Ei toivottu raskaus

["Toivoton"]

Pakko tyhjentää tänne ajatuksia... Jos joku vaikka osaisi sanoa jotain järkevää, joka selkeyttäisi omaa päätä.
Ehkäisystä huolimatta olen raskaana (n. vko8), pillerit pettäneet. En kuvitellut koskaan joutuvani moisen päätöksen eteen. Jos ajattelen järjellä, niin keskeytys tuntuu järkevältä vaihdoehdolta. Kuitenkin, tunteet sekoittavat päätä valtavasti ja päätös keskeytyksestä ei ole lainkaan helppo. Olen käynyt sekä terveykeskuslääkärillä että naistenklinikalla, josta sain miettimisaikaa keskeytyksen tekon. Maanantaina 18.5 minun pitää kuitenkin tehdä päätös asian suhteen.

Olemme ennestään lapseton pariskunta, ikä molemmilla 30v. kieppeillä. Yhdessä olemme olleet kuusi vuotta, ja periaatteessa puitteet lapsenteolle kunnossa. Lapsia ei kuitenkaan ole ollut tarkoitus hankkia: mies on ollut selvillä omasta kannastaan pitkään ja minulla ei ole ollut tuntemuksia kumpaankaan suuntaan. Tiedän, ettei minusta tulisi tekemälläkään kotona hääräävää äitiä, ja täydellinen äitiys (mitä mediassa tuputetaan) tuntuu hyvin kaukaiselta, jopa ahdistavalta ajatukselta. Viihdyn harrastuksissani, jotka eivät ole mahdollisia lapsen kanssa. Lisäksi nautin extemporereissuista, ja muutenkin vietän paljon aikaa ystävieni kanssa myös juhlimisen merkeissä. Olen huolimaton ja huono keskittymään, ystävät ovat naureskelleet etteivät voi edes kuvitella minua oman lapsen kanssa. Toisaalta olen tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, ja minusta tuntuu että joudun luopumaan paljosta jos pitäisin lapsen. Pelottaa myös, että parisuhde ei kestäisi lapsen tuloa. Mieheni suhtautuu asiaan ihanan hyvin, vaikka tiedän ettei hän lapsia halua, Ei painosta minua keskeytykseen, ja sanonut tukevansa parhaansa mukaan mikäli teen päätöksen pitää lapsen. Minusta kuitenkin tuntuu, että "pilaan" mieheni (sekä oman?) elämän jos haluan pitää lapsen.
Ajatus synnytyksestä pelottaa, sekä siitä että lapsi olisi vaikka vammainen.Teidän supermutsien mielestä varmasti pinnallista, mutta niin se vain on. Tiedän, että sitä parisuhteemme tuskin ainakaan kestäisi, ja ajatus yksin jäämisestä vammaisen lapsen kanssa tuntuu valtavan ahdistavalta. Pidän kyllä lapsista, mutta n. 99% heistä ovat mielestäni ärsyttäviä. En kestä kaupassa huutavia ja kirkuvia lapsia, sekä elämäänsä kyllästyneen näköisiä vanhempia. Pelottaa, että oma tulevaisuuteni näyttäisi yhtä surulliselta.
Toisaalta kuitenkin ajatus äitiydestä kiehtoo, ja lapsi olisi minulle varmasti rakas sekä tärkeä. Kuitenkin, myös negatiivisia asioita lapsesta on mielessäni paljon.
Olen listannut paperille plussia ja miinuksia helpottamaan päätöksentekoa, mutta asia ei selkeytynyt yhtään.
Loukkausyritykset siitä, kuinka abortti on murha on turhia. Lisäksi olen yhtä mietä siitä, että on epäreilua kuinka minä tulin raskaaksi eikä joku kuka sitä oikeasti toivoo. Sen sanominen ei helpota tilannetta myöskään yhtään.

Toivoisin teiltä kokemuksia niin keskeytyksestä sekä siitä, kun ei toivotun raskauden on annettu jatkua. Lisäksi, jos joku rohkea uskaltaa kertoa negatiiviset tuntemukset omasta lapsen saannistaan niin nekin ovat enemmän kuin tervetulleita.

 

["Kahden tytön äiti"]

Sen verran sanon, että edelleen, kahden lapsen äitinä n. 90% lapsista on ärsyttäviä. Ja että omat ajatukseni olivat tosi samankaltaisia lasten suhteen vielä raskausaikanakin, että inhoan kaikkea lapsiin liittyvää: hiekkalaatikolla istumista, lasten tavarat ei kiinnosta, äitilapsiryhmiä jne, ja ajattelin etten tule näihin osallistumaan.

Noh, kun esikoinen oli n. 1v huomasin että notkun hiekkalaatikolla siinä missä muutkin, juttelen muille äideille, ja pidän siitä, sekä kiinnostuin lapsiin liittyvistä asiosta. Ehkä vähän liikaakin kun lapsillamme on aina hienoimmat kulkupelit kaupungissa .

Lasten vanhempana on välillä rankkaa, mutta en vaihtaisi tätä elämään ennen lapsia. Onnea ja rakkautta on paljon enemmän. Joskin sitä työtäkin kyllä.

Aborttia en ole tehnyt, mutta mahdollinen se kai minullekin jossain vaiheessa olisi ollut. En siis ole abortin vastainen. Kaverini tosin teki abortin 20v:nä ja nyt kärsii lapsettomuudesta. On jo 45 ettei sitä lasta sitten ilmeisesti koskaan saanutkaan. Uskon että abortti on hänelle taakka. Joskus puhuu että minkähänlainen tuo lapsi nyt olisi jne.

 

["Kahden tytön äiti"]

Niin, siis edelleenkin mielestäni suurin osa lapsista on ärsyttäviä . Ei se haittaa. Omien lasten suhteen kannustetaan kyllä kaveruuteen ja otetaan meille nyt jo lapselle kavereita kylään. Sitä sitten jotenkin jaksaa kuitenkin.

 

["Toivoton"]

Kiitos vastauksesta. Se pelottaakin, että mahdollinen keskeytys menisi jotenkin pieleen ja uutta mahdollisuutta raskauteen ei tule, jos sellainen joskus olisi ajankohtaista. Lisäksi pelkään, etten selviä keskeystyksestä henkisesti. Lääkäri kenen vastaanotolla kävin oli kyllä ihanan ymmärtäväinen. Sanoi minulle, että syyllisyyttä on turha tuntea sillä kummin tahansa päätän on sen varmasti siihen elämäntilanteeseen oikea ratkaisu.

 

["edf"]

haluaisitko lapsia kuitenkin myöhemmin, eli katuisitko sitten keskeyttämispäätöstä jos ei lapsia tulisikaan yrityksestä huolimatta?
niin olen kuullut käyneen.

 

["Toivoton"]

Edf, en tiedä. Niinkuin aikaisemmin sanoin mulla ei ole ollut fiiliksiä kumpaankaan suuntaan. Toisaalta elämä ilman lapsia ei tunnu pahalta. Saisin elää vain itselleni, ja tehdä omia juttuja. Eihän sitä kuitenkaan koskaan voi tietää mitä tuleman pitää...

 

[Molemmatkokenutäiti]

Minulla on kokemus molemmista, eli abortista ja suunnittelemattoman raskauden jatkamisesta.

En ole ikinä varsinaisesti halunnut lapsia tai haaveillut äitiydestä, vaikka lapsista kovasti tykkäänkin ja rakastan lähes samalla tavalla läheisten lapsia kuin omaanikin.
Lapsen kaverit on myös minulle rakkaita ja minusta ne pikkunappulat on hyviä tyyppejä.
Tuntemattomien lasten asiat kiinnostaa myös ja koen kollektiivista vastuuta meidän kaikkien lapsista ja minuun sattuu vaikkapa äskettäin tapahtuneen Nepalin maanjäristysten lasten kohtalo.

Em. asioista huolimatta en missään nimessä halua lisää lapsia ja vaikka tuo yksi "vahinkolapsi" on äärettömän rakas, niin äitiyteen kasvaminen on ollut välillä henkisesti tosi raskasta (omat ajatukset jne. siis, arki on aina rullannut käytännössä hyvin).
Minusta on ollut hienoa tutustua tuohon tyyppiin (oma lapsi), oppia itsestä vaikka mitä uutta/uusia puolia ja koen olevani etuoikeutettu saadessani olla hänelle eräänlainen tienviittojen tulkki tässä elämässä (vaikka vastuu hetkittäin myös ahdistaakin).
Arki ei sinänsä ole juuri muuttunut enkä ole koskaan ollut sellainen perinteinen touhuava leikkipuistomamma, mutta me tehdään asiat omalla tavallamme ja niin sen kuuluukin mennä. Median ym. antama kuva vanhemmuudesta ei ole ainoa totuus, vaan yksi monista.
Me esim. ollaan kuljettu paljon niin lapsettomien kuin lapsellistenkin ystävien luona, pidetty illanistujaisia, kesällä käyty tapahtumissa, Suomenlinnassa piknikillä, ravintoloissa jne.
Suurinosa elämästä on edelleenkin aika kiireetöntä oleilua, missä nyt milloinkin satutaan olemaan.

Onneksi on monia yhtä hyviä tapoja olla äiti ja vaikka itse olen kokenut lapsen tulon elämääni pitkälti positiivisena asiana, niin en vain halua lisää.
Tästä syystä olen tehnyt abortin lapseni ollessa 2-vuotias, enkä ole katunut sitä koskaan.
Se abortti tosin oli sellainen, etten missään vaiheessa edes miettinyt raskauden jatkamista, vaan keskeytys oli alusta alkaen ainoa vaihtoehto.

 

["edf"]

itse pelkäsin 10 v sitten tulevani raskaaksi, nyt itken negoja lapsettomuushoidoissa.. en siis ole vastaavassa tilanteessa, mutta niin voi ihmisen mieli muuttua. täytyy tehdä päätös jonka kanssa voi olla sinut loppuelämänsä. ehkäpä olen puolueellinen, mutta jos tämä ihmisenalku haluaa noin kovasti tulla ehkäisystä huolimatta... näen asian positiivisena

 

["Kahden tytön äiti"]

Niin no sitten taas suuirmmalle osalle kavereistani on tehty abortti, ja hyvin ovat niistä selvinneet ja asian käsitelleet, eivätkä taida aborttejaan katua.

Nyt jätän areenan muille kommenteille. Sinulle toivon hyvää mieltä ja rauhaa asian suhteen.

 

[jhgf]

Olin ollut aina sitä mieltä että lapsia en hanki. Lapset ärsyttävät,elämäni menee ja kaikki on sekaisin. Ei ollut pienessä mielessäkään.
Ja niin pillereistä huolimatta tulin raskaaksi. Ikä oli jo sen verran ja puitteet muuten kunnossa että päätimme pitää lapse. Vielä raskauden viime metreillä melkein itkin "menetettyä vapautta."

Nyt lapsi on 4 v. Ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaa, on hän elämäni suurin saavutus. Ja rakkaus. Kaikki se epäily ja epävarmuus kaikkosi kun hänet syliini sain. Elämä on muotoiltu niin että perheellä on hyvä olla. On omia menoja ja tekemisiä. Mies auttaa kovasti ja on lapsen kanssa. Itseasiassa sitä alkoi lapsen saannin jälkeen miettimään että mitä sitä loppujen lopuksi elämässä oli. Nyt tuntuu ettei mitään.

Tästä innostuneena kun elämä lähti rullaamaan lapsen kanssa erittäin mukavasti,pyöräytimme toisen lapsen mukaan perheeseen. Minä joka inhosin lapsia!

En ole supermutsi, en seuraa trendejä. Teemme lapsien kanssa mitä huvittaa ja mistä nautimme. On niin täyttävää nähdä omien lasten kehittyvän ja kasvavan. Oppivan koko ajan uutta.

Olen äärettömän onnellinen meidän vahingosta koska se toi oikean elämän mulle\meille. Sisarus täydensi tätä tunnetta <3

 

["Toivoton"]

Kiitos kaikille vastauksista. Helpottaa suuresti kuulla teidän mielipiteteitä suuntaan ja toiseen. Olen puhunut asiasta ainoastaan miehelleni ja siskolleni. Yksi kaverini tietää minun olevan raskaana, mutta en voi hänelle kertoa jos päädyn keskeytykseen sillä tiedän hänen vastustavan aborttia. Tuntuu siltä, että kannan valtavaa taakkaa sisälläni enkä halua päätöstä tehdä, mutta tiedän myös että muuta vaihtoehtoa ei ole ja kukaan muu ei voi päättää puolestani.

 

["edf"]

tsemppiä, mitä tahansa päätätkin, se on oikein, koska perustuu senhetken tilanteeseen! halusin kuitenkin vielä sanoa, että tämä saattaa olla ainutlaatuinen "tilaisuus", (tai sitten ei), sitäkään ei voi kukaan ennalta tietää!

 

[vierasss]

Enpä osaa sanoa onko olemassa mitään oikeaa ratkaisua tai ehdotonta varmuutta asiasta. Päätöksen jälkeen toki joutuu elämään sen päätöksen kanssa ja siihen varmasti sopeutuu, mutta etukäteen ei voi aina varmuudella tietää. Itse olen ensimmäisen lapsen saanut hoidoilla. Ehdottomasti halusin lapsen, pelkäsin suunnattomasti lapsettomuutta, en ymmärtänyt keskeytyksiä, vihasin vahingossa raskaaksi tulevia jne. Sitten se osui omalle kohdalle. Se vahinkoraskaus. Päädyin keskeytykseen. Ei ollut helppo ratkaisu, en ollut asiasta etukäteen varma mutta jälkikäteen olin. Tuon jälkeen tulin toisen kerran suunnittelematta raskaaksi ja pidin lapsen. En ollut siitäkään ratkaisusta etukäteen varma mutta jälkikäteen kyllä. Nyt kahden lapsen äitinä tuntuu siltä, että asiat on mennyt kuten pitikin. Juuri näiden lasten, siihen aikaa, niissä olosuhteissa äiti minun kuuluukin olla
Niin ja aikaisemmin minusta muiden vauvat ja lapset oli ihania, nykyään ne kaikki ärsyttää

 

[hmmhmm,]

Kirjoituksen perusteella et ole valmis seuraavat 18 vuotta kasvattaan lasta. Lasta pitää todella haluta sydämestään enemmän kuin mitään muuta. Jos koet jo yhdenkin vaikeaksi ajatukseksi, niin ehkä se sitten on niin.

 

[frukt]

Kliseistä mutta äidiksi kasvaa yllätysraskaudessakin. Tosin omassa tilanteessani elämä oli kaikella lailla auki eikä mitään lukkoon lyötyjä suunnitelmia. Ehkä sen takia olikin niin luonnollista. Keskeytys ei tosin olisi mulle koskaan vaihtoehto.

 

["Toivoton"]

Niin, ehkä eniten pelottaa jos mies ei jääkkään rinnalleni ja koska jo nyt epäilen taitojani äitinä en tiedä miten selviäisin siitä yksin. Se on kuitenkin asia, jota varmasti jokainen äidiksi aikova joutuu pohtimaan myös. Mikäli mieheni haluaisi ehdottomasti lapsia, päätös olisi minulle helpompi. En kuitenkaan ehdottomasti ole lapsen tekoa vastaan. Tuntuu kuitenkin että iästä, hyvästä parisuhteesta ja olemassa olevista puitteista huolimatta aika lapsenteolle ei ole nyt sopiva. Se kuitenkin jää pelottamaan tuleeko toista mahdollisuutta enää koskaan

 

[Nap]

Minulla petti myös ehkäisy exän kanssa, ja ei siinä edes mietitty muuta vaihtoehtoa kun keskeytys. Kumpikaan meistä ei tykännyt lapsista (eikä tykkää tämä nykyinenkään avopuolisoni), enkä tykkää vielä tänä päivänäkään, ikää lähemmäs 30v. Ja minulla myös sitten mielenterveysongelmat lisäksi.
Lääkäri sitten olikin semmonen että piti vääntämällä vääntää, ymmärsi kyllä sitten kun sanoin että kaikenlaista mt-ongelmaa on, hyvä kun pystyn edes itsestäni huolehtimaan.

Missään vaiheessa en epäillyt päätöstä, ei tullut jossitteluita eikä jälkeepäin mitään katumisia. Tuosta nyt aikaa 5v, ja voin ihan rehellisesti sanoa että olen onnellinen että sen keskeytyksen tein.
Minun kohdalla se keskeytys oli hirveän kivulias (hoitohenkilökuntakin ihmetteli) ja jäätävät pahoinvoinnit, mutta siittäkin selvittiin.

 

["Toivoton"]

Päätöksenteko on kertakaikkiaan ylitsepääsemättömän vaikeeta mistä voin olla varma? Molemmat ajatukset risteilevät päässäni vuoron perään...

 

[onnellinen lapseton vaimo]

Me valitsimme lapsettomuuden. Mies sanoi tukevansa ja olevansa kaikessa kyllä mukana jos lapsen haluan pitää, mutta ei kertonut sitä, että samaan aikaan rukoili itsekseen kaikkia mahdollisia korkeita voimia, että meille/hänelle ei lasta tulisi. Olisi kyllä pysynyt rinnalla, mutta elämä olisi mennyt pilalle. Olisi suoraan sanottuna ollut parempi jos olisi kertonut sen suoraan sen sijaan, että olisi vain jättänyt päätösvastuun ankeasti minulle. Abortin jälkeen, joka ei oikeasti ollut oikeastaan mitenkään ihmeellinen kokemus, mies laittoi piuhat poikki, niin eipä tule uudelleen tuollaista tilannetta.

Elämä kahdestaan on ihanaa ja upeaa kun ei tarvitse tehdä lapsia. Molemmista elämistä saa parhaat puolet kun on läheisiä sukulaislapsia ja naapurin lapsiakin. Ei kaikista ole äidiksi ja minä ainakin olisin omalta osaltani pilannut tyystin lapsenkin elämän. Ja synnytys, kiitos ei. Kehotan katsomaan pari realistista videota aiheesta, minulla ainakin auttoi päätöksentekoon, minä en todellakaan aio kokea sellaista jonkun sellaisen vuoksi, mitä en ole halunnut. Minua ei leikellä, sörkitä, ronkita, venytetä ja herra ties mitä kidutuksenkaltaisessa ahdistavassa ja pelottavassa tilanteesa, jossa minulla ei juurikaan ole osaa eikä arpaa tilanteen kulkuun ja jossa minun henkenikin ja hyvinvointini olisi hieman toissijainen asia. En aio saada arpia, en imettäisi sekuntiakaan tissieni takia, en halua laskeumia, pidätysvaikeuksia ja herran jumala ties mitään muutakaan vaivaa mitä voisi tulla.

Ja vaikka olisinkin halunnut lapsen, olisin tehnyt abortin ja yrittänyt uudelleen miehen kanssa, joka haluaisi. Minä en rakkaan ihmisen elämää ehdoin tahdoin pilaa ja lapsi on niin järkyttävän suuri (ja kamala) muutos, ettei sellaiseen voi pakottaa itsekkäiden syiden takia.

Sekuntiakaan en ole aborttia katunut, onneksi se on vain ohi ja elämä jatkuu, ei sen ihmeellisempää. Hieman juhlistettiin asiaa jälkikäteen. Asiat ovat juuri niin vaikeita ja monimutkaisia ja kamalia kuin niistä itse tekee. Asennoidu asiaan oikein, hoida se alta pois heti ja jatka hyvää elämääsi. Kun seisoo tekojensa takana ei tarvitse jossitella. Eikä se liika miettiminen auta yhtään mitään, jos sinulle parisuhde ja (omasi) miehesi onnellisuus on tärkeitä ja lapsettomuus tuntuu oikealta, niin mitäpä sitä sen enempää keksimään syitä. Lapsia voi sitten tehdä jos niitä OIKEASTI haluaa tai jättää sen toisille ihmisille. Jos vaihtoehdot ovat ehkä ja ei, niin kyllä minä sen varmemmaan ratkaisun puoleen aina kallistuisin...

 

["kahden äiti"]

kuulostaa vähän siltä että mitä tahansa päätät, helppoa ei tule olemaan. Voimia. Monille naisille abortti on helpotus, mutta monille se on myös virhe jota kadutaan loppuelämän. Ja yleensä sen tekemiseen on silloin liittynyt suurta epävarmuutta tai esim. painostusta. Ja sinä et selvästi ole abortista ollenkaan varma...

Lapsen saaminen taas.. En lähtisi valehtelemaan. Se on ajoittain rankkaa, omista mukavuuksista pitää tinkiä. Toki äitiyteen kasvaa ja lapsiaan rakastaa yli kaiken, varmasti sinäkin. Sun tilanteessa isoin kysymysmerkki on mies. Jos miehellä ei ole sen kummoisempia lisääntymishaluja, on olemassa iso riski ettei hänestä kovin kummoista isää kasva vaikka rinnallesi jäisikin. Saattaa olla että mies jatkaa menojaan ja sinä hoidat vauvaa yksin kotona.

 

["Höh"]

Muistakaahan myös adoptio vaihtoehtona. Suomessa on paljon perheitä jotka kaipaavat kipeästi lasta. Ei varmasti ole helppoa antaa omaa lasta adoptioon, mutta ihmetyttää kun sitä ei melkein koskaan edes mainita abortin vaihtoehtona. Mulla ei oma pää kestäisi tehdä aborttia, jos ei olisi varmasti tiedossa sikiön vaikea vamma. Toki adoptiotakin tulisi mietittyä yön pimeinä hetkinä mutta näkisin sen kuitenkin itselleni sopivampaan ratkaisuna. Aloittajan puolesta en tietenkään voi puhua.

 

["Toivoton"]

Adoptio ei ole mulle vaihtoehto. Tästä on puhuttu myös miehen kanssa ja hän on ehdottomasti samoilla linjoilla.

 

[tällainen kokemus]

Hyvin samanlainen tilanne ollut meillä. Ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Oltiin vapaaehtoisesti lapseton vakiintunut pari.

Siinä paniikissa tuli tietysti miehen kanssa keskusteltua perusteellisesti kaikista mitä jos -vaihtoehdoista. Kävi ilmi, että mies itse asiassa kuitenkin voisi lapsen kanssa viihtyäkin. Oli valmis vastuuta ottamaan. Itse olin paljon epävarmempi, en tosiaan haluamalla halunnut lapsia, mutta mahdollisesti arvelin pystyväni yhdestä lapsesta selviämään. Miehen heränneen isyystoiveen ja oman epämukavuuden abortin suhteen takia päädyttiin raskauden jatkamiseen.

Syyt miksi en halunnut lapsia: elämäntapa ja tulevaisuuden suunnitelmat eivät "lapsiystävällisiä" (ura, jatkokoulutus, matkustelutavat, kirjoittamisharrastus), siedän huonosti (vieraita) lapsia, meteliä ja epäjärjestystä, en halunnut ottaa riskiä raskauden ja synnytyksen mahdollisesti tuomista ongelmista, uskoin todennäköisesti katuvani lapsia kuin lapsettomuutta, en pitänyt otseäni edes soveliaaksi äidiksi (olen huono mm. tunneilmaisussa ja läheisyyden sietämisessä, ja keskittyessäni esim. kirjoittamiseen en kuule enkä näe vaikka roskakori vieressä syttyisi tuleen).

Lapsi on nyt vuoden vanha. Edelleenkään en tunne itseäni miksikään äitityypiksi, mutta mitkään ennakoimani ongelmat eivät kuitenkaan ole toteutuneet. Aikaa on tietysti niukasti, mutta asioita on oppinut tekemään ja suunnittelemaan niin, että lapsi on mukana.

Mies on ollut tasavertainen vanhempi. En viitsi sanoa että olisi "osallistunut" lapsen hoitoon, kun on siis kantanut vastuuta yhtä paljon kuin minäkin. Miehen kanssa jaettiin esim. vanhempainvapaa puoliksi, pääsin töihin suht nopeasti siis takaisin. Tämä miehen selkeä asennoituminen isyyteen on helpottanut omaa äitiyteen kasvamistani - mikä taitaa vieläkin olla kesken - kun ei ole missään vaiheessa tarvinnut olla huolissaan siitä, että jäisi yksin.

Tuo yksinhuoltajaksi jääminen oli ehkä etukäteen itsellä pahin kammo. Henkisesi jopa valmistauduin siihen, että kykenisin antamaan lapsen adoptioon ihan alku kuukausina, mikäli kaikki menisi ihan päin h:iä ja mies ottaisi ja liukenisi kuvioista.

Mutta kun en ole ollut pakotettu olemaan 24/7 lapsen kanssa, olen alkanut pitää lapsen kanssa tohuamisesta. Kiintymyskin muodostui aika nopeasti. En odottanutkaan mitään ylitsevuotavaa äidinrakkauden tulvaa alkuunsa, etukäteen arvelin että osaan pitää lapsesta vasta kun se oppii puhumaan. (En tarkoita, että arvelin inhoavanikaan lasta, olen vain nyt äärirealistinen. En ole ikinä ollut kovin lämmin ihminen, eikä lapset tai koiranpennut ole herättäneet minussa koskaan mitää "vui kuin söpö" -reaktiota.) Aluksi suhtauduinkin lapseen lähinnä asiallisesti: siinä se nyt, pitääpä nyt opetella sitä hoitamaan. Imetyksen myötä alkoi sitten tulla jotenkin positiivisia tunteita lasta kohtaan, ja olisiko 3kk iässä voinut sanoa että olin kiintynyt lapseen.

Olen itse siis tyytyväinen, että en tehnyt aborttia, mutta en nyt yritä markkinoida tätä kaikille muillekin sopivana ratkaisuna. Sen uskallan luvata, että hormoneilta varmasti saa apua kiintymyksen muodostamiseen, mikäli siitä on huolissaan. Minun tapauksessani miehen asenteella (+hyvä, rehellinen ja avoin keskustelu välillämme) on ollut ratkaiseva merkitys äitiyden sujumiseen. Lisäksi hyödyksi on ollut kaksi omaa suhtautumistapaa. 1) Olen ihan avoimesti vähän erilainen äiti, en edes yritä suorittaa mitään yleisesti ainoana oikean pidettävää mallia. Siitä pitää lähteä että lapsella on hyvä olla ja hyvät eväät kasvuun, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa mitään 50-luvun roolileikkiä. 2) Keksin aktiivisesti tapoja tehdä niitä itselleni tärkeitä ja mukavia asioita, jotka ei välttämättä ole itsestään selvän helppoja lapsen kanssa. Joitakin pitää lykätä, monien toteutusta pitää vähän muokata, kaikkia pitää suunnitella. Tämä on osoittautunut vähän haastavaksi, mutta sitäkin palkitsevammaksi. Yllätyksekseni esim. harrastuskirjoittaminen on käynyt tehokkaammaksi, kun minulla on siihen käytettävissä aina vain joku tietty ajanjakso. Ja matkustelu lapsen kanssa voi olla kivaa, vaikka erilaista se toki on kuin yksin/kaksin.

 

["Toivoton"]

Tällainen kokemus, kiitos kirjoituksestasi. Meidän tilanteet eroavat siinä, että sinun miehesi halusi lasta ja minun ei. Miehelläni on hyvin aikaa vievä työ sekä harrastus, samoin minulla. Tämä sopii arkeemme sillä molemmat ovat kiireisiä taholtaan. Tiedän kuitenkin että jos lapsi tulisi, minä olisin Se kuka "joutuisi" luopumaan omistaan.

 

[tällainen kokemus]

Sitä yritin sanoittaakin, että meillä se miehen suhtautuminen oli ratkaisevaa.

Joutuisitko luopumaan "kaikesta" - siis sekä urasta että tärkeästä harrastuksesta? Mitä mies tarkoittaa sillä, että tukisi parhaansa mukaan, jos pidät lapsen? Onko teidän mahdollista saada lapsenhoitoapua muualta?

Minulle itselleni oli tärkeää konkretisoida mahdollisimman paljon etukäteen mahdollisuuksia.

Töiden (+jatkokoulutuksen) suhteen olen nyt 1-vuotiaan äitinä vähemmän huolissani kuin olin ennen lapsen syntymää. Paljon tietysti riippuu olosuhteista ja minkäluontoinen vauva sattuu olemaan. Minä saan järjestymään paremin kuin oletin. Edes töihin paluu vaikka koko vanhempainvapaan jälkeen (kun lapsi noin 9kk) ei olisi sekoittanut työtäni pahasti. Sikäli kun työ on sopiva ja lapsenhoito järjestyy, töitä voi tehdä myös vanhempainvapaan aikana.

Aikaa vievä harrastus on haaste. Mietin itse etukäteen paljon sitä, miten tärkeä koko harrastus on, miten paljon voin muuttaa harrastustani (kirjoittaminen), miten kauan olisin valmis pitämään taukoa, ja miten se voisi sujua eri-ikäisen lapsen kanssa. Tässä kävi lopulta paremmin kuin hyvin. Onko oma harratuksesi sellainen, että lapsi jotenkin estää sen kokonaan? Tiedätkö harrastavia, joilla olisi lapsia - kuinka he (jos heitä on) onnistuvat?

Tätä muuten en osannut etukäteen ajatella, mutta yhden vauvavuoden perusteella on nyt mieleen tullut, että tavallisista kuvioista irtautuminen toisaalta mahdollistaa muita asioita. Etäisyyden ottaminen töistä on antanut tilaa ajatella uraani uusiksi, olen suunnitellut uusia kuvioita joita en varmaan ilman vauvavapaata olisi edes ehtinyt ajatella. Ja elämänmullistus on tuonut kirjoittamiseen uutta potkua myös.