N
neljäs masussa
Vieras
Tästä voi tulla pitkä ja sekava sepustus, mutta haluan yrittää purkaa ajatuksiani siinä toivossa jos joku jaksaa ja viitsii lukea ja vielä vaikka kommentoidakin...
Kerron heti alkuun että raskaus on toivottu, jos se nyt jotain vaikuttaisi.
Tämä kotiäiti odottaa siis neljättä, 22. viikolla mennään. Se touhukas "pesänrakennusvietti" oli ja meni, ohi yhtä nopeasti kuin tulikin. Nyt tilalla on ärtyisyys, kiukkuisuus, itkuisuus, pinnakin on entistä lyhyempi (ei siis pitkä ole ollut milloinkaan, nyt räjähdän alta nanosekunnin...)
Pienetkin vastoinkäymiset arjessa (esim. joku tavara väärässä paikassa!??!) saa itkun partaalle. Päivät meneekin nykyisin enemmän tai vähemmän itkeskellessä.
Omaa aikaa, siis sellaista ettei KUKAAN ole vaatimassa yhtään mitään, ei ole käytännössä lainkaan. Sen järjestäminen on melko vaikeaa (ainakin tuntuu siltä, ehkä en vaan osaa ajatella miten sen järjestäisi?) Raskausvaivoja on sen verran ettei lenkilläkään jaksa käydä, harrastuksia ei ole eikä sen puoleen kavereitakaan kenen kanssa harrastaa/viettää aikaa joskus ilman lapsia.
Mies on päivät töissä. Ei varmaan osaa edes aavistaa miltä minusta tuntuu, enkä ole vielä ainakaan nähnyt tarpeelliseksi kertoa. Tuntuu niin vaikealta ottaa puheeksi että oma olo on tämä mikä on. Kun ei ole tottunut pienistä muille valittamaan, niin sitä mielummin pitää ajatukset ja tuntemukset ihan omana tietonaan. Tämän takia varmaan neuvolassakin vaikea puhua miltä oikeasti tuntuu, mitkä on ne todelliset kuulumiset "ihan hyvin menee"-vastauksen takana.
Öisin en saa enää kunnolla nukuttua, milloin valvottaa raskausvaivat ja milloin joku lapsista itkee kasvukipuja, näkee pahaa unta tms. Päivisin en edes yritä käydä nukkumaan, silloin saan (?) nauttia siitä vähäisestä omasta ajasta kun pienin on päiväunilla, isoin koulussa ja leikki-ikäinen ainakin hetkellisesti leikkii omiaan. Ja onhan noita kotitöitäkin jossain välissä tehtävä.
Tämä olotila on nyt kestänyt ehkä viikon verran. Siihen asti olin jaksavampi, iloisempi jne. mutta nyt tuntuu että alaspäin mennään ja lujaa eikä nousua näy. Hetkellisiä ilonpilkahduksia toki päivissä on, yleensä aina lasten kautta tulleita. Eihän tässä muuten enää järjissään varmaan olisikaan... Siis ihan toivottomalta tilanne ei suinkaan tunnu/näytä omaankaan silmään, mutta en panisi pahakseni jos tästä suosta nousisin enkä takaisin palaisi (helpommin sanottu kuin tehty!)
Kerron heti alkuun että raskaus on toivottu, jos se nyt jotain vaikuttaisi.
Tämä kotiäiti odottaa siis neljättä, 22. viikolla mennään. Se touhukas "pesänrakennusvietti" oli ja meni, ohi yhtä nopeasti kuin tulikin. Nyt tilalla on ärtyisyys, kiukkuisuus, itkuisuus, pinnakin on entistä lyhyempi (ei siis pitkä ole ollut milloinkaan, nyt räjähdän alta nanosekunnin...)
Pienetkin vastoinkäymiset arjessa (esim. joku tavara väärässä paikassa!??!) saa itkun partaalle. Päivät meneekin nykyisin enemmän tai vähemmän itkeskellessä.
Omaa aikaa, siis sellaista ettei KUKAAN ole vaatimassa yhtään mitään, ei ole käytännössä lainkaan. Sen järjestäminen on melko vaikeaa (ainakin tuntuu siltä, ehkä en vaan osaa ajatella miten sen järjestäisi?) Raskausvaivoja on sen verran ettei lenkilläkään jaksa käydä, harrastuksia ei ole eikä sen puoleen kavereitakaan kenen kanssa harrastaa/viettää aikaa joskus ilman lapsia.
Mies on päivät töissä. Ei varmaan osaa edes aavistaa miltä minusta tuntuu, enkä ole vielä ainakaan nähnyt tarpeelliseksi kertoa. Tuntuu niin vaikealta ottaa puheeksi että oma olo on tämä mikä on. Kun ei ole tottunut pienistä muille valittamaan, niin sitä mielummin pitää ajatukset ja tuntemukset ihan omana tietonaan. Tämän takia varmaan neuvolassakin vaikea puhua miltä oikeasti tuntuu, mitkä on ne todelliset kuulumiset "ihan hyvin menee"-vastauksen takana.
Öisin en saa enää kunnolla nukuttua, milloin valvottaa raskausvaivat ja milloin joku lapsista itkee kasvukipuja, näkee pahaa unta tms. Päivisin en edes yritä käydä nukkumaan, silloin saan (?) nauttia siitä vähäisestä omasta ajasta kun pienin on päiväunilla, isoin koulussa ja leikki-ikäinen ainakin hetkellisesti leikkii omiaan. Ja onhan noita kotitöitäkin jossain välissä tehtävä.
Tämä olotila on nyt kestänyt ehkä viikon verran. Siihen asti olin jaksavampi, iloisempi jne. mutta nyt tuntuu että alaspäin mennään ja lujaa eikä nousua näy. Hetkellisiä ilonpilkahduksia toki päivissä on, yleensä aina lasten kautta tulleita. Eihän tässä muuten enää järjissään varmaan olisikaan... Siis ihan toivottomalta tilanne ei suinkaan tunnu/näytä omaankaan silmään, mutta en panisi pahakseni jos tästä suosta nousisin enkä takaisin palaisi (helpommin sanottu kuin tehty!)