Eikö kukaan ahdistu näistä mamma-kuvioista?

[Mrs Shillelagh]

Ne hössöttävät joilla ei ole mitään muuta elämää tai muita kiinnostuksen kohteita kuin mukulat. Aika monilla naisilla on äidiksi tuleminen suuri täyttymys. Kai ne voivat sitten vasta lisäännyttyään olla elämäänsä (ja itseensä) tyytyväisiä.

Mutta mä olenkin hyvin vaihtelunhaluinen ihminen. En jaksaisi millään keskittyä aamusta iltaan samoihin asioihin

 

[rahkapulla]

Ahdistus kasvattaa, kuuluu äidiksi kasvamiseen, kaikilla. Ilman tuskaa ei mikään kasvaminen tule tapahtumaan. Ihmisen joakinen kehitysvaihe vaatii tuskaa (uhmaikä, murrosikä, aikuistumisen tuska jne.) Kukaan ei ole äiti eikä valmis taikka kypsä äidiksi sen raskaustestin tehtyään. Ei vaikka olisi toivonut sitä lasta vuosia. Kaikkea ei vaan taideta ajatella ääneen, paineet hyvään äitiyteen ovat melkoisen kovat.

Tarkoituseni on siis vakuuttaa että kyllä elämä sinutkin siihen opettaa, onneksi odotusaika on ihmisellä pitkä. Tosin toivoisin myös suvaitsevaisuutta niitä ns. mammoja kohtaan, joille äitiys on luontevaa ja sopeutuminen tulevaan nostaa innostuksen tai sitten se tuska piilotetaan sinne vaunuhössötysten alle. Myös nämä äidit ovat yksilöitä, joiden elämään liittyy muutakin kuin vauvat ja vaunut. Mammat ovat juuri niitä ihmisiä joita he olivat ennen lapsia ja odotusta. Toisen innostuvat enemmän, toiset vähemmän.

Itse en halua kuulua tuohon kollektiiviseen mamma-kategoriaan vaikka äiti olenkin ollut jo yli viisi vuotta. Olen myös noiden viiden vuoden aikana ollut paljon muuta kuin äiti. Olen edelleen se sama ihminen kuin ennen lastani, opiskellut, nauttinut harrastuksista, ystävistä, parisuhteesta, työelämästä täysin rinnoin. Olen elänyt täysipainoista elämää, kokenut erilaisia asioita, eikä elämäni ole loppunut äidiksis tulon jälkeen. Kaiken lisäksi olen nauttinut äitiydestäni suunnattomasti, tärkeintä maailmassa on minun tyttäreni ja silti minä olen minä, en vain äiti.

Tuossa, olisko ollut nuorten äitien ketjussa, purit myös ahdistustasi näihin nuoriin äitehin, jotka ovat itse valinneet tulla nuorina äideiksi. Haluan ottaa kantaa kyseiseen keskusteluun sinun kannaltasi. Koet että näiltä naisilta, jotka ovat nuorena äideiksi tulleet, on jäänyt jotain olennaista kokematta, kun eivät ole "eläneet nuoruuttaan". Jokaisen elämä koostuu erilaisista kokemuksista ja jokainen kasvaa myös kokemuksiensa kautta. Nuorena äitinä kokee paljon sellaista mitä ei voi enää kolmekymppisenä äidiksi ensimmäistä kertaa tullessaan kokea. Nuorten äitien kokemat asiat ja eletty elämä on erilaista, joskin ihan yhtä arvokasta ja opettavaa kuin sinun elämäsi lapsettomana naisena.
Nuoruuttaan (mikä ei tarkoita vastuuttomuutta tai baareissa juoksemista) voi elää myös äitinä.

Rahkis

 

[suzyco]

Mariemagda: :hug: Tiedän tunteesi... En nyt kerenny lukeen koko ketjua läpi mutta tosiaan jokainen on äiti omalla tavallaan,eikä se lapsen saaminen todellakaan tarvi muuttaa sua ihmisenä mitenkään. Tietenkään ette voi samanlailla mennä ja tulla tostavaan kun tarvii huolehtia lapsesta,ottaa hän mukaan,hoitaaa hoitopaikka yms...riippuen tietty menosta. Kuitenkin vaikka se elämä muuttuu senverta että nyt teitä on kolme ja on aina yks lisää huomioon otettavia,niin silti voitte molemmat tehdä samoja asioita kun ennenkin,jotkut niistä vaan vaatii enemmän järjestelyä ja joustamista puolisolta esimerkiks.

Mä en itse pelänny että elämä ois ohi tms lapsen saannin myötä,sillä olin jo kauan sitten päättäny että niin ei käy! Mun kaverit kyllä pelkäs ja sanokin mulle että mitä jos musta tuleekin sitten sellanen että en lähde enään kahville,shoppaileen,viihteelle ymm että oon vaan kotona lapseni kanssa! Sanoin heille että PAH, mä en muutu tästä mihinkään!

Nykyään meidän tyttö on 6kk, heti kun kotiuduin laitokselta,tervehdin koiramme,joita mulla oli ollu kauhee ikävä ja lähdin lenkille,tosin aika paljon hitaammin kun yleensä... Siitä lähtien jokainen päivä pyhitin itselleni omaa aikaa lenkin tai muun puuhastelun parissa ja vauva oli sillon isänsä hoivassa taikka mun äiti hoitamassa.Olen aina ollut tarkka ulkonäöstäni ja halusin itseni kuntoon pian. Sitten kun olin parantunu niin että kärsin istua,lähdin kavereiden kanssa kahville ilman lasta. n2kk synnytyksen jälkeen kävin jo ekaa kertaa viihteelläkin bilettämässä ja sen jälkeen oon käyny 1-2krt/kk. Kavereita näen joka viikko,tytön kanssa harrastan salsaa ja lenkkeillään ja tyttö on kaupungilla mukana aina päivisin jos sillon tapaan kavereita,eli en suinkaan aina ole liikkeellä ilman lasta. En ole imettäny ollenkaan joten senkin takia lapsen hoitoon jättö onnistuu hyvin.

En todellakaan sovi sellaseen kotiäiti muottiin,jolle ei ole mikään muu elämässä tärkeetä kun lapsi. Vaikka oma tyttö on kaikista rakkain niin silti mun elämään kuuluu paljon muutakin, mikä pitää mun mieleni virkeenä.

 

[Ivy la Sangrienta]

Mie koin asian niin että elämä muuttui lapsen myötä, mutta mie en muuttunut. Edelleen olen se sama mustaan nahkaan pukeutuva rokkari. Ja poikani (melkein 4v.) on menossa mukana. Siinä me kahestaan kuunnellaan metallicaa. Tosin pienemmällä äänenvoimakkuudella...mutta en ole mikään mamma, eikä musta tulekkaan. Omasta tykkään ja kummilapsista mutta siihen saa jäädä. Hössötys siis. Me matkustellaan, käydään taidegallerioissa, ja menot joihin en lasta voi vielä viedä (leffat, konsertit, yms.) hoituu mummin hoitoavulla.

 

[Tintti83]

Huomasin muutama viikko sitten olevani raskaana. Jouduin tekemään testin kahteen kertaan uskoakseni. Olen aina haaveillut lapsista ja suurperheestä, mutta juuri aloitettuani uudessa työpaikassa minulle tuli tunne että nyt voisi olla näin kahdestaan avomiehen kanssa useamman vuoden, koska nuoren ikäni takia ei olisi kiirettä. Toisin sanoen ajattelin etten millään voisi kuvitella meille vauvaa nyt. Ja kuinkas sitten kävikään!

Täysin sama tilanne minulla! Tosin raskausviikot selvitetään vasta varhaisultrassa (kierto ollut hyvin epäsäännöllinen ja kaipa tuon testinkin olisi voinut tehdä hieman aiemmin)... Tähän kun vielä lisätään epämiellyttävä kuva omasta äidistäni kasvattajanani, niin en todellakaan tunne itseäni valmiiksi tulemaan äidiksi.

Kaikesta huolimatta huomaan aina peilin edestä kävellessäni pienen, pysyvän hymynpoikasen huulillani. Tuntuu, etää minulla on oma, ihana salaisuuteni ja tämän salaisuuden pidän, mikäli kaikki muutoin menee hyvin.

Raskaus oli todellakin yllätys. Aviomieheni on jo toinen mies, jonka kanssa en ole käyttänyt ehkäisyä yli kahteen vuoteen ja plus-tulos oli kuitenkin ensimmäinen sarjassaan. Olin ehtinyt tottua ajatukseen lapsettomuudesta ja nautin suunnattomasti vapaasta elämäntyylistäni. Totuttelua tämä uusi tilanne tulee vaatimaan varmasti vielä paljon.

Mammakööri ei itsessään kuitenkaan innosta lainkaan. En ole koskaan kaivannut toisten äitien joukkoon ja olen kokenut heidät negatiivisesti, vaikka aikaisemmin elämässäni lapsihaaveita elättelinkin. Saa nähdä, miten mieli muuttuu, mikäli raskaus jatkuu ilman keskenmenoa, mutten vielä ainakaan osaa kuvitella itseäni muiden äitien seuraan. Jo ajatus todellakin ahdistaa.

 

[winhis]

Mammakööri ei itsessään kuitenkaan innosta lainkaan. En ole koskaan kaivannut toisten äitien joukkoon ja olen kokenut heidät negatiivisesti, vaikka aikaisemmin elämässäni lapsihaaveita elättelinkin. Saa nähdä, miten mieli muuttuu, mikäli raskaus jatkuu ilman keskenmenoa, mutten vielä ainakaan osaa kuvitella itseäni muiden äitien seuraan. Jo ajatus todellakin ahdistaa.

Olen vajaa kaksivuotiaan tytön äiti. Itseäni ärsytti raskausaikana ajatuskin "mammakavereista", perhekahviloista jne. Ja ärsyttää edelleen. Mulle on hyvin riittänyt omat kaverit (joista vain yhdellä on lapsi ) enkä ole kokenut mitään tarvetta hakeutua äitiseuraan. Miksi olisikaan, olenhan edelleen MINÄ, en pelkkä äiti, ei minun luonteeni ja kiinnostuksenkohteeni muuttuneet niin totaalisesti, että olisi syytä vaihtaa yli kymmenen vuoden takaiset ystävät uusiin! Ei kaikkien tarvitse olla äitejä lehtien ja palstojen esittämällä, hössötävällä tavalla. Eikä se tee äidistä huonoa, jos keksii muutakin puhumista kuin haalarimerkit ja kakan värin.

 

[Maariana83]

B) Sympaattinen hymy...
Muistan kuin eilisen päivän, kun tajusin seisovani alttarilla ja pappi kysyi tahdotko.... siinä muutaman sekunnin aikana, kun miehen vastausta odottelin, ehdin kelaamaan monta tuhatta asiaa... vieläkin muistan sen päällimmäisen...*mitä h*lvettiä mä oikein teen?* Siinä vaiheessa oli pikkusen paha perääntyä=)

Ihan samat pakokauhun hetket koin, kun piti päättää et haenko uuden pilleripaketin vai en... onko meille lapsi tervetullut vai ei...

uusi pakokauhu iski, kun lasta ei sitten ihan heti kuulunutkaan, 1,5vuotta kului tjottaillen(tulee-jos-tulee meiningillä) ja kyllähän se sitten tulikin se kaksi viivaa varmasti kymmenenteen raskaustestiin=) APUA!!! lapsi, äiti, minusta? Ei kiesus....

Mutta voin kertoa, ettei se niin paha homma ollutkaan, että minusta hurjapäästä tuli äiti, kesken opintojen, yhyy elämä loppuu tähän... no ei loppunut, muutti kyllä muotoaan jonkin verran.
Edelleen, vaikkakin odotan jo toista reippaasti yli puolen välin, koen pakokauhuisia hetkiä, esikolla on uhmaikä aluillansa, yöt on nukuttu huonosti joko esikon tai masuasukkaan takia ja kotityöt kaatuu päälle. Kakka pyykkiä tulee välillä kun vaippa valskaa, pottaharjoittelut on hetkittäin suoranaista huutoa ja aamupuurot pitkin lattiaa. Samalla närästää, väsyttää ja liitoskivut saa huutamaan ärräpäitä.

Tätäkö minä halusin??? Ei kukaan varottanut että äitiys ei ole vauvanpunaisia unelmia ja tuhinaa tissillä, niin jos siis imetys ylipäätään sujuu.

Mutta silti, päivääkään en vaihtaisi pois. Vaikka tekisi mieli repiä tukkaa päästä ja huutaa naama |O punasena ja rukoilla edes yhtä vessareissua rauhassa, niin mikään muu homma elämäni aikana ei oo ollut näin palkitsevaa kuin äitinä olo ja se onneksi on varma pesti, lomautuksia ei tule=)

Tsemppiä kaikille tunteidensa(ja lastensa) kanssa taisteleville, mikään ei kasvata niin hyvin äidiksi kuin oma sisäinen ristiriita. Ja muistakaa, vain sinä olet lapsesi äiti- kenenkään ei tarvitse olla muuta kuin on ja saa todellakin vilpitöntä rakkautta.