovatko miniät mustasukkaisia pojan äidille vai mistä johtuu? Usein se appi ei ärsytä ollenkaan, vain anoppi.

Se lapsenlapsi saa meidän anoppienkin tunteet pintaan varsinkin jos on omia lapsiaan rakastanut ihan valtavasti. Ehkä sen takia me anopit käyttäydytään vähän hassusti eikä osata aina miniöitä miellyttää. Minä ehkä huomamattani vähän "vierastan" miniääni. Vaikka olenkin koittanut kaikin tavoin osoittaa, että olen hänet hyväksynyt.

Meillä ei ole mitään mahdollisuuksia olla samassa asemassa kuin tytön äiti. Hyvinkin pieni asia saattaa ärsyttää joitakin miniöitä. Pojat taas eivät ole samanlaisia kuin tytöt, joilla on ehkä läheisimepi suhde äitiin.

Kiitos niille äideille jotka jaksavat olla avarakatseisia ja suuri sydämisiä, eivätkä pidä meitä tavallisia anoppeja uhkana lapselleen. Minullakin olisi rakastava syli lapselle vaikka ns. varamummina, jota olen myös harkinnut.

 

Minun tarkoitukseni oli tuoda julki se, että anopillakin on tunteet ja puolustaa vähän meitä. Olen jonkin verran näitä anoppi keskusteluja seurannut ja paha mieli oikein tulee, miten joskus pienistä asioista tehdään niin iso, ettei haluta viedä lasta anopille. Huh tuo nimikin kalskahtaa ihan kamalalta. Yksikin oli aloittanut ketjun "mikä anopissa ärsyttää" Ovatko miniät mustasukkaisia pojan äidille vai mistä johtuu? Usein se appi ei ärsytä ollenkaan, vain anoppi.

Se lapsenlapsi saa meidän anoppienkin tunteet pintaan varsinkin jos on omia lapsiaan rakastanut ihan valtavasti. Ehkä sen takia me anopit käyttäydytään vähän hassusti eikä osata aina miniöitä miellyttää. Minä ehkä huomamattani vähän "vierastan" miniääni. Vaikka olenkin koittanut kaikin tavoin osoittaa, että olen hänet hyväksynyt.

Meillä ei ole mitään mahdollisuuksia olla samassa asemassa kuin tytön äiti. Hyvinkin pieni asia saattaa ärsyttää joitakin miniöitä. Pojat taas eivät ole samanlaisia kuin tytöt, joilla on ehkä läheisimepi suhde äitiin.

Kiitos niille äideille jotka jaksavat olla avarakatseisia ja suuri sydämisiä, eivätkä pidä meitä tavallisia anoppeja uhkana lapselleen. Minullakin olisi rakastava syli lapselle vaikka ns. varamummina, jota olen myös harkinnut.

Anoppi,
voin sinua lohduttaa toteamalla, että kunhan jaksat odottaa vuoden, ehkä pari, niin miniäsi taatusti "höllää" otettaan lapsestaan ja rupeaa ilomielin ottamaan vastaan hoitoapua.
Ja varsinkin, jos heille syntyy toinen lapsi!
Lapsenlapsesi on kuitenkin vasta 1v, eli käytännössä vauva. Muistan itsekin, miten ylihuolehtivainen ja -suojelevainen olin esikoisestani vielä tuolloin. Kun jätin hänet pariksi tunniksi hoitoon isovanhemmilleen niin kuvittelin päässäni mitä älyttömämpiä uhkakuvia mitä voisi tapahtua: lapsi tukehtuu ruokaan, lyö päänsä, tippuu isovanhemman sylistä jne jne.
No, nyt kun lapsia on kaksi (4v ja 2v) niin jätän lapset ILOMIELIN vailla huolen häivää moneksi tunniksi anoppilaan hoitoon!
Kyllä se siitä. Ole vain sinnikäs ja tarjoa hoitoapua, lempeään sävyyn, ei tyrkyttäen.
Miniäsi ei vain vielä ole tajunnut arvoasi, hän on liikaa vauvansa pauloissa vielä.
Tsemppiä!!!

 

Kamalaa ylimielisyyttä joiltain äideiltä täällä nuo puheet, että pitää "nähdä että anoppi pärjää vauvan kanssa" tai että "anopilla ei oikein ole käsitystä lapsenhoidosta". Haloo, kenen luulette hoitaneen miehenne ja tämän mahdolliset sisarukset vauvoina? Näillä parjatuilla anopeilla on todennäköisesti aika lailla enemmän kokemusta kuin itselläsi. Ei pitäisi aliarvioida sitä ollenkaan.

Ehkä asiat tehtiin eri tavalla 30 vuotta sitten, mutta ei nyt ehkä kuitenkaan niin paljon. Vauvat ovat edelleen vauvoja .Ja aina voi opettaa omille tavoille jos on ongelmia. Anopitkin saattavat olla ihan vastaanottavaisia useimmissa tapauksissa.

Eli katse peiliin joillakin mammoilla voisi tehdä hyvää.

Joskus näin kuitenkin on. Anoppini, kahden lapsen äiti, juo kiehuvankuumaa teetä isosta mukista pieni lapsi sylissään vaikka nimenomaan olen monta kertaa kieltänyt, nostaa kuivan koiranruoan lattialle kun ryömimisikäinen lapsenlapsi tulee kylään joka kerta kun vanhemmat nostavat koiranruoan ylös pöydälle ja vanhemmilta salaa tuseerasi lapsen koska tällä oli kuulemma ummetusta. Katsokaapa jostain mitä tuseeraus tarkoittaa ja miettikää millä rikosnimikkeellä sitä poliisi tutkisi tai jättäisi tutkimatta, jos sinne saakka olisi ilmoitettu. Joskus voisi innokas isoäiti katsoa peiliin myös!

 

vanhemmilta salaa tuseerasi lapsen koska tällä oli kuulemma ummetusta. Katsokaapa jostain mitä tuseeraus tarkoittaa ja miettikää millä rikosnimikkeellä sitä poliisi tutkisi tai jättäisi tutkimatta, jos sinne saakka olisi ilmoitettu. Joskus voisi innokas isoäiti katsoa peiliin myös!

anoppisi tekemään tuseeraukseen koska en tiedä siihen liittyviä tapahtumia.

Kerron asiaa sivuten oman lapseni kohdalla tapahtuneesta jutusta.
Tulin äidiksi jo 17 vuotiaana ja ymmärrettävästi olin epävarma ja pelokas osaanko hoitaa oikein.
Vauva huusi päivittäin pää punaisena tuntikausia niin että häneltä ääni meni. Ruuat tulivat pukluina pois ja kakkaa tuli parin päivän välein. Käytiin monta kertaa neuvolassa, käytiin neuvolan lääkärillä eikä apua saatu, huuto jatkui taukoamatta, ruuat tuli suun kautta pois järkenään. Vauva huusi tuskissaan ja lopulta mentiin ambulanssilla sairaalaan.
Siellä lääkäri kysyi heti koska poika on ulostanut, 3 pv sitten johon lääkäri sanoi, että ei ihme jos poika huutaa. Siinä se pikkuhiljaa kaivoi ulostetta ulos jollain lastatyyppisellä minityökalulla,
Kakka oli kivikovaa kökkärettä ja sitä kaivettiin pois yli tunti sellasina pikkukökkäreinä. Samalla poika sai jotain vatsaa pehmentävää lääkettä, mutta sitä ei voinut antaa paljoa ettei kova uloste revi suolta rikki. Kun ulostemassat saatiin pois poika nukkui 10 tuntia putkeen, niin väsynyt hän oli, ravinto meni tippana suoneen.
Sen jälkeen rintamaito jätettiin vähemmälle, kasvikset, luumusoseet sun muut olivat pojan pääasiallista ruokaa vaikka hän oli vasta 2 kk vanha. Jätkä nukkui kuin tukki ja huutamiset jäi pois. Vatsa on vaivannut myöhemminkin, etenkin maitotuotteet ovat pahasta, mutta nyt hän on jo 32 vuotias ja ihan terve mies. En tiedä miten pojan olisi käynyt ellei tuo vanha lääkäripappa olisi tajunnut tilannetta.

 

No kun ne vauvat eivät ole niiden isovanhempien vauvoja! Miksi ihmeessä isovanhempien pitäisi päästä jotenkin nauttimaan tuosta vauva-ajasta aivan niin kuin vauvan omien vanhempien, mikä ihmeen etuoikeus niillä isovanhemmilla oikein pitäisi olla? Pitäisikö sama "oikeus" antaa sitten omille sisaruksille (vauvan tädeille) ja veljille (vauvan sedille/enoille) ja vielä vaikkapa muillekin sukulaisille?

Minusta tuo mahdoton vauvakaipuu vain kuvastaa sitä, että ei ole omana aikana tajunnut antaa sitä aikaa omille lapsilleen ja yritetään nyt sitten uudelleen elää lastenlapsien kautta sitä aikaa... Minusta ei ole riittävä syy, että vanhempien pitäisi antaa vauva/pieni lapsi hoitoon/yökylään isovanhemmille.

Kaikki tekee niin kuin haluaa, jotkut antavat hoitoon jo pienenä vauvana. Itse luulin, että se onnistuisi minultakin, mutta kun vauva tuli, niin ei ollut puhettakaan, että hän olisi mennyt hoitoon päivän aikana tai yökylään ensimmäisen vuoden aikana. Ei vain minun äidinvaistoni olisi sitä hyväksynyt. Nyt lapselle ikä jo lähemmäs 1,5v eikä ole vieläkään ollut yökylässä. Jos ei tarvetta tule, niin sitten vasta kun seuraava lapsi syntyy (synnytyksen aikaan). Iltamenoihin meillä otetaan kotiin yöhoitaja.

Vauva/taaperoaika on kyllä ainutlaatuista (hyvässä ja pahassa), mutta mielestäni siihen on yksinoikeus juuri vauvan/taaperon omilla vanhemmilla, eikä siihen ole kenelläkään muulla naputtamista!!!

kuulostaapa itsekkäältä? Ei varmaan tarvii apuakaan mennä sukulaisilta pyytämään jos noin ajattelee. Ei lapsi ole mikään esine mitä voi omistaa tai omia vaan lapsikin haluaa tuntea muitakin kuin vaan ne omat vanhemmat.. Miten voikin olla noin vääristyny käsitys vanhemmuudesta.

 

No jep jep. Kyllä onkin sitten lapselle oikein mukavaa, kun yhtäkkiä vaan viedään sinne mummolaan hoitoon, kun äiti lähtee uutta lasta synnyttämään. Konsanaan ei ole kotoaan ollut poissa. Toki sitten, kun se lapsi huutaa koko yön, voi taas vedota siihen omaan hyvää äitiyteensä ja siihen, ettei se mommo-peijooni osaa sitä lasta hoitaa.

Toivottavasti sattuu mummolla olemaan juuri silloin synnytyksen aikaan vapaata tuota lapsenhoitoa varten.

Onneksi kaikki eivät ole noin reppanoita vanhempia vaan ymmärtävät isovanhempien merkityksen.

Minä varmaan olisin niin ilkeä mummo, että jos kerran iltamenoja varten palkataan ulkopuolinen hoitaja, pyytäisin palkan sitten siitä, että lapsi tulee synnytysaikana meille.

Meillä ei ole tuota ongelmaa. Lapsenlapset voivat tulla meille milloin vain. Kun lapset sairastavat, minä niitä hoidan ja hyvin luottaa niin miniä kuin poikakin minun taitoihini.