Arvoni ystävien silmissä laskenut, kun lapsia on enempi kuin 2 ja olen kotiäiti nyt

["a p"]

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että en pyri itseäni kehittämään eikä minulla ole tavoitteita. En halua elämältä mitään erikoista. Minun kanssa ei jakseta olla. Tai no, muutama entinen ystävä ei jaksa olla, koska ovat uraputkessa, elämä on yhtä työtä ja opiskelua, heidän lapset ja puoliso säälittää, sillä käytännössä elävät ilman äitiä arjen.

Mulle vaan se aika, kun lapset ovat pieniä, on tärkeää aikaa. Olen sitä mieltä, että ehdin itseäni kehittää sitten, kun nuorimmainen on vähintään 3v. Tuolloin työkin kutsuu kokoaikaisesti. Entä jos kehittäisin itseäni vaikka vasta lasten aikuistuessa? tai jäisin "tyhmäksi" so what?

 

["Juu"]

Sun ystäviä varmaan harmittaa, kun sinä et osaa tukea heidän elämäntilanneetaan. Yhtäaikainen työ ja opiskelu on väliaikainen vaihe joka tietysti on nyt pois perheeltä mutta sijoitus tulevaisuuteen, ja he varmasti kantaa tästä syyllisyyttä. Asiaa ei varmasti helpota sun tuomitseva asentees eikä "säälimises.

Sinä oot sitä mieltä että sun kaverit on valinnu väärin, sinä oikein, ja sinä "säälit" sun kavereiden perheitä kun he ei tee niinkuin sun mielestä on oikein. Ja sitten ihmettelet vielä ettei sun kanssa jakseta olla? Ehkä sua säälittää heidän lapset, so what?

 

["tyty"]

Arvostelet itse ystäviesi valintoja. Miksi oletat, että he eivät saisi arvostella sinun valintojasi?

Erilaiset elämäntilanteet etäännyttää, mutta voitte myöhemmin taas kokea olevanne samalla aaltopituudella.

 

["a p"]

[QUOTE="Juu";22768148]Sun ystäviä varmaan harmittaa, kun sinä et osaa tukea heidän elämäntilanneetaan. Yhtäaikainen työ ja opiskelu on väliaikainen vaihe joka tietysti on nyt pois perheeltä mutta sijoitus tulevaisuuteen, ja he varmasti kantaa tästä syyllisyyttä. Asiaa ei varmasti helpota sun tuomitseva asentees eikä "säälimises.

Sinä oot sitä mieltä että sun kaverit on valinnu väärin, sinä oikein, ja sinä "säälit" sun kavereiden perheitä kun he ei tee niinkuin sun mielestä on oikein. Ja sitten ihmettelet vielä ettei sun kanssa jakseta olla? Ehkä sua säälittää heidän lapset, so what?[/QUOTE]

No nää kyseiset ihmiset on opiskellu 10 vuotta välillä vähempi, välillä enempi. Tukea? Kun itsekään eivät tiedä mitä haluavat, tukisin, jos he olisivat ikään kuin tosissaan. Eräskin opiskelee ammattiin, jota ei aio työkseen tehdä. Kehittää itseään vain. Voisinpa tukea, ellei he katsois mua ylitse..säälien sit minua tavoitteetonta ihmisparkaa.
No näin, ei kestä nää ystävyydet, ei. Kyllä ystävyyteen tarvitaan molemin puolinen kunnioitus ja arvostus, en vaan osaa, kun oikeasti tunnen sääliä lapsia kohtaan. En voi itselleni mitään.

 

[niiin]

[QUOTE="a p";22768094]Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että en pyri itseäni kehittämään eikä minulla ole tavoitteita. En halua elämältä mitään erikoista. Minun kanssa ei jakseta olla. Tai no, muutama entinen ystävä ei jaksa olla, koska ovat uraputkessa, elämä on yhtä työtä ja opiskelua, heidän lapset ja puoliso säälittää, sillä käytännössä elävät ilman äitiä arjen.

Mulle vaan se aika, kun lapset ovat pieniä, on tärkeää aikaa. Olen sitä mieltä, että ehdin itseäni kehittää sitten, kun nuorimmainen on vähintään 3v. Tuolloin työkin kutsuu kokoaikaisesti. Entä jos kehittäisin itseäni vaikka vasta lasten aikuistuessa? tai jäisin "tyhmäksi" so what?[/QUOTE]

Kyllä olet outo. Mitä sä niitä entisiä ystäviäsi säälittelet ja arvostelet? Luulisi, ettei sua kiinnostaisi lainkaan, mitä heidän elämässään tapahtuu. Ja jos sinä arvostelet heidän tapaansa, ehkä hekin saavat muodostaa sinusta oman mielipiteen....vai?

Perustelet ja selittelet paljon tämänhetkistä tilannettasi - miksi? Ja olet kovin uhmakas "tai jos jäisin tyhmäksi, so what?". Ja sua säälittää perheet, joissa äiti tee kuten sinä teet. Ehkä itsekin ajattelet, että arvosi on laskenut, muutenhan olisit hiljaa tyytyväinen, että saat tehdä kuten haluat. Pitäisikö sun vaan olla onnellinen ja tyytyväinen, silloin ei entisten ystävien ajatukset kiinnosta.

 

["eee"]

[QUOTE="a p";22768186]No nää kyseiset ihmiset on opiskellu 10 vuotta välillä vähempi, välillä enempi. Tukea? Kun itsekään eivät tiedä mitä haluavat, tukisin, jos he olisivat ikään kuin tosissaan. Eräskin opiskelee ammattiin, jota ei aio työkseen tehdä. Kehittää itseään vain. Voisinpa tukea, ellei he katsois mua ylitse..säälien sit minua tavoitteetonta ihmisparkaa.
No näin, ei kestä nää ystävyydet, ei. Kyllä ystävyyteen tarvitaan molemin puolinen kunnioitus ja arvostus, en vaan osaa, kun oikeasti tunnen sääliä lapsia kohtaan. En voi itselleni mitään.[/QUOTE]

Ongelma ei nyt siis tainnutkaan olla niitten ystävien suhtautumisessa sinuun, vaan ...

 

["Juu"]

[QUOTE="a p";22768186]No nää kyseiset ihmiset on opiskellu 10 vuotta välillä vähempi, välillä enempi. Tukea? Kun itsekään eivät tiedä mitä haluavat, tukisin, jos he olisivat ikään kuin tosissaan. Eräskin opiskelee ammattiin, jota ei aio työkseen tehdä. Kehittää itseään vain. Voisinpa tukea, ellei he katsois mua ylitse..säälien sit minua tavoitteetonta ihmisparkaa.
No näin, ei kestä nää ystävyydet, ei. Kyllä ystävyyteen tarvitaan molemin puolinen kunnioitus ja arvostus, en vaan osaa, kun oikeasti tunnen sääliä lapsia kohtaan. En voi itselleni mitään.[/QUOTE]

Joo tarvitaan molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus. Sinä et hyvin selvästi arvosta kavereitas tai heidän tavoitteitaan, joten miksi oletat että kavereiden pitäs arvostaa sun valintoja? Siksi kun ne on oikeampia kuin heidän vai?

 

["a p"]

Kyllä olet outo. Mitä sä niitä entisiä ystäviäsi säälittelet ja arvostelet? Luulisi, ettei sua kiinnostaisi lainkaan, mitä heidän elämässään tapahtuu. Ja jos sinä arvostelet heidän tapaansa, ehkä hekin saavat muodostaa sinusta oman mielipiteen....vai?

Perustelet ja selittelet paljon tämänhetkistä tilannettasi - miksi? Ja olet kovin uhmakas "tai jos jäisin tyhmäksi, so what?". Ja sua säälittää perheet, joissa äiti tee kuten sinä teet. Ehkä itsekin ajattelet, että arvosi on laskenut, muutenhan olisit hiljaa tyytyväinen, että saat tehdä kuten haluat. Pitäisikö sun vaan olla onnellinen ja tyytyväinen, silloin ei entisten ystävien ajatukset kiinnosta.

No näin! Kiteytit minusta kaiken oleellisen. Olen uhmakas ja tavoitteeton kyllä. Se on suuri muutos siitä, mitä olin esim. vielä 6 vuotta sitten. Lapset muutti minua, arvomaailmaani. Kahden ensimmäisen lapsen kanssa painin työ-koti-opiskeluhaave rumbassa jne. Mut sairas lapsi vei arvot uuteen järjestykseen. Perheemme onneksi, itseni "turmioksiko"?

 

[Madicken04]

Öh, hassusti tuosta vain sai kuvan että ongelma olisi siinä että sinä et arvosta toisin toimivia ystäviäsi, ei niinkään siinä että he ylikatsoisivat sinua.

 

["a p"]

Öh, hassusti tuosta vain sai kuvan että ongelma olisi siinä että sinä et arvosta toisin toimivia ystäviäsi, ei niinkään siinä että he ylikatsoisivat sinua.

Tai sit kaipaan vaan niin kipeästi entisiä ystäviä ja sitä aikaa heidän kanssaan. Elämämme oli ennen jokseenkin samanlaista, mulla vain se "pysähtyi" ja toisilla kiihtyi. Juu, mussa kaikki vika.

 

[Madicken04]

[QUOTE="a p";22768231]No näin! Kiteytit minusta kaiken oleellisen. Olen uhmakas ja tavoitteeton kyllä. Se on suuri muutos siitä, mitä olin esim. vielä 6 vuotta sitten. Lapset muutti minua, arvomaailmaani. Kahden ensimmäisen lapsen kanssa painin työ-koti-opiskeluhaave rumbassa jne. Mut sairas lapsi vei arvot uuteen järjestykseen. Perheemme onneksi, itseni "turmioksiko"?[/QUOTE]

Voisitko ihan konkreettisesti kertoa millä lailla ystäväsi sitten arvostelevat sinua tai sinun elämänvalintojasi? Ovatko suoraan sanoneet ettei sinulla ole elämässäsi tavoitteita tms, ilman että sinä olet ensin säälitellyt heidän perheitään?

 

[Anatolia]

Öh, hassusti tuosta vain sai kuvan että ongelma olisi siinä että sinä et arvosta toisin toimivia ystäviäsi, ei niinkään siinä että he ylikatsoisivat sinua.

Minäkin sain samanlaisen kuvan.

Enkä ymmärrä, miksi kotiäiti olisi joku löllykkä, jolla ei ole tavoitteita ja joka ei halua kehittää itseään. Ihminen, jolla ei ole tavoitteita ja joka ei halua kehittää itseään kuulostaa tylsältä ja masentavalta seuralta, lasten lukumäärästä yms viis.

 

[Madicken04]

Minäkin sain samanlaisen kuvan.

Enkä ymmärrä, miksi kotiäiti olisi joku löllykkä, jolla ei ole tavoitteita ja joka ei halua kehittää itseään. Ihminen, jolla ei ole tavoitteita ja joka ei halua kehittää itseään kuulostaa tylsältä ja masentavalta seuralta, lasten lukumäärästä yms viis.

niinpä. jokainen voi elää elämänsä sen mukaan miten kokee sen mielekkääksi. Jollekin se täyttymys on 6 lasta ja pitkä kotiäitiys, toiselle ehkä lapsettomuus, jollekin se yksi lapsi ja ura tms. Joku viihtyy hyvin kotona tai mökillä kaikki lomansa, toinen haluaa koluta ulkomailla jne.

Ei ne erilaiset valinnat tarkoita sitä että halveksisi toisin toimivia. Ihminen taas voi elää hyvin täyteläistä ja mielekästä elämää pitkällä kotiäitiydellä ja samalla asettaa itselleen omai tavoitteita ja kehittää itseään, ilman että hänen tarvitsee tuntea mitään alemmuudentunnetta uraa tekevien kavereidensa rinnalla.

Mutta jos siis itse jo luo sen mielikuvan että "nuo kuitenkin vaan säälittelevät mua kun mulla ei ole sitä eikä tätä" ja jää siihen tunteeseensa rämpimään niin varmaan ei ole kovin mukavaa seuraa kenellekään.

 

[?]

Ettei vaan ole käynyt niin, että sun omista ajatuksista on tullut sun päässä myös toisten ajatuksia...? Arvostatko sinä itseäsi kotiäitinä? Oletko siitä ylpeä? Iloinen? Pelkäätkö että näytät toisten silmiin löllykältä jolla ei ole tavoitteita?

 

["a p"]

Voisitko ihan konkreettisesti kertoa millä lailla ystäväsi sitten arvostelevat sinua tai sinun elämänvalintojasi? Ovatko suoraan sanoneet ettei sinulla ole elämässäsi tavoitteita tms, ilman että sinä olet ensin säälitellyt heidän perheitään?

He kyselivät alkuun kaikki tavanomaiset milloin palaat töihin, jatkatko opintoja, mikä susta tulee isona-tyyppisiä kysymyksiä. Mulle tiedotettiin vapaista työpaikoista, jotka mulle sopivia, opiskelupaikoista infottiin, kirjoista, joista kannattaa lähteä liikkeelle jne. Kyllä se oli suoranaista painostusta se minun kehittäminen tai siihen ojentaminen.

Mulla on vakipaikka odottamassa. Ei ehkä niin haasteellinen, kuin ammattini antaisi myöten, mutta se on sellainen, jollaisen työpäivän jälkeen jaksan perheenkin kanssa.

Mä olin lähdössä opiskeleen esikoisen ollessa 4kk, mutta täysimetys siirsi sitä. Yhä edelleen se asia on jäänyt. Töitä kyllä puolestaan tein liikaakin 2 ekan ollessa pieniä. Kaipa minä yritän hyvittää nyt sitä menetettyä aikaa heillekin, jotka jo vähemmän minua tarvitsevat.

 

["a p"]

1.Ettei vaan ole käynyt niin, että sun omista ajatuksista on tullut sun päässä myös toisten ajatuksia...? 2.Arvostatko sinä itseäsi kotiäitinä? 3.Oletko siitä ylpeä? 4.Iloinen? 5.Pelkäätkö että näytät toisten silmiin löllykältä jolla ei ole tavoitteita?

1.Ehkä, 2.en tarpeeksi, vaikka lapsille olen tärkeä juuri nyt kotiäitinä, 3.kyllä lapsille, en muille. 4. perheelle kyllä, muille en. 5.En pelkää, koska tiedän jo olevani sitä.

 

[tuotanoin]

ehkä painostus sitten on totta, mutta se varmaankin voitaisiin myös nähdä liikuttavana huolenpitona? Ja oliko oma asenteesi sitten täysin ok? Musta tuntuu että pata ja kattila nytten...

 

[Comment]

Kyllä minustakin kuulostaa siltä, että tekstissäsi puhuvat enemmän oma epävarmuutesi ja tulkintasi. Todennäköisesti ystäväsi ovat vaistonneet epävarmuutesi ja pyrkineet tsemppaamaan tyylillä pystyt siihen kyllä. Ovat todennäköisesti muistaneet sinun puheesi opinnoista ja töistä, puheet joita ehkä olet sanonut silloin joskus kun olet ajatellut, että sinunkin pitäisi kun hekin. Sitten on tullut lapsen sairastuminen. Oletko silloin kertonut, että elämänarvosi ovat muuttuneet? Oletko asiaa oikeasti hyväksynyt vielä itsekään? Eivät todennäköisesti ole tajunneet aiheuttaneensa päinvastaista. Juttelisit heidän kanssaan.Voi moni asia selvitä, ja ikäväkin helpottaisi.

 

["Vieras"]

Säälit ystäviesi puolisoita, miksi? Siksikö että sinusta mies on lapsi jota pitää holhota ja passata, eikä miehelle voi jättää kodin tai lastenhoitoa? Jos ystäväsi olisi kotona ja mies töissä, säälisitkö ystävääsi kun mies on töissä eikä miehellä ole aikaa lapsille ja puolisolle? Aika sovinistiselta kuulostaa.
Ikävää kun ystäväsi ovat painostaneet sinua, se on väärin. Sano ettet halua moista kuunnella ja olet tyytyväinen myös omiin ratkaisuihisi. Kunnioita myös toisten ratkaisuja, olivat he lapsettomia tai lapsiperheitä, töissä tai kotona.

 

["a p"]

ehkä painostus sitten on totta, mutta se varmaankin voitaisiin myös nähdä liikuttavana huolenpitona? Ja oliko oma asenteesi sitten täysin ok? Musta tuntuu että pata ja kattila nytten...

huomasin surukseni saman teksteistäni

 

[Madicken04]

[QUOTE="a p";22768325]He kyselivät alkuun kaikki tavanomaiset milloin palaat töihin, jatkatko opintoja, mikä susta tulee isona-tyyppisiä kysymyksiä. Mulle tiedotettiin vapaista työpaikoista, jotka mulle sopivia, opiskelupaikoista infottiin, kirjoista, joista kannattaa lähteä liikkeelle jne. Kyllä se oli suoranaista painostusta se minun kehittäminen tai siihen ojentaminen.

Mulla on vakipaikka odottamassa. Ei ehkä niin haasteellinen, kuin ammattini antaisi myöten, mutta se on sellainen, jollaisen työpäivän jälkeen jaksan perheenkin kanssa.

Mä olin lähdössä opiskeleen esikoisen ollessa 4kk, mutta täysimetys siirsi sitä. Yhä edelleen se asia on jäänyt. Töitä kyllä puolestaan tein liikaakin 2 ekan ollessa pieniä. Kaipa minä yritän hyvittää nyt sitä menetettyä aikaa heillekin, jotka jo vähemmän minua tarvitsevat.[/QUOTE]

Hmm... Itseltäni kyselivät esikoisen kohdalla jo ensimmäisinä viikkoina vauvaa kotiin katsomaan tulleet kaverit että koska meinaan palata töihin. Aionko jatkaa samassa työssä vai opiskella tai etsiä muuta työtä (työaikani sellainen mikä ei oikein passannut yhteen miehen työajan kanssa). Ensin se hämmästytti ja huvittikin, hädin tuskin olin saanut vauvan pihalle kun pitäisi jo miettiä töihinpaluuta. Kuitenkin kun sanoin ettei ole vielä ajankohtaista ei kukaan jäänyt enempää jankuttamaan, myöhemmin olen sitten huomannut nuo kysymykset ihan osaksi paikallista small talkia. Ei mitään sen vakavampaa eikä todella painostusta työelämään, saati sitten minun halveksimistani.

Kuulostaa kyllä että tuo ongelma olisi enemmän siinä ettet itse ole ihan sinut oman valintasi kanssa, ei niinkään siinä että ystäväsi eivät arvosta sinua. Jos koet kotiäitiyden omaksi jutuksesi ja arvostat sitä ei varmasti muiden valinnat ja satunnaiset kysymykset noin satuta. Jos jäävät jankkaamaan noita "mikä sinusta tulee isona juttuja", voi niihinkin vastata suoraan että nyt nautin kotiäitiydestä ja tämä on juuri sitä mitä haluan tehdä. Tämän jälkeen minulla on odottamassa vakityö johon olen myös tyytyväinen enkä nyt kaipaa mitään enempää.

 

[Comment]

[QUOTE="a p";22768376]1.Ehkä, 2.en tarpeeksi, vaikka lapsille olen tärkeä juuri nyt kotiäitinä, 3.kyllä lapsille, en muille. 4. perheelle kyllä, muille en. 5.En pelkää, koska tiedän jo olevani sitä.[/QUOTE]

Tässähän ne vastaukset tulivatkin...pohdinnan paikka siis sinulla. Ja kyllä sinun perheesikin vaistoaa oikeat ajatuksesi vaikka kuinka siellä olisit ylpeä ja iloinen. Näistä ajatuksista voi ihan hyvin keskustella kaverin tai vaikka neuvolan tätien kanssa jne. Olisi kiva, jos voisit olla aidosti iloinen. Ei tämä elämä mikään huippusuoritus ole, tasaista taapertamista pikemminkin. Ja ilot tulevat arjesta. Jos on itsellä ollut aiemmin kovia tavoitteita niin onhan se vaikea muuttaa maailmankuvaansa. Mutta jos oikeasti pystyy hyväksymään, että ne tavoitteet ovat parisuhteessa, lapsissa, arjessa ja jossain omassa jutussa - niin onneahan se tuo elämään.

 

[Madicken04]

[QUOTE="a p";22768231]No näin! Kiteytit minusta kaiken oleellisen. Olen uhmakas ja tavoitteeton kyllä. Se on suuri muutos siitä, mitä olin esim. vielä 6 vuotta sitten. Lapset muutti minua, arvomaailmaani. Kahden ensimmäisen lapsen kanssa painin työ-koti-opiskeluhaave rumbassa jne. Mut sairas lapsi vei arvot uuteen järjestykseen. Perheemme onneksi, itseni "turmioksiko"?[/QUOTE]

Millä lailla tuo lapsi on sairas? Voisiko olla että ystävät näkevät elämäsi pyörivän "liikaa" lapsen sairauden ympärillä ja ovat huolissaan peläten sinun uuvuttavan itsesi siinä? Ehkä ette enää näe niin usein ja he vain näkevät kauempaa muutoksen missä lapsen sairaus muutti elämäsi suunnan eivätkä ole varmoja onko se hyvä juttu, siksi haluavat tuke sinua pitämään elämässä esillä myös muita asioita.

 

["a p"]

Millä lailla tuo lapsi on sairas? Voisiko olla että ystävät näkevät elämäsi pyörivän "liikaa" lapsen sairauden ympärillä ja ovat huolissaan peläten sinun uuvuttavan itsesi siinä? Ehkä ette enää näe niin usein ja he vain näkevät kauempaa muutoksen missä lapsen sairaus muutti elämäsi suunnan eivätkä ole varmoja onko se hyvä juttu, siksi haluavat tuke sinua pitämään elämässä esillä myös muita asioita.

Hän siis syntyi sairaana, nyt sen kanssa voi jo elää suht normaalia elämää sairaudesta huolimatta lukuunottamatta joitakin rajoituksia, jotka jo perheellemme on normaalia arkea. En halua tarkemmin kertoa tunnistamisen pelosta.

Viimeinen lause: emme näe, koska ystäväni ovat joko töissä tai opiskelemassa, muuta perhettään kyllä tapaamme, koska lapsemme ja miehemme ovat hekin ystäviä keskenään. Näkisin nyt asian niin, että itselläni on se tutkiskelun paikka ja täytynee keskustella joskus myös noiden ystävienkin kanssa, jos uskaltaisin. He ovat myöskin aika herkkiä loukkaantumaan.

 

["a p"]

[QUOTE="Vieras";22768417]Säälit ystäviesi puolisoita, miksi? Siksikö että sinusta mies on lapsi jota pitää holhota ja passata, eikä miehelle voi jättää kodin tai lastenhoitoa? Jos ystäväsi olisi kotona ja mies töissä, säälisitkö ystävääsi kun mies on töissä eikä miehellä ole aikaa lapsille ja puolisolle? Aika sovinistiselta kuulostaa.
Ikävää kun ystäväsi ovat painostaneet sinua, se on väärin. Sano ettet halua moista kuunnella ja olet tyytyväinen myös omiin ratkaisuihisi. Kunnioita myös toisten ratkaisuja, olivat he lapsettomia tai lapsiperheitä, töissä tai kotona.[/QUOTE]

Minusta sekä mies että nainen on parisuhteessa tasavertaisia siten, ettei kummankaan osapuolen pitäisi imeä toista kuiviin siten, että kohtelee toista vain ja ainoastaan apuna omaa tavoitettaan kohden pyrkiessään. Kun kyse vastaavissa tilanteissa pitäisi olla yhteisiä valintoja, ei toisen osapuolen sanelemaa yksistään. Siksipä säälin, siksi.