Eikö mikään riitä?

Tulinpa taas pitkästä aikaa vilkaisemaan formaatiltaan muuttunutta palstaa ja katsomaan, olisiko viesteihinkin tullut joitakin uusia teemoja. Vaan entisetpä näyttävät pyörivän.

Vaikka tiedänkin kerjääväni verta nenästäni, niin puutun kuitenkin noihin seksihalujen (mitään seksitarpeitahan ei ole olemassakaan) epäsuhtaa käsitteleviin ketjuihin.

Taas näyttää se vakioviesti olevan, että sen vähemmän halukkaan tulisi muuttua. Haluttomuus ikäänkuin määritellään sairaudeksi, psykologiseksi ongelmaksi tai tahalliseksi ilkeydeksi, joka siis pitäisi joko hoitaa pois tai josta pitäisi tehdä parannus. Kaikille pitäisi kuitenkin nykyaikana jo olla selvää, että mitään halukkuuden normia ei olekaan. On tummia ja vaaleita ihmisiä, vankkarakenteisia tai hentoja ihmisiä ja halullisia ja haluttomia ihmisiä.

Haluiltaan erilaisten ihmisten parisuhteessa se vähemmän halukas on aivan yhtä oikeutettu vaatimaan toiselta halujen hillitsemistä kuin se halukas vaatimaan kumppanilta seksiä, johon tämä ei tunne pienintäkään vetoa ja joka olisi parisuhteen hyväksi tehty uhraus.

Oma kokemus haluttomasta vaimosta ja lukemani parisuhdeasiantuntijoiden mielipiteet todistavat yhtäpitävästi, että ajan mittaan haluttomalta osapuolelta vaadittu velvollisuuseksi on tuhoisaa ja johtaa lopulta (sen halullisen) puolison inhoamiseen ja halveksimiseen. Parisuhde kestää selibaatinkin paremmin kuin jatkuvan vihjailun, painostuksen, murjotuksen, äksyilyn, viettely-yritykset ja näiden tuloksena sitten sen hampaat irvessä suoritetun yhdynnän, jonka jälkeen molemmilla on tympeä olo.

Myönnän ja tiedän kokemuksestani, että halujen suuri epäsuhta vaati parisuhteessa työtä ja asioiden pohtimista joka kantiltaan. Myönnän edelleen, että halukkaampi voi ajoittain tuntea olonsa turhautuneeksi ja heikkona hetkenä katkeraksi.

Se, mitä en pysty ymmärtämään ja mihin en osaa edes eläytyä, on että ihmiset, joilla on "normaali" sukupuolielämä liitossaan, voivat tuntea suorastaan eksistentiaalista tuskaa siitä, että puoliso ei lähde mukaan joihinkin likaisiin pikku puuhiin (oraali- tai anaaliseksiin, sidontaleikkeihin ym). Miten ihminen saattaa unohtaa niin täysin arvokkuutensa ja hävyntunteensa, että kehtaa valittaa sortuvansa ja kuolevansa, jos ei saa kaivella toisen anusta?

 

Haluaisin vastata tähän aloitukseen fiksusti, mutta en löydä muuta sanottavaa kuin että:

ERITTÄIN HYVÄ MIESNÄKÖKULMA!

Terveisin; samanmoinen näkökulma asiaan naisena.

KIITOS!

 

Samaa mieltä alkuperäisen kanssa ja jos on innostunut "poikkeavista" jutuista, niin eikö olisi reilua valita samansuuntainen kumppani jo heti alkumetreillä, eikä alkaa vaatimaan jotain toiselle vastenmielistä myöhemmin?

 

Todella hyvä kirjoitus, juuri noin!

On vaikeaa valita samansuuntainen kumppani alkumetreillä, koska alussahan haluja voi olla enemmän kuin "normaalitilanteessa". Eikä kumppani nyt ainoastaan halujen perusteella valita!

 

mun mielestä se valitaan nimen omaan halujen perusteella.
Pitäähän elämässä olla intohimoa, ja parisuhteessa varsinkin. Siksihän sitä myös ollaan parisuhteessa eikä ystävyyssuhteessa, että seksikin olisi sitä mitä siltä kaipaa.
Mulla on käyny just päinvastoin kuin useimmilla : mitä enemmän rakastellaan sitä enemmän haluan. NÄlkä kasvaa syödessä
Tokihan sitä leppoisaa yhteiselämääkin pitää olla ja muuta touhua, mutta en ymmärrä ihmisiä jotka sanovat että eihän se seksi nyt merkkaa niin paljon parisuhteessa. Haloo!
Ehkä sen tietää vasta kokemuksen kautta, kun sitä on ja kun sitä ei ole.

 

Tai sitten me ihmiset olla erilaisia?!

 

Haluiltaan erilaisten ihmisten parisuhteessa se vähemmän halukas on aivan yhtä oikeutettu vaatimaan toiselta halujen hillitsemistä kuin se halukas vaatimaan kumppanilta seksiä, johon tämä ei tunne pienintäkään vetoa ja joka olisi parisuhteen hyväksi tehty uhraus.

Jos _oikeasti_ tasa-arvoista tilannetta haetaan, on olemassa vain kaksi vaihtoehtoa: kompromissi tai ero. Jos halukkaampi jatkuvasti vaatii haluamansa määrän seksiä, tai haluttomampi ilmoittaa että nyt alkaa selibaatti, molemmat tilanteet on epäreiluja.
Tai no, onhan sellanenkin vaihtoehto, että halukkaampi saa käydä luvan kanssa vieraissa. Kummasti vain tämän vaihtoehdon edessä seksi muuttuukin yhtäkkiä hyvin merkitykselliseksi asiaksi sille haluttomallekin osapuolelle.

Itse en suostuisi seksittömään suhteeseen - hyvänen aika, seksihän ON se oleellisin asia, joka erottaa ystävät ja kämppikset rakastetusta.

 

Seksitön liitto ei ole avioliitto, se on ystävyysliitto. Mikäli se tyydyttää molempia, niin mikäs siinä. Tosin, jos haluaisin vain kämppiksen, voisin pyytää häneltä vuokraa.

Kompromissin tekemisestä olen kanssani yhtä mieltä. Minä kuitenkin peräänkuuluttaisin kumppanin tarpeiden huomioon ottamista. Mitä rakkautta se sellainen on, jossa ei edes yritetä puolin ja toisin tehdä kumppania onnelliseksi?
Sairaus tai kyvyttömyys onkin sitten aivan eri juttu, sillehän ei sitten voi mitään.

Todettakoon vielä loppuun, että pakottaminen on todellakin väärin. Jos vaimoni yksipuolisesti päättäisi lopettaa seksielämämme, niin minä yksipuolisesti lopettaisin liittomme enkä alkaisi pakottamaan häntä mihinkään.

 

Jos ei voi kuvitella elämäänsä ilman seksiä, niin eikö silloin ole kysymys addiktiosta?

Kun puhut toisen tarpeiden huomioinnista, niin oletko todella sitä mieltä, että sukupuolinen halu on tahdon asia? Eli haluton on haluton vain piruuttaan, haluaisi jos viitsisi. Yhtä hyvinhän se halullisempi kai sitten voisi olla haluamatta, jos vaan tahtoisi.

Olisiko itsestäsi sellainen sukupuolielämä minkään arvoista, jossa toinen osapuoli jatkuvasti vain tyydyttää toisen tarvetta tuntematta itse halua tai himoa. Voisitko itse siitä nauttia? Tuntisitko itsesi iloiseksi ja ylpeäksi tai edes tyydytetyksi tällaisen yhdynnän jälkeen?

Rakkaus taas on ihan eri tunne kuin seksuaalinen halu. Inhorealisti tietänee, että ihminen voi tuntea aika diskriminoimatonta seksuaalista halua - jopa henkilöihin joista ei sinänsä välitä tai joista ei pidä. Ja rakastaa voi, vaikka sukupuolielämä ei syystä tai toisesta tulisi kysymykseen.

 

Erittäin hyvä avaus! Ja myös ap:n vastaus osuva!

Pöyristyttävää, että jotkut tosiaan ajattelee siten, että jos toinen parisuhteen osapuoli ei saa tarpeeksi seksiä, hänellä on OIKEUS hakea sitä muualta! Mikäs parisuhde se sitten on? Kannattais ehkä sitten lopettaa koko suhde...mutta sehän ei monelta "halulliselta" onnistu. Täytyy vaan harrastaa syrjähyppyjä ja pitää salarakkaita...sehän juuri osoittaa ap:n teoarian oikeaksi...että rakkaus ja seksi ovat irrallaan...nämä halulliset haluavat pakolla roikkua puolisossaan ehkä rakkaudesta?...ja seksin vuoksi pitävät oikeutenaan juosta vieraissa...huhhuh!

 

Ja rakastaa voi, vaikka sukupuolielämä ei syystä tai toisesta tulisi kysymykseen.

Totta kai voi, rakastanhan minä ystäviäni, sukulaisia jne. mutta en halua seksiä heidän kanssaan. Mutta jos PARIsuhteessa toinen osapuoli lopettaisi seksin sen vuoksi, että ei enää haluaisi sitä minun kanssani, ero olisi edessä. Voisin rakastaa häntä jatkossa sitten ystävänä. Eikö se olisi kaikille reilua, silloin se halutonkin osapuoli voisi etsiä yhtä haluttoman uuden kumppanin!?

 

"Rakkaus taas on ihan eri tunne kuin seksuaalinen halu."

Samasta aiheesta on juttu viikonvaihteen Iltasanomissa.
Minttu Hapulin Selibaattipäiväkirja löytyy netistä.

Lehtijutun mukaan nykyään miehet kaipaavat enemmän selibaattia kuin naiset. Luin jutun puolihuolimattomasti ja ehkä ymmärsin väärin.

 

"Totta kai voi, rakastanhan minä ystäviäni, sukulaisia jne. mutta en halua seksiä heidän kanssaan. Mutta jos PARIsuhteessa toinen osapuoli lopettaisi seksin sen vuoksi, että ei enää haluaisi sitä minun kanssani, ero olisi edessä. "

Jos toisen osapuolen haluttomuus olisi noin selektiivistä, siis että hän kyllä noin yleensä haluaisi seksiä, mutta ei nimenomaan minun kanssani (mahdollisesti joidenkin muiden), niin silloin suhde tietysti on menossa karille ja käy mahdottomaksi.

Haluttomuudella olen mielestäni johdonmukaisesti tarkoitanut vähäistä sukupuolista halua yleensä. Ja se ei käsittääkseni ole tahdon asia eikä tahallinen loukkaus kumppania kohtaan.

 

Haluttomuudella olen mielestäni johdonmukaisesti tarkoitanut vähäistä sukupuolista halua yleensä.

Ahaa. No mutta, eikös tämmöiset oleelliset erot siinä, mitä parisuhteelta - ja kumppanilta - toivoo, pitäisi ottaa selville jo seurustelun alkupuolella? Toisinaan kieltämättä ihmettelen, kuinka hirveän erilaiset ihmiset päätyvät yhteen (ja vieläpä roikkuvat yhdessä), mutta kaipa alkuihastuminen voi tosiaan olla niin voimakas että se blokkaa järjen kokonaan, ja ihminen uskottelee itsensä/toisen sulkemaan silmät joltain oleelliselta erolta tai puutteelta: "Ei se niin tärkeää ole!" tai "Kyllä minä voin siihen ajan kanssa tottua."

Itse taas olen sitä mieltä, että jos joku asia tai piirre jo alussa tökkii, niin ajan kanssa se alkaa tuntua aina vaan ikävämmältä

 

Ei ole sanottua, että ihmisten ominaisuudet, mukaanlukien halukkuus tai haluttomuus, ovat ikävakioituja asioista, jotka tulevat ilmi jo heti suhteiden alkuvaiheissa. Moni nainen on täällä kertonut, kuinka he 30 vuoden tietämillä ovat myös seksuaalisessa suhteessa hyvinkin erilaisia kuin 10 vuotta aiemmin. Toisille tämä on merkinnyt seksuaalisuuden "löytymistä", toisille taas halujen hiipumista - syistä, joita he eivät itsekään osaa sanoa. Omalle vaimolleni lasten syntymät merkitsivät kerta kerralta voimakkaampaa ja pitkäkestoisempaa seksuaalisen halukkuuden laskua (ja kyllä, olen osallistunut lasten- ja kodinhoitoon parhaani mukan). Silti en vaihtaisi yhtään lapsistani parhaimpaankaan seksiin - enkä olisi jättänyt niitä hankkimatta, vaikka olisin etukäteen tiennyt seuraukset.

 

Mä muistan sen ajan, kun mieheni oli halukkaampi kuin minä. En nyt tiedä, mikä on sitä normaaliseksiä?, mutta meillä oli monta kertaa viikossa. Ja aina sekään ei riittänyt miehelleni, hän kävi vieraissa, niin paljon kuin vain kykeni ja ehti omilta työkiireiltään. Muistan monituista kertaa, kun minua ei haluttanut, kyllä se tuntui välillä ihan koiranoksetulta rakastelukerrat. Mieheni ihmetteli usein, miksi en halunnut häntä enkä koskaan edes ehdottanut seksiä hänelle. Sain kuulla, kuin kaikki on korvien välissä, enkä rakasta miestäni. Tämä tietenkin vaikutti minuun niin kovasti, että inhosin kaikkea mikä liittyi meidän rakasteluhetkiin. Toki suostuin aina mieheni painostuksesta ja yritin mielestäni olla hyvä aviovaimo miehelleni. Mutta en varmasti ollut sellainen halukas vaimo, mitä mieheni toivoi? Tuosta ajasta on aika pitkä aika tähän päivään. Kaikki on muuttunut ja meidänkin rakastelukerrat ovat kääntyneet aivan päinvastaiseen suuntaan. Minä olen nyt halukkaampi ja mieheni taas haluttomampi. Ikä on tehnyt tehtävänsä, ainakin mieheni mielestä. Hän on omasta mielestään sen ikäinen, että häntä ei kertakaikkiaan enää kiinnosta seksi niin usein(kaksi kertaa kuussa). Minä taas olisin halukas ja useinkin. En voi mitään, jos miestäni ei haluta, enkä painosta kuitenkaan. Minun pitäisi tyytyä siihen, että kun mieheni osoittaa kiinnostusta minuun, se pitäisi riittää minulle ja minun pitäisi olla tyytyväinen. Tilanne on vain mennyt minun kohdaltani sietämättömäksi. Minun tarpeita hän ei pysty tyydyttämään, eikä ole kiinnostunut siitäkään, miten tämän seksitarpeeni tyydytän. Minun pitäisi hänen järjen mukaan ymmärtää, että hänen libidonsa on heikentynyt ja minun pitäisi tuohon selitykseensä tyytyä. Vähät minun haluista. En kestänyt tällaista tilannetta. Etsin itselleni seuraa vieraasta miehestä. Minulla on nyt vakisuhde varatun miehen kanssa. Olen kyllä tätä tilannetta miettinyt, kuinka tämä sattuikin meidän kohdalle. Sain maistaa lääkettä, mitä mieheni koko silloin, kun oli niin aktiivinen ja miltä se tuntuu. Ei tämä kyllä kovin mukavalta tunnu, sen myönnän. Mieheni ei tiedä tästä toisesta miehestä. Hän voi jotain aavistaa, mutta se olisi kyllä aikamoinen shokki hänelle, jos tämä joskus hänelle paljastuisi.

 

Ahaa. No mutta, eikös tämmöiset oleelliset erot siinä, mitä parisuhteelta - ja kumppanilta - toivoo, pitäisi ottaa selville jo seurustelun alkupuolella?
Itse taas olen sitä mieltä, että jos joku asia tai piirre jo alussa tökkii, niin ajan kanssa se alkaa tuntua aina vaan ikävämmältä

Vaan siiinäpä se ongelma onkin. Pitkässä suhteessa eivät ihmiset pysy muuttumattomina. Tulee mahdollisesti pika-ihastumisia muihin (tämä ei tarkoita syrjähyppyä vaan ihastusta) tai omaankin kumppaniin. Elämän tilanteet vaihtelevat muutenkin. Eivät ne halutkaan silloin pysy samoina vuodesta toiseen.
Tuosta lainauksen viimeisestä lauseesta olen kanssasi samaa mieltä, mutta entäpä jos se ei alussa tökikään?
Nämä ovat vaikeita asioita joihin ei varmaan helppoa ratkaisua löydy!

Omasta puolestani voin kertoa sen verran, että elän juuri tuollaisessa pitkässä suhteessa. Alussa (2-3 ensimmäistä vuotta) seksiä oli todella paljon, tai ainakin riittävästi. Siitä se sitten alkoi hiipumaan, ja viimeiset pari vuotta olen minä (nais-osapuoli) ollut lähes täysin haluton. Syinä siihen olivat monet yhteennivoutuneet asiat, joita en tässä viitsi käydä riepottelemaan. Asia vaivasi tottakai miestäni, mutta vähintään yhtä paljon minua. Ensin ei kyllä paljoakaan, ajateltiin molemmat että tuleehan näitä "suvantovaiheita". Sitten pidemmän päälle asia alkoi nousta enemmän pinnalle. Tunsin syyllisyyttä ja masennuinkin. (Näin jälkeenpäin ajateltuna, syy ei ollut yksin minussa, mutta minkäs tein). Juoksin lääkäreillä, mutta eivät he tuntuneet olevan kovinkiinnostuneita, pettyneenä tulin takaisn aina samojen uutisten kanssa; Missään ei pitäisi olla mitään vikaa. Terve nuori nainen. Naiseksi en kyllä ajoittain tuntenut itseäni ollenkaan.
Asiasta puhuttaessa oltiin jo siinä pisteessä, että tarjosin miehelleni mahdollisuutta käydä muualla hoitamassa tarpeensa. Tämä tietysti olisi varmasti mutkistanut asioita entisestään, ja onneksi mieheni katsantokanta oli vähemmän musta-valkoinen silloin ja hän kieltäytyi kunniasta. Eroakin ehdotin, halusin "päästää hänet vapaaksi" ja kärvistellä yksin. Mutta hän halusi silti vielä yrittää jatkaa.
Onneksi, sillä useiden lääkärissä juoksujen, tutkimusten ja pohdintojen jälkeen luulen että asiat ovat muuttumassa parempaan, vai sanoisinko halukkaampaa suuntaan. (*hiljaista tuuletusta*)

Tämä kirjoitus vain Naaraalle siis tiedoksi, että valitettavasti emme voi tulevaisuuteen nähdä ja kaikkea valmiiksi suunnitella. Vaikkei se vielä tökkisikään, se voi tehdä sitä viiden vuoden päästä.

 

Kiitos sinulle erittäin hyvästä ja asiallisesta aloituksesta!
Jos luit edellä kirjoittamani, voit uskoa että yhdyn mielipiteeseesi...
Sitä on tässä tilanteessa hyvinkin vähään (lue: normaaliin) tyytyväinen...

 

Mielestäni rakasteleminen on rakkauden osoittamista. Parisuhteeseen kuuluu ehdottomasti seksi, siitä ei pääse mihinkään. Jos seksiä ei ole, suhde ei ole parisuhde, vaan ystävyys, kuten joku aikaisemmin sanoikin. Se on sitten ihan eri asia, minkälaista seksiä halutaan. Itse olin seksittömässä avioliitossa ja kiitos ei enää yhtäkään seksitöntä parisuhdetta. (Myöhemmin ilmeni, että seksittömyys johtui siitä, että miehellä olikin toinen nainen.)

 

On olemassa seksisuhteita, parisuhteita ja rakkaussuhteita. Seksisuhteisiin ei tarvitse välttämättä liittyä rakkautta ja kiintymystä eikä yhteistä elämää. Rakkaussuhteisiin liittyy rakkaus- ja kiintymys, ei välttämättä seksiä eikä yhteistä elämää. Parisuhteeseen liittyy rakkaus ja kiintymys, yhteinen elämä, mutta ei välttämättä seksiä.

 

Toki on olemassa kaikkia mainitsemiasi suhteita. Suhde voi olla pelkkä seksisuhde, mikä minun mielestäni tarkoittaa sitä, että siinä ei toista sen kummemmin rakasteta. Rakkaussuhteita voi olla lähes kehenkä vaan, mutta se ei taas tarkoita sitä, että niiden kaikkien kanssa olisi seksisuhde, kuten äiti-lapsi suhteessa. Sen sijaan parisuhteeseen, jonka sisältyy myös rakkaussuhteisiin, on mielestäni liityttävä seksi, jollei sitä nyt sitten estä esim. sairaudet. En näe mitenkään parisuhteeksi suhdetta, jossa ei rakastella.

Taisi olla toistoa.

 

Mielenkiintoinen keskusteluketju! Kertokaapa minulle, te halukkaammat naiset tai miehet, miten siitä seksin ajattelusta pääsee eroon, kun tulee torjunta toisensa perään eikä ne halut siihen lopu, todellakaan. Oma käsi tuottaa hetken helpotuksen, muttei samanlaista tyydytystä, kuin toinen ihminen. Itselläni jää päähän jauhamaan tilanne, enkä pysty päästämään siitä irti. Aina, kun tulee sopiva hetki, odotan mieheltäni jotakin elettä sen suuntaan, että joko nyt? Ja karvas pettymys tulee taas ja tätä jatkuu niin kauan, kunnes harrastamme seksiä. Sitten sama kuvio toistuu taas muutaman päivän kuluttua... Siis kysymys kuuluu selkokielellä, miten päästä siitä yli, ettei jää turhautuneena mököttämään ja välttäisi riidan?

 

"Siis kysymys kuuluu selkokielellä, miten päästä siitä yli, ettei jää turhautuneena mököttämään ja välttäisi riidan?"

Suosittelen sinua Karoliina lukaisemaan Iltalehti/Nainen/Sofian palstaa.
Siellä joku viriili nainen kyseli hieman samantapaista. Nainen haluaa säästää kakkua ja samalla syödä sen. Niin tuntuu moni muukin nykymaailmassa haluavan.

Kaikkea ei maailmassa voi saada itselleen vaikka niin kovasti haluaa.
Olo on kuin karkkikaupassa. Karkit ovat hyviä, mutta ne eivät ole terveellisiä.
Karkkipäivä viikossa ei onnistu minulla, mutta selibaattia on takana jo runsas 8 vuotta.

Ehkä parittomana eläminen on helpompaa kuin laihassa seksisuhteessa.
Olo sinulla on kuin lihapatojen äärellä. Herkullinen tuoksu sieraimissa ja sitten kuitenkin jää ilman.

Sinuna tekisin muutaman kuukauden seksilakon. Paasto, jossa molempien mieli puhdistuu.

Seksiä on muuallakin kuin lakanoiden välissä.

Katsoin eilen Hämähäkkimiehen. Eroottisin kohtaus oli mielestäni juttu, jossa hämähäkkimies suuteli naistaan pää alaspäin riippuen. Mitäpä jos kokeilisit miehesi kanssa tuota fantasiaa. Siitä se lähtee.

 

Jotenkin tuntuu siltä, että tälläkin palstalla olevat tyytymättömät kirjoittelijat, jotka haluaisivat suhteeseensa enemmän seksiä, ovat nimenomaan niitä, joiden suhteessa on aluksi ollut hyvä määrä seksiä (tai sitten on yrittänyt tyytyä vähään seksiin), mutta määrä on pudonnut.

Seksuaaliset tarpeethan eivät ole niin elintärkeitä tarpeita kuin vaikkapa unen tai ruoan ja juoman tarve, mutta toisaalta kyllä ainakin itse lasken sen sellaisiin tarpeisiin, joita ilman en halua olla. Voihan joku olla vaikkapa ilman ihmissuhteita erakkona; elämä jatkuu, mutta itse en sellaista haluaisi.

Jos suhteen ihan alussa käy selväksi, että toisella on heikko libido ts. haluja ei ole kovin usein, parisuhteen toinen osapuoli voi miettiä, riittääkö tämä määrä seksiä vai ei. Sen sijaan ongelma tulee silloin, jos ollaan oltu jo yhdessä, perustettu perhe ja niskassa ehkä on vielä lainaa yms. sitoumuksia. Jos aiemmin onkin seksiä ollut lähes joka päivä ja intohimon laannuttua keskimääräiset noin 2-3 kertaa viikossa, mutta muutaman vuoden päästä enää vain 1-2 kertaa kuukaudessa, niin ainakin minulle se olisi ongelma.

Ymmärrän, että seksihalut voivat tilapäisesti hiipua raskauden, synnytyksen (synnytyksen jälkeisen masennuksen), sairauden tai vaikkapa voimakkaan työperäisen stressin seurauksena, mutta niiden pitäisi olla väliaikaisia tilanteita, jotka menevät ohitse.

En oikein usko, että mitään muuta keinoa tilanteessa on kuin se, että tilanteesta keskustellaan avoimesti. Kyllä mielestäni puolison tulee saada tietää, miksi toista ei haluta. En väitä, että haluttoman pitäisi väkisin ryhtyä seksiin (varsinkin jos haluton on mies, niin aika mahdotontahan se on...) tai ainakaan pidemmän päälle se ei toimi.

Olen itse antanut aina suhteissani miehelle oikeuden pikaiseen seksiin silloin, jos itseäni ei huvita. Kuitenkin pidemmän päälle tilanne rupeaa ällöttämään ja tuntumaan kertakaikkiaan kuvottavalle, jollei itse saa kunnon seksiä silloin, kun himottaa. Omalla kohdallani on toiminut ihan hyvin se, että mies saa milloin haluaa ja kun minä haluan, silloin rakastellaan pitkään, kunnolla ja kiireettömästi. En ainakaan itse ole koskaan kokenut, että seksin antaminen parisuhteessa olisi ollut jotenkin kamalan suuri koettelemus, vaikkei minua olekaan huvittanut.

Joka tapauksessa keskustelu vähentää kummasti toisen mielipahaa. Olen yleensä parisuhteissa ollut aina se enemmän haluava osapuoli, joten minua ainakin on lohduttanut se, kun toinen sanoo, mistä haluttomuus johtuu (esim. nukkunut huonosti, työstressi uuvuttaa). Jos en saisi seksiä edes kerran viikossa, niin kyseenalaistaisin jo sen, onko miehellä toinen nainen tai onko miehellä jotakin jo vakavasti vialla. Totta kai myös ensimmäisenä tulisi mieleen, että eikö mies todellakaan pidä minua enää viehättävänä.

Olen itse välttänyt monet turhat mielipahat sillä, että teen myös itse aloitteita ja kysyn suoraan, miksi mies ei halua, jos jostakin syystä seksitöntä aikaa on enemmän kuin 2 päivää. Yleensä kyllä miehen saa vähän vähemmän haluttomanakin innostumaan, kun tekee vaihtelun vuoksi jotakin erilaista.

Alkuperäisen viimeiseen kysymykseen sanoisin, että ehkäpä se kokeilunhalu liittyy nimenomaan niihin miehiin, jotka ovat solmineet suhteen liian nuorena. Heiltä on jäänyt sellainen villi sinkkuaika pois, joten lannistettu kokeilunhalu iskee pinnalle sitten yli kolmekymppisenä, kun "kotileikit" alkavat kyllästyttää.

Naisena myönnän kyllä myös sen, että teen seksissä nyt sellaisia asioita, joita en olisi esimerkiksi 20-vuotiaana voinut kuvitellakaan tekeväni. Luulen, että hyvin harva oikeasti haluaa rankkaa sadomasokismia tai isoja ryhmäorgioita. Sen sijaan moni saattaa haluta kokeilla jotakin pikkutuhmaa vaikkapa silmien sitomista huivilla tai käsien sitomista sängynpäätyyn huivilla tms. Myös pepun läpsiminen (ei satuttamistarkoituksessa) voi olla ihan kivaa vaihtelua. Voisin myös kuvitella, että esimerkiksi ryhmäseksi voi olla hyvinkin yleinen fantaisia, jota ei välttämättä edes halua kokeilla, mutta se kiihottaa ajatuksena.

Peppuseksi on varmasti sellainen asia, joka mietityttää. Osaa se ällöttää, mutta osa on kiinnostuneita. Kiinnostuneistakin osa ei tykkää kun kokeilee (osalle naisista se tuottaa kipua) ja osa taas ottaa sen osaksi sukupuolielämäänsä (useimmiten kai kuitenkin se on suhteellisen satunnaista).

Pitkässä parisuhteessa kaipaa sänkyelämäänkin piristystä, joten ainakin meillä avoimet keskustelut seksistä, haluista ja fantasioista ovat pitäneet suhteen hyvänä myös seksin osalta.

 

"Haluttomuudella olen mielestäni johdonmukaisesti tarkoitanut vähäistä sukupuolista halua yleensä. Ja se ei käsittääkseni ole tahdon asia eikä tahallinen loukkaus kumppania kohtaan"

Jos toinen puoliso lakkaa kiinnostamasta, eikä herätä enää sukupuolista kiinnostusta, niin se on aina loukkaus toista puoliskoa kohtaan. Toimivaan parisuhteeseen kuuluu toisen henkisten ja fyysisten tarpeiden huomioon ottaminen. En näe ainuttakaan järkevää syytä siihen, miksi toisen puoliso voisi yksipuolisesti kieltäytyä seksistä. Kieltäytyminen on selvä viesti siitä, ettei rakkaus alkaa hiipumaan ja ettei edes halua antaa toiselle tyydytystä ja täyttää toisen seksuaalisia tarpeita. Kyse on asenteesta, parisuhteessa pitää haluta haluta toisen puolesta ja vuoksi. Jos oikeasti rakaastaa puolisoaan, niin haluaa pitää häntä hyvänä, haluaa tyydyttää toisen haluja ja haluaa kaikin tavoin toisen parasta. Nämä puheet toisen pakkoselibaatista ovat silkkaa k--setusta ja kertovat vain sellaista puhuvan epäonnistuneesta parisuhteesta. Parisuhteessa pitää pelata yhteisillä ehdoilla, eikä toisen sanelemilla. Seksuaalinen tarve on samanlainen tarve kuin muutkin, eikä mikään addikti.