Avioero opiskelun takia?

[vierailija]

Olen ollut aviossa 8 vuotta ja meillä on kaksi pientä lasta. Nuorempi on vasta alle vuoden. Tapasimme samassa työpaikassa eli olimme "perusduunareita" jos niin voisi sanoa. Viikonloppuisin käytimme alkoa, juhlimme kaverien kanssa ja teimme aika tavallisia juttuja. Minut lomautettiin 4 vuotta sitten ja lähdin opiskelemaan. Jäin koukkuun opiskeluun ja hain yliopistoon. Opiskelen nyt toista vuotta fysiikkaa yliopistossa ja olen löytänyt itsestäni uusia puolia.

Ongelmaksi on tullut se että mieheni ei ole seurannut perässä. Miehen puheenaiheet pyörii edelleen toisten kaverien tekemisissä. Hän ruotii kateellisena niiden hankintoja ja kyttäilee ihmisiä Facebookissa. Kun yritän aloittaa henkevän keskustelun, mieheni suuttuu ja alkaa syyttää minua vaikka mistä. En saa hänestä enää keskustelukumppania, ja hänen päivittäiset ajatuksensa ovat minulle liian yksinkertaisia. En jaksa enkä halua kadehtia naapureita tai nauraa jonkun kännijutulle. Mieheni mielestä minusta on tullut ylpeä, minä taas koen kasvaneeni ihmisenä. Minua kiinnostaa enemmän ihmisten kanssa keskustelu ja viinan jättäminen pois. Tiedepiirit kiehtovat.

Riitelemme jo lähes päivittäin. Lapset kärsii siinä ohessa. Onko tällainen pätevä syy avioeroon? En ymmärrä enää miestäni. Pahin mieheni mielestä oli kun erosin kirkosta ja julistauduin ateistiksi. Hän haluaisi minun menevän terapiaan. Lasten takia en haluaisi erota, mutta mieheni yksinkertaisuus turhauttaa.

 

[vierailija]

No siihenpä monen suhde loppuu, kun toinen puolisoista lähtee eri raiteille ja eroavuus tulee esiin, juurikin niin että toinen jää paikalleen. Paiokalleen jäänyttä on vaikea vetää perässään kuten olet huomannut, jatkossa joko vedät perässäsi, mutta lopetat ne riitelemiset lasten hyväksi ja olet vaimo tai sitten eroat.

 

[vierailija]

Aika vaikea tilanne. Mieheai toiminta kuulostaa tyypilliseltä "herravihalta", jolla hän haluaa oikeuttaa omaa olemistaan, vaikka kokee että muilla on parempi asema yhteiskunnassa. Nyt hän kokee sinunkin olevan luisumassa siihen joukkoon, johon hän ei koe kuuluvansa ja jota siksi vastustaa.

Taustalla on toisaalta ylpeyttä, toisaalta huonommuudentunnetta ja siitä seuraavaa kapinahenkeä. Ratkaisu voisi olla se, että mies löytäisi jonkin itselleen tärkeän asian kautta uutta sisältöä, tuntisi itsensä asiantuntevaksi. Ehkä häntä ärsyttää enitem ulkopuolisuudemtunnne, kun keskustelunaiheet eivät enää olekaan sellaisia, joihin hän osaisi osallistua.

Mutta miten nyt, kun mies kokee ulkopuolosuutta ja huonommuutta, saat hänet innostumaan jostakin, kokemaan itsensä riittävän hyväksi ja siten pääsemään irti kateuden kierteestä? Aika vaikeaa voi olla. Jos haluat vielä yrittää, niin koeta keksiä jotakin yhteistä uutta tekemistä, josta mies innostuisi. Jossa hän saisi onnistumisen tunnetta ja kokisi olevansa hyvä. Ehkä se helpottaisi tuota (kieltämättä varmasti aika raskaaksi käyvää) kateudessa pyöriskeluä ja juoruilua.

Jos et halua ja se ei auta, niin keskustele erohaluistasi.

 

[vierailijatttt]

Jos maailmat on kovin erilaiset niin jatkaminen voi olla vaikeaa. Onhan se niinkin että me kasvetaan ja muututaan elämän aikana.

Oliko teillä alun alkaen elämän "peruspilari" eli arvot samankaltaisia, jos ihan rehellisesti itseäsi tutkiskelet? Vai syntyikö suhde esim yhteisen piirin kautta, ehkä ulkonäöllisen ihastuksen kautta tms? Lähinnä haen sitä että olisiko "nykyinen minäsi" ollut jos silloin matkassa, mutta perusteet joilla kumppanin valitsit oli (rumasti sanottu- en keksi muuta termiä) pinnalliset tai "valheelliset" sinua itseä kohtaan?

Itse opiskelen yliopistossa, ja teen työtä asiantuntijana. Mieheni on perusduunari. Eikä meillä ole tuon tyylistä ongelmaa ollut. TOKI en juttele miehelleni työhön liittyvistä asioista ja/tai opintoihin liittyvistä asioista liikaa. Enhän minäkään hänen työtään ymmärrä kuin pintapuolisesti. H-moilasena olisi jos hänen kanssa joutuisin vaikkapa impedanssi-mittauksista puhumaan. JA tuskin hänkään liiemmin kvalitatiivisesta tutkimuksesta pystyy keskustelemaan (tai haluaa).

Toki työstä puhutaan ja mun opiskelusta. Mutta emmän kokemustasoisesti, ei faktatasolla. Enkä nää syytä miksi. Puhumme kyllä syvällisiä, vaikkapa uskonnoista tai politiikasta. Mutta puhumme myös paljon "kevyttä paskaa" - jos ja kun työssä/koulussa rasittaa aivojaan on kiva kun kotona voi höpötellä vaan rennon letkeästi.

Tuo alkoholin käyttö ei meillä ole ollut yhdistävä tekijä. Käytetään, mutta hyvin hillitysti. Se että kännitoilailulla repostellaa - no on vähän nuorten aikuisten juttu. Muistan kyllä tuon vaiheen aikaisemmasta opiskeluvaiheesta, kun oli just sen 20+ ja juoksi opiskelija riennoissa. Mutta jotenkin näin lähempänä 40 v en kyllä keksi miksi niillä repostella (saati kännätä niin että joutuu outoihin tilanteisiin). Mutta eipä tuo mun duunari mieskään moista ymmärrä =), on kuitenkin kasvanut siinä aikuiseksi. Mikä ikäinen miehesi on? Ajattelin vaan että jos on vähän nuoruus jäännyt vielä päälle, varsinkin jos nuorena olette perheenne perustaneet.

Toisaalta ymmärrän miestäsikin, jos sinä olet muuttunut opiskelujen myötä siihen negatiiviseen suuntaan, mihin jotkut valitettavasti lankea. Eli alkaa pitää itseään jotenkin parempana kun on opiskellut pidemmälle. Kun niinhän se ei mene. Jokaista lenkkiä tarvitaa tässä maailmassa, niin duunaria kuin tutkijaa. Merkityksellistä on se että tekee sitä mitä osaa, ja mistä tykkää. Esim mun miehen paras ystävä on korkeassa asemassa oleva esimies, DI-taustalla. Ja toinen ystävä kirurgi. Eikä tuo opiskelutasojen ero näy heidän keskinäisissä suhteissa niin mitenkään. Osaavat arvostaa toistensa ammattitaitoa, riippumatta siitä onko opinnot ottanut 3-6 tai 10 vuotta.

 

[vierailija]

Nuorempi lapsi on vasta alle vuoden! Kannattaisiko jättää eroaikeet toistaiseksi, koska pikkulapsiperheessä tulee usein ohimeneviä ristiriitoja. Opiskelun aiheuttamat tuntemukset teillä molemmilla todennäköisesti lieventyvät aikaa myöten.