Koen se niin, että elämäni parhaan ajan vietin tyhjässä parisuhteessa. Meitä ei ollut kaksi vaan koin olevani yksin vaikka olin avioliitossa. Leikittiin kotileikkiä, irtaannuimme kaikesta siitä mikä ikäisillemme olisi kuulunut jos emme olisi olleet yhdessä/naimisissa. Seksi oli huonoa, ei yhteisiä harrastuksia, ei yhteisiä intressejä, ei yhteisiä keskustelu/läheisyyshetkiä, ei ystäviä, ikävänpitoa päivästä toiseen ja vuodesta toiseen.
Se mitä opin edellisestä suhteesta on kyky selviytyä kaikesta itsenäisesti. Osaan vaihtaa renkaat autoon, polttimot, vaihtaa joitakin varaosia, avata tukkeutuneita viemäreitä, korjata kodinkoneita, sulattaa jäätyneitä vesiputkia, putsata öljypolttimen ja huoltaa sitä, pestä autot, huoltaa vaihdefillarit ja korjata renkaat, keksiä 10 kippaskonstia millä venyttää euroja, opin kodin logistiikan, talouden pyörittämisen suvereenisti, lasten kasvatuksen yhdistelmänä äiti&isä samassa paketissa.... Edellinen elämäni oli piru vie rankkaa mutta niin opettavaista että ei koskaan enää sitä samaa lajia. Ymmärrän vielä paremmin nyt toisessa avioliitossani mitä olen taakseni jättänyt ja mistä "naisena" olen auttamattomasti jäänyt paitsi. On ihanaa kun nyt rinnalla on mies joka kunnioittaa, on tukena, rakastaa ja auttaa eli meitä on nyt kaksi tasa-arvoista ihmistä tässä liitossa.