J
Jep?
Vieras
Kaikki päätään aukomaan tulleet tai muuten vittumaisella tuulella olevat voivat samoin tein sulkea tämän ketjun ja siirtyä seuraavaan.
"Puhun" asiasta nyt ensimmäistä kertaa kenenkään muun kuin siskoni kanssa ja nyt kun vihdoin päätin asiasta avautua (vaikkakin kasvottomana) on sykkeeni tätä kirjoittaessa varmaan likemmäksi 200, kädet tärisee ja hikoaa.
Olen isoisäni uhri. Varmaa muistikuvaa minulla ei ole koska kaikki oikein alkoi, mutta hyväksikäyttö jatkui kolmannelle luokalle asti, kunnes vanhempieni ja isovanhempieni välit rikkoontuivat (tästä asiasta vanhempani eivät tiedä vieläkään mitään, syy välirikkoon oli muualla). Jotenkin olen asian onnistunut työntämään taka-alalle elämässäni, silloin tällöin tulevia flashbackeja lukuun ottamatta, enkä ole koskaan oikein osannut mieltää itseäni pedofiilin uhriksi, en suoraan sanottuna edes ymmärtänyt lapsena kuinka väärin se kaikki oli, suljin vain asian mielestäni. Ja tulin asian kanssa toimeen ihan ok, ennen kuin (nuorempi) siskoni noin vuosi sitten kysyi minulta muistanko lapsuudesta traumaattisia muistoja jotka liittyisivät seksuaaliseen hyväksikäyttöön, hänellä kun oli epämääräisiä epäilyksiä muttei selviä muistikuvia mistään. Vasta silloin, sanoessani sen ääneen, ymmärsin olevani pedofiilin uhri enkä ole päässyt sitä ajatusta enää karkuun. Samoihin aikoihin aloin odottamaan toista lastani. Raskaus meni hyvin, mutta ongelmia oli silti; minulla pääni kanssa. Ihan normaalit lääkärikäynnit alkoivat hankaloitua kunnes oltiin siinä pisteessä että synnyttämään mennessä oksensin silkasta kauhusta kun tiesin että joudun tutkittavaksi, mutta tuo meni siinä rytäkässä synnytyksen piikkiin, ja edelleen sain pitää salaisuuteni. Noh, tänään oli lapsella neuvolalääkäri ja minulla samalla jälkitarkastus. Tarkastusta stressasin jo viikkoa etukäteen ja kun hetki koitti, en antanut lääkärin tehdä tarkastusta. Istuin lapsi sylissäni, tuijotin lääkäriä, nieleskelin oksennusta ja kimakalla äänellä ilmoitin että minulla on kaikki hyvin, ei mitään syytä tarkastaa, käyn kyllä lääkärissä jos tarvitsee mutta nyt ei tarvitse! Sain kyllä terkkarin kirjoittaman jälkitarkastus-lapun KELAan vietäväksi, mutta mielessä on koko päivän pyörinyt että kuinkahan tasapainottomana lääkäri mahtaa meikäläistä pitää
Ja jotenkin tämä nyt herätteli minua, onko nyt tosiaan niin että tämä asia 20 vuoden takaa yhtäkkiä hyppää kummittelemaan vaikka tähän asti olen koko asian onnistunut työntämään mielestäni?? Eihän siinä ole mitään järkeä! Mietin jo tänään ammattilaisavun pyytämistä, mutta kuinkahan auki ne haavat sen jälkeen olisivat ja mitä jos onnistuisinkin taikomaan muistini syövereistä lisää peikkoja asiaan liittyen?
Pahoittelen, teksti voi olla sekavaa, mutta niin ovat ajatuksenikin tämän asian kanssa. En oikein edes tiedä mitä hain takaa kun tämän tänne kirjoitin, ehkä samanlaisia kohtaloita tai rohkaisevia sanoja? En tiedä, mutta kiitos jos jaksoit lukea
"Puhun" asiasta nyt ensimmäistä kertaa kenenkään muun kuin siskoni kanssa ja nyt kun vihdoin päätin asiasta avautua (vaikkakin kasvottomana) on sykkeeni tätä kirjoittaessa varmaan likemmäksi 200, kädet tärisee ja hikoaa.
Olen isoisäni uhri. Varmaa muistikuvaa minulla ei ole koska kaikki oikein alkoi, mutta hyväksikäyttö jatkui kolmannelle luokalle asti, kunnes vanhempieni ja isovanhempieni välit rikkoontuivat (tästä asiasta vanhempani eivät tiedä vieläkään mitään, syy välirikkoon oli muualla). Jotenkin olen asian onnistunut työntämään taka-alalle elämässäni, silloin tällöin tulevia flashbackeja lukuun ottamatta, enkä ole koskaan oikein osannut mieltää itseäni pedofiilin uhriksi, en suoraan sanottuna edes ymmärtänyt lapsena kuinka väärin se kaikki oli, suljin vain asian mielestäni. Ja tulin asian kanssa toimeen ihan ok, ennen kuin (nuorempi) siskoni noin vuosi sitten kysyi minulta muistanko lapsuudesta traumaattisia muistoja jotka liittyisivät seksuaaliseen hyväksikäyttöön, hänellä kun oli epämääräisiä epäilyksiä muttei selviä muistikuvia mistään. Vasta silloin, sanoessani sen ääneen, ymmärsin olevani pedofiilin uhri enkä ole päässyt sitä ajatusta enää karkuun. Samoihin aikoihin aloin odottamaan toista lastani. Raskaus meni hyvin, mutta ongelmia oli silti; minulla pääni kanssa. Ihan normaalit lääkärikäynnit alkoivat hankaloitua kunnes oltiin siinä pisteessä että synnyttämään mennessä oksensin silkasta kauhusta kun tiesin että joudun tutkittavaksi, mutta tuo meni siinä rytäkässä synnytyksen piikkiin, ja edelleen sain pitää salaisuuteni. Noh, tänään oli lapsella neuvolalääkäri ja minulla samalla jälkitarkastus. Tarkastusta stressasin jo viikkoa etukäteen ja kun hetki koitti, en antanut lääkärin tehdä tarkastusta. Istuin lapsi sylissäni, tuijotin lääkäriä, nieleskelin oksennusta ja kimakalla äänellä ilmoitin että minulla on kaikki hyvin, ei mitään syytä tarkastaa, käyn kyllä lääkärissä jos tarvitsee mutta nyt ei tarvitse! Sain kyllä terkkarin kirjoittaman jälkitarkastus-lapun KELAan vietäväksi, mutta mielessä on koko päivän pyörinyt että kuinkahan tasapainottomana lääkäri mahtaa meikäläistä pitää
Ja jotenkin tämä nyt herätteli minua, onko nyt tosiaan niin että tämä asia 20 vuoden takaa yhtäkkiä hyppää kummittelemaan vaikka tähän asti olen koko asian onnistunut työntämään mielestäni?? Eihän siinä ole mitään järkeä! Mietin jo tänään ammattilaisavun pyytämistä, mutta kuinkahan auki ne haavat sen jälkeen olisivat ja mitä jos onnistuisinkin taikomaan muistini syövereistä lisää peikkoja asiaan liittyen?Pahoittelen, teksti voi olla sekavaa, mutta niin ovat ajatuksenikin tämän asian kanssa. En oikein edes tiedä mitä hain takaa kun tämän tänne kirjoitin, ehkä samanlaisia kohtaloita tai rohkaisevia sanoja? En tiedä, mutta kiitos jos jaksoit lukea
