Apua - ystävistä tulee lapsellisia!

[Täti 30 v.]

Keväällä tuli 30 vuotta täyteen, joten on ymmärrettävää, että ystäväpiiriin alkaa kuulua yhä enemmän lapsiperheitä. Tälläkin hetkellä kahdelle pariskunnalle on tulossa vauva, kolme vauvaa on juuri syntynyt ja lähes kaikilla muillakin ystävillä on jo 0,5 - 7 vuotiaita lapsia. Jostain selittämättömästä syystä tämä ystävien lisääntyminen on alkanut ahdistaa minua todenteolla. Pidän lapsista, etenkin vauvaikäisistä, mutta itselläni ei ole sitten minkäänlaista pesänrakennusviettiä. Mieheni toivoo, että hankkisimme jossain vaiheessa lapsia.

Olen lopen kyllästynyt kuulemaan vauvauutisia, joita tuntuu tulevan kiihtyvällä tahdilla. Sisimmässäni en oikein osaa iloita näistä, vaikka haluankin osoittaa olevani "hengessä mukana" kyselemällä äidin vointia, isän tunnelmia, ultraäänen tuloksia, vauvaa varten tehtyjä hankintoja jne. Apea mielialani johtuu ehkä siitä, että olen vilpittömästi kiinnostunut näistä asioista, mutta tunnen ystävien ajattelevan, että "eihän kukaan muu kuin lapsen saanut voi ymmärtää näitä asioita". Lisäksi minua harmittaa se, että yhteistä aikaa ystävien kanssa ei enää juuri ole, sillä monet tuntuvat jämähtävän paikoilleen tai hakeutuvan vain muiden "lapsellisten" seuraan. Tai sitten lapset ovat aina mukana, ja näin ollen vievät äidin huomion vähän väliä toisaalle. Onneksi paras lapsuudenystäväni on sentään pysynyt entisellään, eikä hänen äitiytensä ole vaikuttanut ystävyyssuhteeseemme juuri millään muotoa!

Kai tunnen itseni jollain tavalla ulkopuoliseksi, ja tuntuu että ainoa päästä takaisin joukkoon olisi hankkia omia lapsia. Mutta ei lapsia kannata ystävien takia hankkia, mieheni takia sen sijaan voisin asiaa harkitakin. Onko muilla samanlaisia fiiliksiä?

 

[helppoa]

Älä tee lasta muiden mieliksi, älä edes miehen.
Jos jäät ystäväpiirissäsi ulkopuoliseksi, etsi uudet ystävät.

 

[pit.]

No jos yhtään helpottaa, niin kyllä ne lapset kasvavat aika nopeasti ja sitten taas vanhempia jaksaa kiinnostaa muutkin asiat. Ystävyyteen kuuluvat mielestäni myös kaudet, jolloin sitä yhteistä ei aina löydy niin paljon ja yhteydenpito on niukempaa.

Ihmiset ovat niin erilasia. Omassa tuttavapiirissä on samanlaista tilannetta on ollut ilmassa jo pitkään. Alamme olla niitä harvoja lapsettomia pariskuntia. Muutama kuukausi sitten tosissaan kirpaisi, kun yksi "viimeinen toivo" pariskunta ilmoitti saavansa kevätvauvan. Tuli sellainen olo, kuin minua olisi henk koht petetty..

Kaksi parasta ystävätärtä ovat lapsellisia, toisen lapset ovat jo murrosiässsä ja toisen lapset alle kouluikäisiä. Kumpaakan ystävätärtäni ei ole kiinnostanut koskaan elää lastensa kautta, eli tavatessamme lapsista puhuminen on aivan sivuosassa.

Meillä lapset eivät kuulu suunnitelmaan. Pidämme lapsista, ja lapset ovat meille tervetulleita. Itse olen parin lapsen varaäiti, joten lapsiperheiden elämä on hyvinkin tuttua, enkä koe mitään halua harrastaa sitä ainakaan toistaiseksi muuten kuin vapaaehtoispohjalta.

Itse en suosittele hankkimaan lapsia kenenkään mieliksi, sen verran rankkaa hommaa tuo kaikin puolin on, että kyllä siinä täytyy molempien olla sydämellään mukana, jotta homma toimisi. Lisäksi olen nähnyt aivan tarpeeksi tilanteita, joissa lapset on hankittu toisen painostuksesta ja liitto on päättynyt eroon lasten ollessa aivan pieniä.

 

[Täti 30 v.]

Kiitos vastauksista - mukava kuulla, että muitakin samoin ajattelevia löytyy! Edellinen kirjoittaja taisi sanoa ääneen sen, mitä itse en kehdannut: joskus vauvauutisen kuullessa tuntuu siltä, kuin minua olisi henkilökohtaisesti petetty. Tämähän on sinänsä täysin järjenvastaista, sillä eihän ystävän äitiys ole minulta pois kuin korkeintaan yhteisen ajan ja ajankäyttötavan suhteen. Mutta etenkin silloin kirpaisee, jos perheenlisäyssuunnitelmista ei ole kerrottu etukäteen. Sitä alkaa mielessään kertailla viime kuukausien keskusteluja: "entä jos olen esittänyt näkemyksiäni lastenhankinnasta, synnytyksestä, adoptiosta, keskenmenoista, äitiydestä, kasvatuksesta...", ja ystävä on vain hykerrellyt tai taivastellut mielessään kertomatta olevansa raskaana. Se myös kirpaisee, jos raskausuutisen kuulee joltain muulta kuin tulevalta äidiltä tai isältä itseltään. Omassa ystäväpiirissäni tuntuu ainakin olevan vallalla, että raskaudesta kerrotaan ensin saman kokeneille. Kai sitä on jotenkin mustasukkainenkin, kun tuntee itsensä vähemmän tärkeäksi.

Minulle viimeinen niitti oli, kun eräs tuntemani naispari (lue: viimeinen oljenkorsi) ilmoitti että heille tulee vauva. Tavallaan olen tästä uutisesta erityisen iloinen, mutta samalla tunnen vajoavani lopullisesti epätoivoon. Onneksi on vielä sinkkuystäviä, jotka eivät ainakaan lähitulevaisuudessa ole lisääntymään päin. Mutta olisi se vaan herkkua viettää iltaa ihan pariskunnittainkin, ainoastaan aikuisessa seurassa.

 

[-Witchie]

"Mutta olisi se vaan herkkua viettää iltaa ihan pariskunnittainkin, ainoastaan aikuisessa seurassa."

Ainoastaan aikuinen tietää, että elämä on täynnä valintoja. Jos hankkii lapsia, joutuu luopumaan jostain. Jos ei hanki lapsia, joutuu silloinkin luopumaan jostain.

 

[onnellinen Sini]

Niin, sellaista se elämä on. Aika aikaa kutakin.

Itse olen reilu kolmikymppinen ja niin se vain on, että oman perheen perustaminen kun tulee ajankohtaiseksi, ei mikään asia ole sen tärkeämpää. Meillä on mieheni kanssa suuri ystäväpiiri ja suurin piirtein kaikki ovat saaneet tai ovat saamassa lapsia. Ymmärrän kyllä toisaalta hyvin, jos alkaa ahdistamaan. Elämän arvot kuitenkin muuttuvat ihan toisiksi kuin jos olisi sinkku tai lapseton. Mekin ollaan toivotu lasta jo tosi kauan ja nyt kun vihdoin tärppäsi, tuntuu, että leijaillaan kolmannessa taivaassa. Valitettavasti ei nyt vain kiinnosta enää istua viinilasin äärellä puimassa maailmanmenoa. Ehkä sitten myöhemmin, kun tämä 'uusi ja ihmeellinen vauva' tästä tulee tutummaksi. Mutta nyt tutnuu, ettei aikaa vain riitä.

Itsellänikin on paras ystävä, jolla ei ole lapsia (ja ei armaan tulekaan, omien sanojensa mukaan). Yritän tavata häntä kohtuullisissa määrin, kutsun käymään, syömään ja iltakävelyille. Olen tottavie yrittänyt olla kiinnostunut hänen miesjutuistaan, baarireissuista yms., mutta tuntuu, että se on jo niin eri maailmaa. En mielestäni ole mikään 'äiti'hahmo, pullantuoksuinen täti, mutta ainakin näin ekan lapsen kanssa tuntuu, että kun kaikki on uutta ja ihmeellistä, niin ei malttaisi olla vauvan vierestä hetkeäkään pois. Onneksi mies hoitaa lasta, joten en ole niin sidottu kotiympyröihin koko ajan.

Mielestnäi ei ole mitenkään ihmeellistä, että ihmiset siirtyvät elämässä eteenpäin. Puheenaiheet ja mielenkiinnon kohteet vaihtelevat.

Ja tuntuu kliseiseltä sanoa, mutta vain sellainen, joka on pitänyt omaa lasta sylissään, tietä, miltä se tuntuu. Itsekin nuorempana en ollut kiinnostunut lapsista ollenkaan. Kun tapasin ystäviäni, joilla oli vauvoja, eivät ne herättäneet mitään tunteita muuta kuin 'no onpas rääpäle'. Nyt vosia myöhemmin oman lapsen kanssa asia on taas ihan eri

 

[laapati]

Ja tuntuu kliseiseltä sanoa, mutta vain sellainen, joka on pitänyt omaa lasta sylissään, tietä, miltä se tuntuu. Itsekin nuorempana en ollut kiinnostunut lapsista ollenkaan. Kun tapasin ystäviäni, joilla oli vauvoja, eivät ne herättäneet mitään tunteita muuta kuin 'no onpas rääpäle'. Nyt vosia myöhemmin oman lapsen kanssa asia on taas ihan eri

Eli voit siis omakohtaisesti ymmärtää, että muita ei välttämättä kiinnosta kuulla loputtomiin juttua sinun vauvastasi?

Ei siinä mitään, jos elämäntilanteet on niin erilaiset ettei ole mitään yhteistä rajapintaa, en näe mitään syytä ylläpitää väkisin yhteyttä "vanhaan malliin". Sitten kun lapsi kasvaa sen verran, että äiti haluaa jo itsekin vähän laajentaa maailmankuvaansa ja keskustelunaiheitaan muihinkin kuin lapsiperheen asioihin, lapsettomat ystävät on taas in

Jotkut tietty jumittuu lapsiinsa niin, ettei koko loppuelämän aikana osaa enää muusta keskustella eikä mikään muu kiinnosta, mutta jos näin on niin sittenhän on parempikin, jos etsii uudet ystävät samanhenkisistä ihmisistä.

 

[pit.]

Onnea sinulle ja pienelle perheellesi onnellinen Sini. Muutamaa asiaa kommentoin pikaisesti.

"Ja tuntuu kliseiseltä sanoa, mutta vain sellainen, joka on pitänyt omaa lasta sylissään, tietä, miltä se tuntuu."

Tietysti miten muuten voisikaan tietää mitään miltä joku tuntuu, paitsi kokemalla sen itse. Se pätee aivan kaikkiin asioihin maailmassa, ei ainoastaan omaan lapseen ja sen sylissäpitämiseen. Esim vain se jolta on raaja amputoitu tietää mitlä se tuntuu, vain se joka vaeltanut Lapissa tietää miltä se tuntuu, vain se joka on lentänyt tietää miltä se tuntuu..

Ainakin toistaiseksi minulle riittää rakastaa muutamaa läheistä lasta kuin omaan, vaikkeivat omiani olekaan. Ihan kaikkea ei tarvitse kokea itse, minulle riittää joidenkin asioiden suhteen muiden kertomukset niistä. Tämä varmaan pätee moneen muuhunkin ihmiseen.

"Mielestnäi ei ole mitenkään ihmeellistä, että ihmiset siirtyvät elämässä eteenpäin"

Vapaaehtoislapsettomuuteen saattaa liittyä paljon syvällistä pohdintaa lapsen merkityksestä, omista voimavaroista, tulevaisuudesta ym. Itse en lähtisi välttämättä oletamaan, että lapsen hankkimalla jollain tavalla siirrytään elämässä eteenpäin. Joillekin oman lapsen tekemättä jättäminen voi olla elämän vaikeimpia päätöksiä ja kasvattaa ihmistä henkisesti aivan samoihin mittoihin kuin lapsen saaminenkin.

 

[havaintoja]

Itse en lähtisi välttämättä oletamaan, että lapsen hankkimalla jollain tavalla siirrytään elämässä eteenpäin.

Olen havainnut, että joillekin se on pikemminkin tekosyy jämähtää paikoilleen...

 

[pit.]

Itse en lähtisi välttämättä oletamaan, että lapsen hankkimalla jollain tavalla siirrytään elämässä eteenpäin.

Olen havainnut, että joillekin se on pikemminkin tekosyy jämähtää paikoilleen...

No voi olla näinkin. Lapsettomanakin totean, että mielestäni jos perimmäiseiin syihin mennään, niin oikeasti elämässä ei ole mitään tärkeämpää kuin lapset ja lasten hyvinvoinnista huolehtiminen.

Se täytyykö niiden lasten sitten olla omia, on toinen juttu.

Ylipäätään, vanhemmuus on niin kova juttu, että jos siitä selviää kunnialla, on oikeastaan aivan sama mielestäni, mitä muuta elämässään saa aikaiseksi.

 

[ex-yh-Elli]

"Vapaaehtoislapsettomuuteen saattaa liittyä paljon syvällistä pohdintaa lapsen merkityksestä, omista voimavaroista, tulevaisuudesta ym. Itse en lähtisi välttämättä oletamaan, että lapsen hankkimalla jollain tavalla siirrytään elämässä eteenpäin. Joillekin oman lapsen tekemättä jättäminen voi olla elämän vaikeimpia päätöksiä ja kasvattaa ihmistä henkisesti aivan samoihin mittoihin kuin lapsen saaminenkin."

Kirjoitat nimimerkki pit. viisaita. Elämässä joutuu tekemään valintoja. Lapsen hankkiminen lienee vaikeinpiä päätöksiä.

"Ylipäätään, vanhemmuus on niin kova juttu, että jos siitä selviää kunnialla, on oikeastaan aivan sama mielestäni, mitä muuta elämässään saa aikaiseksi."

Olen vaihtanut nimimerkki pit. kanssa mielipiteitä vuosia Ellien palstoilla. Hän aina kirjoittaa minulle kannustavasti ja hyvätahtoisesti.

En kaipaa elämääni kunniaa ja gloriaa. Saan sitä ihan tarpeeksi elämässäni.
Nautin pienistä asioista. Olen vaatimaton ihminen ja vähään tyytyväinen.

Mutta ei ihmisen elämä saisi mennä niin lujille kuin minunkin meni perhettä kohdanneen onnettomuuden takia.

Viisaiden päättäjien pitäisi käyttää enemmän harkintaa. Ei kaikille käy hyvin eron yhteydessä. Rahasta on liiankin tiukkaa.

Luin aamun nettilehdestä, että minulle täysin tuntematon naiskansanedustaja hakee avioeroa. Nainen on viiden lapsen äiti. Hyvintoimeentulevalle tuskin tulee ongelmia lasten hoidossa.

En yhtään ihmettele, että naiset valitsevat vapaaehtoisen lapsettomuuden.
Olen joskus vieraillut Ellien vela-palstalla.

Meidän lapsiperheellisten jutut tuntuvat suunnattomasti ärsyttävän lapsettomia.

Puhun työpaikalla mahdollisimman vähän omista asioista. Netti on ainut paikka, jossa käsittelen arkipäivän asioita.

Seuraan maailman asioista sen verran kuin kykenen ja aika antaa periksi.
Eihän kesäaikaan edes tapahdu mitään.

Aamulla kuuntelin ratikassa erään nuoren naisen juttuja. Hän selasi kännykän tekstaria ja kertoi vieruskaverille tyttökaverin saaneen viime yönä pojan.
"Elämän eteenpäin menoa." Synnyttäjä oli jo täyttänyt 30 vuotta. Hän oli nähnyt jo tarpeeksi maailmaa asettuakseen hiekkalaatikon äärelle.

Herkistyin eilen Ellien Ulkosuomalaiset pastalla. Siellä joku kyseli lastenlaulun sanoja.
Ko. henkilö oli kuullut sen vuonna 1982 käydessään Suomessa.

Jätin kommentoimatta viestiin. Seurustelin tuonna vuonna exäni kanssa. Muistan elävästi, kun hän lauloi ja tanssi "Mörri se lähti piiriin..." liikennevaloissa Lasipalatsin edessä.

Mörri se tahtoo ..... Laulua voi laulaa ja leikkiä ihan kaikki. Ei ole väliä minkä ikäinen on ja onko lapsia omia vai lainattuja. Lapsen mieli kannattaa säilyttää koko ikänsä.

 

[Täti 30 v.]

Totta kai on luonnollista, että omat lapset asetetaan etusijalle elämässä. Eikä siinä mitään, en kaipaa parhaimpienkaan ystävieni seuraa joka päivä tai edes kerran viikossa. En myöskään haikaile baari-iltoja tai viinilasin äärellä käytyjä pitkiä keskusteluja, sillä niitä olen aiemminkin harrastanut kovin harvoin. Eikä lapset toki sulje pois näitäkään, sillä useimmat vanhemmat kyllä osaavat irtautua hetkeksi lapsistaan, ennemmin tai myöhemmin.

Jotain jää silti puuttumaan. Ehkä se on vain tunne siitä, että jollakulla muullakin kuin puolisolla on edes joskus muutamia tunteja tai kokonainen päivä aikaa kuunnella vain minua, ja minulla taas puolestaan aikaa kuunnella häntä. Tai että ystävällä olisi entiseen tapaan mahdollisuus lähteä uimarannalle, kahvilaan tai pienelle iltakävelylle ilman suunnatonta perheasioiden järjestelyoperaatiota. Onneksi nimimerkki pit. on oikeassa – lasten vartuttua vanhemmilla on taas aikaa muullekin. Mutta niin kuin kaikki tässä samassa ahdistuneisuudessa elävät varmasti tietävät, ei kyse todellakaan ole itsekkyydestä, kypsymättömyydestä tai kyvyttömyydestä ymmärtää lapsiperheitä. Ei, päinvastoin itse ainakin käyn jatkuvasti mielessäni läpi syitä olotilaani eli siihen, miksi ystävien lisääntyminen aiheuttaa sisälläni niin suurta myllerrystä, vaikka olen aina pitänyt lapsista ja tullut toimeen kaikenikäisten lasten kanssa. Nuorempana olen jopa hoitanut vieraita 0 – 10 -vuotiaita lapsia. Omista lapsista en kuitenkaan haaveile, sillä mieheni riittää minulle perheeksi, eikä mielestäni ole oikein hankkia lapsia vanhuuden turvaksi. Myös oma aika, yksinolo ja luovan työn tekeminen on minulle tärkeää, eikä fyysisesti tai edes henkisesti poissaoleva äiti mielestäni ole paras mahdollinen äiti. Tosin enhän tätä voi tietää, koska oma äitini oli aina läsnä…

 

[kirppuli789]

Itse olen reilu kolmikymppinen ja niin se vain on, että oman perheen perustaminen kun tulee ajankohtaiseksi, ei mikään asia ole sen tärkeämpää.

Tuota kuulee usein, mutta eihän kait kyse olekaan siitä, että joku muu asia olisi tärkeäMPÄÄ kuin se lapsi, vaan myös tärkeää? En minä ainakaan ole ikinä kuvitellut, että minun kanssani jutusteleminen on ystäville ollut maailman tärkeintä, mutta olettaisin, että se on kuitenkin jotakuinkin ollut kiinnostavaa, kun heidänkin on sitä niin paljon tullut tehdyksi.

Itsellänikin on paras ystävä, jolla ei ole lapsia (ja ei armaan tulekaan, omien sanojensa mukaan). Yritän tavata häntä kohtuullisissa määrin, kutsun käymään, syömään ja iltakävelyille. Olen tottavie yrittänyt olla kiinnostunut hänen miesjutuistaan, baarireissuista yms., mutta tuntuu, että se on jo niin eri maailmaa.

Hmm, miksi aina näkyy olevan niin, että lapsettomat muka vain puhuvat baarireissuistaan ja miesjutuistaan. En ole itse eivätkä muutkaan ikäiseni (reilu 30) lapsettomat puhuneet niistä enää vuosikausiin mitään, eikä mitään sekoilua harrasteta enempää kuin lapsellisetkaan. Ylipäänsä keskustelumme koskevat suunnilleen kaikkea mitä maa päällään kantaa, eivätkä suinkaan aina edes henkilökohtaisia asioita. Useimpien ihmisten omassa elämässä ei tapahdu niin paljon, että siitä riittäisi kovin pitkäksi aikaa puhuttavaa sinänsä. Enemmän näkyy olevan niin, että kaikki perheellistyneet kysyvät minulta aina miesasioista... (yleensä niistä on harvemmin kerrottavaa, ja tuo tuntuu muutenkin vähän oudolta)

Ja tuntuu kliseiseltä sanoa, mutta vain sellainen, joka on pitänyt omaa lasta sylissään, tietä, miltä se tuntuu. Itsekin nuorempana en ollut kiinnostunut lapsista ollenkaan. Kun tapasin ystäviäni, joilla oli vauvoja, eivät ne herättäneet mitään tunteita muuta kuin 'no onpas rääpäle'. Nyt vosia myöhemmin oman lapsen kanssa asia on taas ihan eri

No tuohon sama kommentti kuin pit. llä eli noinhan voi sanoa monesta muustakin asiasta... Mitenkään kokemustasi vähättelemättä.

 

[AP:lle]

Minusta on aika luonnollista, että ihmisen elämässä tapahtuu eri asioita. Kun olin vähän päälle 10-v, elämääni ei mahtunut muuta kuin hevoset. Olin varma, että aikuisena omistan hevosen ja kaikki elämässäni liittyy hevosmaailmaan. Olin väärässä. Kun hevoset jäivät, tilalle tuli murrosikäisen maailma rokkistaroineen, meikkeineen ja hysteeriseen muodin seuraamiseen. Myöhemmin ulkonäkökeskeinen elämäkin jäi taakse ja miehen ulkonäön sijasta rupesin valikoimaan poikaystäväksi miehiä, joilla oli kuoren takana muutakin sisältöä kuin kiva naama. Kun sopiva mies löytyi, matkustelu, hyvästä ruoasta nautiskelu ja muu yhteinen nautinnon etsintä täytti elämän eikä muulle tuntunut olevan aikaa. Jokaisessa noissa elämänvaiheissa ympärilläni on ollut naispuolisia ystäviä, jotka ovat jakaneet silloisen elämänvaiheeni.

En itse ainakaan vielä vähän päälle kakskytvuotiaana edes halunnut lapsia, koska olin siihen mennessä saanut aina vapaasti päättää omista menoistani ja haluamisistani. Kun olin ollut saman miehen kanssa yhdessä jo nelisen vuotta tajusin itse, että tätäkö tämä elämä on. Haluanko tosiaan vain tehdä työtä lisää ja lisää, yletä, käyttää rahaa aina vain hienompiin matkoihin, vaatteisiin jne. Kaipasin elämääni sisältöä. Ystäväni saivat lapsia ja näyttivät onnellisilta. Olin kateellinen, koska minulla ei ollut pääsyä siihen maailmaan. En tuntenut sitä elämää. Asiaa mietittyäni ajattelin, että en myöskään jaksaisi sitä elämää, että loppuikäni elämäni sisältö olisi vain työ, parisuhde, matkustelu ja satunnaiset tapaamiset ystävien kanssa.

Olen itse se bilehirmu ja festarikonkari, joka osallistui aikoinaan kaikkiin kaverijuhliin yms. Nyt viihdyn tyytyväisenä onnellisena kotona. Tietysti kahden lapsen kanssa on välillä raskastakin ja esim. lasten sairastellessa tai kiukutellessa olen itkenyt väsymyksen ja raivon kyyneleitä. Silti koen, että elämäni on täydempää ja juuri sellaista kuin loppujen lopuksi halusinkin. En koe, että muiden ratkaisut painostivat minua hankkimaan lapsia, mutta ne pistivät miettimään, mitä elämältäni haluan. Minullekin oli kova paikka tajuta, että ystävieni elämässä minut on syrjäyttänyt tärkeysasteikolla ensiksi mies ja sen jälkeen lapset. Usein vielä lapsen saaminen lähentää välejä omaan äitiin jne, joten tuntui, että minun asemani rojahti radikaalisti ystävien elämässä jonnekin taustalle.

AP:lle lohdutuksena, että pikkuvauvan kuuluu saada äitinsä jakamaton huomio alussa, jotta hän säilyy hengissä. Kyse on hormoneista ja ihan normaalista äitiydestä, sillä eihän tarkoitus ole suinkaan se, että tuore äiti bilettäisi ravintoloissa, kaipaisi koko ajan kavereittensa seuraa ja haluaisi olla erossa vauvastaan. Minä ainakin tunsin erotuskaa joskus jopa kaupassa käydessäni.

En väitä, että elämä ilman lapsia olisi huonoa, mutta minusta hyvätkin ulkomaan reissut kavereiden kanssa jne tuntuvat tosi kaukaisilta asioita. Jos suunnittelisin vaikka matkaa etelään, suunnittelisin sitä yhdessä lasten kanssa, en kavereiden kanssa. Se on totta, että kun lapset kasvavat isommaksi, tulevat murrosikäisiksi ja saavat omia kavereitaan ja harrastuksiaan, he ottavat tarkoituksella eroa vanhemmistaan. Sitten on varmasti itselläkin se paikka, että pitää osata irrottautua lapsista ja antaa heille omaa tilaa tehdä omat virheensä ja antaa heidän elää. Sellaista kai se elämän kiertokulku on.

En ole koskaan tajunnut, että nykymaailmassa hankittaisi lapsia vanhuudenturvaksi. Vaikka välit olisivatkin loistavat, niin on mahdollista, että lapset esim. asuvat toisella puolella maapalloa. Minä olen halunnut lapsia vain siksi, että haluan olla äiti ja haluan olla osa heidän elämäänsä, jotka tietysti ovat lapsen eri aikoina erilaiset. Tietysti olisi hienoa, jos kaikki se hoiva ja rakkaus, joita olen lapsilleni antanut näkyisi myös siinä, että yhteyttä pidettäisi sittenkin, kun he muuttavat pois kodistani, mutta elän mieluummin tässä ja nyt murehtimatta huomisesta, koska jokaisessa päivässä on omat murheensa, joita surra. Ehdin vanhuksena ja eläkeläisenä kyllä miettimään päivät pääksytysten erilaisia asioita

Joku tuossa kirjoitti, että ei halua tulla äidiksi, koska hyvä äiti ei ole läsnä koko ajan henkisesti ja fyysisesti. Tuosta asiasta olen eri mieltä. On totta, että alle 3-vuotiaan lapsen paras paikka on tutkimusten mukaan kotihoito, mutta esim. lääkärit ja muut korkeasti kouluttautuneet saattavat pudota työelämästä, jos ovat pitkään pois työstä. On myös naisia, joille uraäitiys sopii paremmin kuin kotiäitiys. Uskoisin myös, että Suomeen tulee tulevaisuudessa enemmän osa-aikatöitä, joissa on mahdollisuus yhdistää kotihoitoa ja uraa, jolloin välttyy hurjan jyrkiltä päätöksiltä (vaihtoehdot esim. lapsi päivähoidossa 10 h/päivä tai kotiäitiys huonoilla tuloilla).

Olen samaa mieltä kuin edelliset kirjoittajat, että älä anna kenenkään painostaa sinua tekemään päätös lapsen hankinnasta. Maailmassa on ihan riittävästi niitä lapsia, jotka ovat ei-toivottuja ja kärsivät nahoissaan syyttöminä siitä, että heidän äitinsä ei ole lasta halunnut. Tiedät kyllä itsekin, että sinun tulee lähivuosina tehdä valinta, haluatko lapsia vai ei. Vielä ei ole mitään kiirettä hankkia lapsia. Kun teet päätöksen lastenhankinnasta, niin kerro se sitten miehellesikin, vaikka se olisikin kielteinen, sillä hänelläkin on oikeus haluta vapaasti oman mielensä mukaisesti haluaako hän tulla isäksi vai ei.

 

[annarouva]

Olipa hyvä kirjoitus tämä viimeinen nimimerkiltä AP:lle! Vielä ei ole omia kokemuksia äitiydestä, mutta samoilla linjoilla olen kanssasi yhdessä lähimpien lapsellisten ystävieni kanssa.

 

[pit.]

Hassua, että kaikki lapselliset tähän ketjuun osallistuneet (paitsi ex-yh-Elli)) , olettavat lapsettomien viettävän jotain tyhjää bilehile-elämää, johon kuuluu (vaihtuvat miehet, ) shoppailu ja jatkuva matkustelu. Kirppeliini tähän viittasikin.

Se, että te tai jotkut tuntemanne ihmiset ovat lapsettomina vietäneet aikaansa ym tavalla ja tunteneet elämänsä jossain vaiheessa tyhjäksi ja tarkoituksettomaksi, ei tarkoita että kaikki muut toimisivat ja tuntisivat samalla tavalla. Se, että oma lapsi tekee elämästä täydellistä ja elämisen arvoista , toimii joillakin. Kaikilla ei. Me ihmiset olemme erilaisia ja haluamme eri asioita elämältä. Ei kaikkia voi laittaa samaan muottiin.

Oliskohan myöskin niin, että monet lapsettomuuden valinneet löytävät itselleen elämästään tarkoituksen ja sisältöä ihan ilman lapsiakin. Ja ihan ilman jatkuvaa biletystä, hienoihin kohteisiin matkustelua tai vaatekaupoissa koluamista Näistä kun mikään ei oikein toimi omalla kohdallani, vaikka toki matkustankin aina kun vaan voin

Täti 30v. Itse koen, että se pettymys ja ärsytys muiden vauvauutisista kumpuaa toiveesta löytää lähipiiristä hengenheimolaisia. On aivan normaalia, että haluaa seurustella about samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Kyllä sitä haluaisi lähteä viettämään mökkiviikonloppua aikuisten kesken, hetken mielijohteesta elokuviin, jouda kahvit rauhassa ilman hihassa nykiviä muksuja ym. Kaikki tämä on aivan luonnollista mielestäni.

Ihan utelaisuudesta, haluaako miehesi lapsia?

 

[Täti 30 v.]

Joku tuossa aiemmin taisi kääntää ajatukseni niin, että hyvä äiti olisi mielestäni läsnä koko ajan. Tätä en suinkaan tarkoittanut, vaan lähinnä sitä, että omat lapset vaatisivat enemmän jakamatonta huomiota kuin kuvittelen pystyväni antamaan. Vaikka vietän paljon aikaa kotona ja työskentelen osittain kotona, tunnen olevani täysin kykenemätön arkisten rutiinien noudattamiseen. Mikäli mieheni ei olisi pedantimpi, vallitsisi kodissamme jatkuva kaaos pölypalloineen, tiski- ja pyykkivuorineen ja paperipinoineen. Vaikka olen työssäni enemmän kuin huolellinen, on arkisiin askareisiin keskittyminen tuntunut jo vuosien ajan enemmän kuin vastenmieliseltä, tai yksinkertaisesti tykkään mieluummin ottaa "vähän rennommin". Biletystä tai matkustelua en sen sijaan juurikaan harrasta, eli siinä mielessä en kaipaa aikaa vain itselleni. Loputon uraputki, korkea elintaso ja omaisuuden kerääminen ei ole koskaan ollut haaveissani, päinvastoin olemme tällä hetkellä köyhiä kuin kirkonrotat!

Ensimmäisessä viestissä mainitsinkin, että mieheni on ilmaissut halunsa lasten hankkimiseen. Hänen mukaansa tämä voisi tapahtua "sitten joskus", vaikkapa viiden vuoden kuluttua. Mies on jopa sanonut voivansa ryhtyä koti-isäksi, mutta se kyllä tietäisi hänen kohdallaan totaalista vuorokausirytmin muutosta. Totta puhuen en tässä suhteessa voi laskea miehen varaan, sillä hänellä ei ole lastenhoidosta ollenkaan omakohtaista kokemusta. Ehkä meidän pitäisikin pyytää ystävien lapsia hoitoon muutamaksi vuorokaudeksi, niin mieskin saisi hieman esimakua homman sitovuudesta. Vaikka eihän se toki sama ole kuin omat lapset...

Mikäli ilmoittaisin miehelleni että lapsia ei minun toimestani tule, uskon että hän kunnioittaisi päätöstäni. Toisaalta rakastan häntä niin paljon, että hänen ollessa isyystoiveestaan 100 %:n varma, olisin kyllä valmis ryhtymään äidiksi. Vaikka en eläkään ainoastaan miehelleni, jättäisi hänestä luopuminen elämääni liian suuren aukon. Ja toisaalta en tahtoisi nähdä mieheni vuosien kuluessa alkavan surra sitä, että emme koskaan tulleet hankkineeksi lapsia. Mutta niin hassulta kuin se kuulostaakin, niin kyllä tässä alkaa jo ikä painaa. Emme kummatkaan tunne olevamme valmiita niin suureen elämänmuutokseen, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmiksi kasvavat myös raskauden riskit. Suoraan sanoen pelottaa (tätä ei ehkä saisi sanoa), että synnyttäisin vaikeasti sairaan lapsen, joka tarvitsisi huolenpitoa mahdollisesti koko loppuelämänsä. Silloin todennäköisesti katkeroituisin itse, vaikka lapsi olisikin oma ja rakas. Toisaalta, eihän sitä tiedä pystyisimmekö edes saamaan lapsia. Tämäkin todennäköisyys heikkenee iän myötä, enkä usko muutenkaan olevani siitä hedelmällisimmästä päästä. Kai tämä ahdistuskin on näiden kaikkien asioiden yhtälö: pelkoa tulevaisuudesta ja huolta omasta itsestä ja läheisistä, halua elää turvallista mutta samalla melko huoletonta elämää.

 

[Realismia harkintaan]

Toisaalta rakastan häntä niin paljon, että hänen ollessa isyystoiveestaan 100 %:n varma, olisin kyllä valmis ryhtymään äidiksi. Vaikka en eläkään ainoastaan miehelleni, jättäisi hänestä luopuminen elämääni liian suuren aukon.

Tuota, kai tiedät että erotilastojen kärkipäässä keikkuvat pikkulasten vanhemmat?
Jos teet "miehen mieliksi" lapsen, sinun täytyy ottaa sekin mahdollisuus huomioon, että teidän boheemin rennosta vaativan pikkuvauvan rytmittämäksi muuttuva elämänne voikin johtaa eroon joka tapauksessa. Ei toki välttämättä, mutta se on mahdollista.

Kumpi silloin ottaisi lapsen? Miehesi, joka sitä alun perin halusi? Vai tulisiko lapsesta rasite, jota kumpikaan ei oikein haluaisi, kun on tarve aloittaa eronjälkeinen elämä "puhtaalta pöydältä"? Näitäkin on valitettavasti nähty.

 

[Täti 30 v.]

Tuota, kai tiedät että erotilastojen kärkipäässä keikkuvat pikkulasten vanhemmat?

Totta, tämäkin asia on käynyt mielessäni. Ja vaikka mies lasta olisi alunperin enemmän toivonutkin, niin kyllähän minun olisi sitouduttava hankkeeseen siinä missä hänenkin. Eli mahdollisen eron sattuessa lapsi todennäköisesti viettäisi aikaa molempien luona, ja muut menot järjestettäisiin sen mukaan. Rankkaahan se olisi, sitä ei käy kiistäminen. Melko boheemeista elämäntavoistamme huolimatta emme kuitenkaan ole vastuuttomia. Mutta tosiaan, näitä asioita on hyvä miettiä jo ennen mahdollista perheenlisäystä!

 

[joidenkin elämänkaareen kuuluu lapsi, lapsi ei ole]

Se, että te tai jotkut tuntemanne ihmiset ovat lapsettomina vietäneet aikaansa ym tavalla ja tunteneet elämänsä jossain vaiheessa tyhjäksi ja tarkoituksettomaksi, ei tarkoita että kaikki muut toimisivat ja tuntisivat samalla tavalla. Se, että oma lapsi tekee elämästä täydellistä ja elämisen arvoista , toimii joillakin. Kaikilla ei. Me ihmiset olemme erilaisia ja haluamme eri asioita elämältä. Ei kaikkia voi laittaa samaan muottiin. Oliskohan myöskin niin, että monet lapsettomuuden valinneet löytävät itselleen elämästään tarkoituksen ja sisältöä ihan ilman lapsiakin.

Minä en tosiaankaan bilettänyt vaan tein järjestötyötä, jatko-opiskelin ja tein itselleni tosi tärkeää työtä. Silti alkoi tuntua, että elämässä on lapsen kokoinen tyhjä tila. Uskon, että kyseessä on ihmisen kehityskaareen liittyvä tunne. Jos lasta ei olisi kuulunut, olisin tietysti rakentanut entistä vahvemmin näitä muita pilareita ja varmaan kokenut elämäni täydeksi ja lopulta kenties ollut pelkästään tyytyväinen lapsettomaan elämään. Silti, kun lapsi tuli, tajusin heti, että tämä on jotain, mitä ei voi verrata mihinkään, jotain mikä menee kaiken muun ohi ja yli. Siis useimmat niistä, jotka lapsen saavat, ovat oikeasti ihan eri sfääreissä ja kokevat tunteita, joita eivät tienneet mahdollisiksi.

 

[aikansa kutakin]

koen, että se pettymys ja ärsytys muiden vauvauutisista kumpuaa toiveesta löytää lähipiiristä hengenheimolaisia. On aivan normaalia, että haluaa seurustella about samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Kyllä sitä haluaisi lähteä viettämään mökkiviikonloppua aikuisten kesken, hetken mielijohteesta elokuviin, jouda kahvit rauhassa ilman hihassa nykiviä muksuja ym. Kaikki tämä on aivan luonnollista mielestäni.

Niin onkin.

Yhtä luonnollista on se, että ollessaan syvimmin kiinnittynyt lapseen, moni äiti ei halua eikä jaksa sellaista "aikuisten kesken"-elämää, ei jaksa seurata teatteria eikä politiikkaa. Äidillä, varsinkin jos mies on lähellä, on niin tiivis läheisten verkosto, että toisten lapsiperheiden tapaaminen oman perheen mukana tuntuu hyvältä. Luksuksena kaipaa ehkä yksinäisiä hetkiä.

Tästä pitäisi puhua niin, ettei kukaan tuntisi syyllisyyttä eikä katsottaisi, että "kunnon äidin" täytyy ylläpitää entisiä ystävyyssuhteita entisillä ehdoilla tai että "kunnon tädin" täytyy ryhtyä elämään lapsiperheen ehdoilla.

Kannattaa hankkia uusia ystäviä ja muistaa, että kymmenen vuoden kuluttua saattaa tilanteet olla aivan toiset.

 

[henkseliina ei kirj.]

Pahoittelen jo aluksi kun en ole ihan jokaista postausta jaksanut lukea alusta loppuun asti. Aloin vain tuossa selaillessani ajatella sitä, että eri elämäntilanteissa olevat ihmiset stereotypisoivat turhan herkästi niitä, joiden elämä ja valinnat ovat erilaisia. Sinkut ja lapsettomat kuitataan herkästi itsekkäiksi lyhytaikaisen nautinnon perässä juokseviksi bilettäjiksi ja shoppailijoiksi. Pariskunnat ja lapsiperheet taas nähdään helposti paikalleen jämähtäneinä todella pienissä piireissä pyörivinä tylsimyksinä.

Mutta eikö asia ole niin, että jokaisella on omat syynsä elää elämäänsä yksin, kaksin tai kolmisin? Olemme kaikki niin hirveän erilaisia, ettei kaikki sinkkuja, lapsettomia ja lapsiperheitä voi niputtaa ahtaisiin lokeroihin. On toki totta, että kun lapset ovat pieniä, on spontaaneja tekoja hankalempi tehdä, sinkku voi ostaa itselleen enemmän palveluita ja tavaroita koska hänen ei tarvitse elättää yleensä muita jne.

Kyllä ne sinkut, isät, äidit ja lapsettomat muuttuvat ja kehittyvät ihan koko ajan ja löytävät elämäänsä uusia, yksilöllisiä merkityksiä. Olen itse saanut kokea aika ikävästi, miten sinkkukaverini dissaavat minua nyt kun itse seurustelen, koska en enää halua käydä baareissa samaan malliin. Minun on aivan turha selitellä heille, että vaikka minulla ja poikaystävälläni menisi poikki, en jatkaisi enää samanlaista baarihurvittelua kuin nuorempana, koska olen todennut sen älyttömän kalliiksi, en halua enää juoda alkoholia paljoa terveyssyistä ja jatkuvat baariviikonloput sekoittavat unirytmini>haittavat koulussa ja työssä jaksamista.

Ihmiset kannattaa yrittää kohdata avoimesti yksilöinä ja persoonina, ei vain tietyn siviilisäädyn edustajina.

 

[pit.]

Täti 30v . Anteeksi, olin jo unohtanut osan aloitustasi keskustelun viedessä mukanaan.

Nimimerkki aikansa kutakin, olen kanssasi aivan samaa mieltä, kuten varmaan jo ensimmäisestä viestistäni käy ilmi. Itselläni on vankkaaa kokemusta pikkulapsiperheen arjen pyörittämisestä, joten kyllä tiedän, miten yksinolo tuntui luksukselta lapsien nukkumaan mentyä, eikä aikaa tai haluakaan ollut mihinkään muuhun kuin lepoon.

Tämän kokemuksen pohjalta myöskin Täti 30 veen lailla totean, etten ole yhtään varma, että sellainen elämä on minua varten, olivat ne lapset miten rakkaita tahansa.

Ajatus omasta lapsesta on kaunis ja herkkä ja tiedän aika tasan tarkkaan mitä se tuo tullessaan. Kuten nimimerkki ....lapsi ei ole mikään korvike totesi, uskon että oma lapsi on jotain ainutlaatuista ja ihanaa, sitä en epäile hetkeäkään.

Tapanani on vain tarkastella asioita realistisesti ja tässä kohdin totean, ettei minun fyysiset voimavarani välttämättä riitä oman lapsen hoitamiseen 24/7. Se että tekaisisin lapsen, ja työntäisin sen välittömästi jonkun muun hoidettavaksi, ei taas sovi sekään minun ajatusmaailmaani.

Tällähetkellä tilanteeni on aika ideaalinen. Elämässäni on lapsi joka rakastaa minua yhtä paljon kuin vanhempiaan ja jota itse rakastan syvästi. En usko, että oma biologinen lapsi voisi olla minulle rakkaampi, kuin tämä jonka olen tuntenut ensipotkaisusta asti. Tapaamme useita kertoja viikossa ja lapsi on usein meillä yötä. Itse koen, että tämä riittää minulle emotionaalisella tasolla, en koe mitään välttämätöntä tarvetta tuottaa omaa jälkeläistä. Varsinkaan, jos se tapahtuisi terveyteni romuttumisen kustannuksena. Vaikka se sinkauttaisi minut henkisesti
ihan minkäläisiin sfääreihin tahansa

Itse olen käynyt aika pitkän tien harkitessani lapsettomaksi jäämistä. Asia on todella vaikea ja monisyinen ja valitettavasti koen hiukan halventavina tekstit, joissa vihjaillaan lapsettomien elämän jotenkin vähempiarvoista ja puutteeliista verrattuna lapsensaaneiden elämään.

 

[ex-yh-Elli]

"Itse olen käynyt aika pitkän tien harkitessani lapsettomaksi jäämistä. Asia on todella vaikea ja monisyinen ja valitettavasti koen hiukan halventavina tekstit, joissa vihjaillaan lapsettomien elämän jotenkin vähempiarvoista ja puutteeliista verrattuna lapsensaaneiden elämään."

"Hassua, että kaikki lapselliset tähän ketjuun osallistuneet (paitsi ex-yh-Elli)) , olettavat lapsettomien viettävän jotain tyhjää bilehile-elämää, johon kuuluu (vaihtuvat miehet, ) shoppailu ja jatkuva matkustelu. Kirppeliini tähän viittasikin."

Nimimerkki henkseliina kirjoitti osuvasti lokeroinnista eri ihmistyyppeihin. Allekirjoitan viestin sisällön eikä minulla ole siihen mitään lisäämistä.

Yksinhuoltajista on räikeitä stereotypioita ja niihin olen törmännyt vuosien varrella myös Ellien sivuilla. Onneksi vuodet alaikäisten lasten ainoana "kunnollisena" huoltajana ovat ohi.

Näin rönsyilevään viestiketjuun on vaikea kommentoida. Tässä käsitellään niin monta asiaa samalla palstalla. Lapsettomuus, lapsiperheen elämä ja monta muutakin asiaa.

Olin eilen iltatöissä.Kesäaikaan lisätyötä ei ole ja minulla on nyt itselleni ruhtinaallisesti vapaa-aikaa. Päivätyössäkin on ihanan hiljaista. Suurin osa väestä on kesälomalla.

Eilen hikoilin junassa. Istuin samassa looshissa kahden nuoren naisen kanssa.
Takaa kuulimme todella poskettoman jutun. Vastapäätä oleva nainen mainitsi jostain nettipalstasta, jossa voi lukea hurjia juttuja yleisistä liikennevälineistä.

Mainitsin asiasta kotona kuopukselle ja hän sanoi naureskelleen jostain salakuuntelijat nettisivusta.

En halua koukkuuntua uusille nettisivuille. Viihdyn Elleissä vaikka nämä jutut kiertävätkin samoja ratoja. Tuttua ja turvallista.

Olemme "ystävystyneet" Elleissä vuosien myötä. Muutama vuosi sitten yritimme haalia kasaan Ellit klubia Ellit 50+ palstalla. Sovimme kokoontumisen Lasipalatsin ravintolaan. Paikalle vaivaantui vain kolme Elliä. Juttu kuivui kokoon.

Eipä tuolla parisuhde.fi sivullakaan kukaan ole halunnut solmia ystävyyssuhteita netissä. Sydän taitaa olla vielä liian karrella.

Ihmisiä voi tavata monella tavalla. Monesti muistelen mielessäni nuoruusvuosia ja vertaan itseäni omiin lapsiini. Olin hyvin monessa suhteessa erilainen. Jotain meissä on yhteistäkin.

Henkseliinalle terveisiä. Kävin äsken lukaisemassa Hesarin lukupiiripalstaa. Kirsi Piha kirjoitti mukavasti alustuksen kirjailijan elämästä.

Huomasin aamun lööpistä, että Anja Snellman on mennyt naimisiin. Sitten mietin miten ex mies suhtautuu sukunimeensä. Vaihtaako hän entisen takaisin ja ottaako Anjan uusi mies Anjan sukunimen.

Näin minä elän mielessäni toisten elämää. Harvoin enää miten omaani. Tämä menee jo niin samaa rataa.

Yksi juttu vielä lopun kevennykseksi. Seisoin ratikka-asemalla selkä kasvot Manskulle päin. Ohi viiletti kullan värinen avoauto, jossa oli ulkomaalaisen näköisiä nuoria kyydissä. He hymyilivät minulle ja minä takaisin.

Olin suunnattoman onnellinen. Tuli tunne kuin olisin Italiassa. Sitten aloin haaveilla tulevaisuudesta. Muistelin menneitä. Minäkin viiletin aikoinaan hienolla autolla exäni kanssa tuota katua pitkin. Sitten ajoimme lapset takapenkillä.

Nyt haavelen, että tyttäremme saavat iloita ystävien kanssa missä tahansa päin maailmaa. Ehkä minäkin pääsen jaloilleni ja voin vaikka vuokrata avoauton.
Enpä ole tuota tullut aikaisemmin ajatelleeksi.

Olen aina ollut haaveilija. Kauan sitten opettajilla oli tapana herättää minut haaveista oppitunneilla. Haaveilu ei maksa mitään.

Kuuloni on näköjään vielä ihan hyvä. Kuulin aamulla työmatkan varrella heinäpellossa heinäsirkkojen sirityksen. Sitten tein töitä ja kuuntelin radiosta mukavan haastattelun vanhasta miehestä, joka kalasti helmiä Suomessa 50-luvun alussa.

Kyllä maailma on ihmeellinen, kaunis ja ihana. Tällainen taivastelija minä olen aina ollut. Ei minusta taida ikinä tulla normaalia ihmistä.

 

[Osa-aikaduunari]

Pit, kerrassaan ajatuksia herättävää ja hyvin perusteltua tekstiä sinulla! Itse voin hyvin kuvitella miltä oman lapsen hoivaaminen saattaisi tuntua, sillä jo kenen tahansa vastasyntyneen vauvan piteleminen nostaa minut noihin sfääreihin. Mutta järkevästi ajateltuna pelkän vauvakuumeen poteminen tai ystävien esimerkin seuraaminen ei mielestäni ole riittävä syy lapsen hankintaan. Kasvava lapsi tarvitsee koko ajan enemmän seurustelua ja ohjausta, kunnes on niin vanha, että osaa itsekin ottaa vastuuta itsestään. Eivätkä kaikki suinkaan opi vastuun kantamista koskaan, vaan vanhempien huoli voi jatkua vaikka vuosikymmenestä toiseen. Pitin tapaan taidan siis olla vähän turhankin realisti, ehkä jopa inhorealisti!