T
työkyvytön
Vieras
Oon vuoden kärsinyt kaikenmaailman omituisista oireista, on väsymystä, lihaskipuja, päänsärkyä, hartiajäykkyyttä, masennusta, ahdistusta, paniikkia, toispuoleista päänsärkyä, elohiiriä, pään nykimistä ja huimausta kaikkea maan ja taivaan väliltä.
Mä vaan oon yrittänyt jaksaa ja jaksaa, vaikka ei todellakaan olis huvittanut,
Mies ei tajua mua yhtään, se ei tajua että jos mulla on hirveä "aivosumu" päällä, niin en mä vaan voi lähteä lasten kanssa jonnekin kerhoon ja juosta niiden perässä.
Kaiken tuon takana on osittain kilpparin vajaatoiminta, mihin oon syönyt lääkkeitä 5kk, olo ei ole helpottanut oikeastaan yhtään... Ehkä pahin masennus ja ahdistus katosi joksikin aikaa, mutta nyt se on alkanut hiipiä takasin. Saan raivareita, oon ärtyisä, ahdistaa ja välillä tulee epätodellisia oloja.
Tietenkin mulle on tarjottu cipralexia tähän kaikkeen, mutta mä en vaan aina jaksais uskoa että kaikki aiheutuu mielenterveydestä... Mut toisaalta mä oon romahtanut taas ihan lähtökuoppiin ja olo on toivoton. Miehen painostuksesta alotin sitten toissapäivänä syömään cipralexia, sanoin sille että olo kyllä pahenee sitten ensin ennen kuin helpottaa. Mies kuulosti ymmärtäväiselle... Mutta nyt kun on toinen päivä menossa niin tulee vaan sellasia ihmeellisiä oloja, vähän kuin kaikki oireet kaksinkertaistus. Jalkasärkyä ja levottomuutta ym.
Tässä vaiheessa jo mies ei tajua, jos en jaksakaan tehdä jotain, äsken jo sain kuulla ivallisella äänellä "kun äiti ei tänäänkään kykene tekemään mitään tai lähtemään minnekään." että justiinsa joo!
Kaikista eniten mua ärsyttää se että tuo äijä on ihan yhtä saamaton terveenä mitä minä olen sairaana. Ei täällä lelut lähde lattioilta minnekään jos en minä tee sitä tai patista lapsia, ei mies lähde ikinä lasten kanssa edes ulos, ei tee niiden kanssa mitään, ei mitään muuta kuin sisällä saattaa jotain leikkiä.
Kyllä se joissain asioissa on ihan hyvä ja huomaavainen, mutta siltä puuttuu kokonaan joku empatia minua kohtaan. Vaikka olisin tullut sairaalasta leikkauksesta, niin se samantien pinkasis käymään jossain kun sillä ei hermot kestä jatkuvaa kotona oloa.. Mä sitten saan jäädä heti lasten kanssa vaikka olis nostokielto leikkauksen jälkeen.
En haluaisi olla marttyyri, mutta tätähän tuo äijä halusi! Että mä alan vetämään jotain aivontappaja nappeja että sillä kaikki selviää.
Mä ajoin ihteni ihan loppuun joskus vuosi sitten... Ei vaan enää jaksanut tehdä oikein mitään, muuta kuin pakolliset. En mä voi edes olla masentunutkaan kun kuka meillä tekisi jotain lasten kanssa jos en minä?! JA tämä homma on oikeasti nähty, olin esimerkiksi reilu vuosi sitten viikon pois kotoa... Äijä oli kyllä siivonnut koko kämpän ennen mun tuloa ja olin siitä älyttömän kiitollinen, mutta oli tämä ollu ku kaatopaikka koko viikon, että viimesenä päivänä ukko oli raivannut koko päivän asuntoa ennen mun tuloa...
Mua ahdistaa se että mä en voi relata yhtään kotona, kokoajan saa olla varpaillaan. Mä en ole ikinä voinut edes nukkua rauhassa päiväunia, jos oon sanonut ukolle että huilaan, niin se tulee jo puolentunninpäästä mun viereen ja alkaa ite kuorsaamaan kun porakone. Mä saankin sitten olla korvat höröllään mitä lapset tekee, eikä sillon voi kyllä tosiaankaan nukkua. Tai jos äijä on valveilla ja mä yrittäsin huilata, niin se tulee jo siinä vaiheessa herättää kun oon kerenny olemaan 5min unessa. Hiton raastavaa, joten oon heittänyt päiväunitoiveille hyvästit jo aikoja sitten. Ukkohan toki nukkuu millon lystää ja missä lystää, vaikka 7aikaan illalla jos sitä väsyttää.
Sillonkin kun olin vajaa puolivuotta sitten siinä kunnossa että itkin päivät peiton alla ja en vaan jaksanut mitään, niin ei se tuon miehen päivärytmiä haitannut. Mä sitten vaan makasin sängyssä hereillä kun lapset leikki itekseen, ruokaa nousin välillä antamaan.
Nyt mä sitten alotin tuon kuurin miehen mieliksi. Mut senkään sivuvaikutuksia mies ei näköjään ymmärrä (kun olo voi pahentua ekana kahtena viikkona), et sillä menee jo kärsivällisyys toisena päivänä.
Eilen se kaikenlisäksi kysy kolme kertaa multa "Ootko ottanut jo lääkkeen?? Otitko lääkkeen?", ihan kuin se samantien muuttas mut joksikin kodinhengettäreksi ja kaikki muuttus hyväksi. Ja tänä aamuna sama homma... Mä yritin moneen kertaan sanoa sille ennen koko tätä lääkejuttua, että kun ne lääkkeet ei poista sitä ongelmaa, että kyllä se ongelmakin pitäs ratkaista mistä tämä johtuu, että lääkkeen syönnillä sitä ehkä vaan lykätään...
Mä vaan oon yrittänyt jaksaa ja jaksaa, vaikka ei todellakaan olis huvittanut,
Mies ei tajua mua yhtään, se ei tajua että jos mulla on hirveä "aivosumu" päällä, niin en mä vaan voi lähteä lasten kanssa jonnekin kerhoon ja juosta niiden perässä.
Kaiken tuon takana on osittain kilpparin vajaatoiminta, mihin oon syönyt lääkkeitä 5kk, olo ei ole helpottanut oikeastaan yhtään... Ehkä pahin masennus ja ahdistus katosi joksikin aikaa, mutta nyt se on alkanut hiipiä takasin. Saan raivareita, oon ärtyisä, ahdistaa ja välillä tulee epätodellisia oloja.
Tietenkin mulle on tarjottu cipralexia tähän kaikkeen, mutta mä en vaan aina jaksais uskoa että kaikki aiheutuu mielenterveydestä... Mut toisaalta mä oon romahtanut taas ihan lähtökuoppiin ja olo on toivoton. Miehen painostuksesta alotin sitten toissapäivänä syömään cipralexia, sanoin sille että olo kyllä pahenee sitten ensin ennen kuin helpottaa. Mies kuulosti ymmärtäväiselle... Mutta nyt kun on toinen päivä menossa niin tulee vaan sellasia ihmeellisiä oloja, vähän kuin kaikki oireet kaksinkertaistus. Jalkasärkyä ja levottomuutta ym.
Tässä vaiheessa jo mies ei tajua, jos en jaksakaan tehdä jotain, äsken jo sain kuulla ivallisella äänellä "kun äiti ei tänäänkään kykene tekemään mitään tai lähtemään minnekään." että justiinsa joo!
Kaikista eniten mua ärsyttää se että tuo äijä on ihan yhtä saamaton terveenä mitä minä olen sairaana. Ei täällä lelut lähde lattioilta minnekään jos en minä tee sitä tai patista lapsia, ei mies lähde ikinä lasten kanssa edes ulos, ei tee niiden kanssa mitään, ei mitään muuta kuin sisällä saattaa jotain leikkiä.
Kyllä se joissain asioissa on ihan hyvä ja huomaavainen, mutta siltä puuttuu kokonaan joku empatia minua kohtaan. Vaikka olisin tullut sairaalasta leikkauksesta, niin se samantien pinkasis käymään jossain kun sillä ei hermot kestä jatkuvaa kotona oloa.. Mä sitten saan jäädä heti lasten kanssa vaikka olis nostokielto leikkauksen jälkeen.
En haluaisi olla marttyyri, mutta tätähän tuo äijä halusi! Että mä alan vetämään jotain aivontappaja nappeja että sillä kaikki selviää.
Mä ajoin ihteni ihan loppuun joskus vuosi sitten... Ei vaan enää jaksanut tehdä oikein mitään, muuta kuin pakolliset. En mä voi edes olla masentunutkaan kun kuka meillä tekisi jotain lasten kanssa jos en minä?! JA tämä homma on oikeasti nähty, olin esimerkiksi reilu vuosi sitten viikon pois kotoa... Äijä oli kyllä siivonnut koko kämpän ennen mun tuloa ja olin siitä älyttömän kiitollinen, mutta oli tämä ollu ku kaatopaikka koko viikon, että viimesenä päivänä ukko oli raivannut koko päivän asuntoa ennen mun tuloa...
Mua ahdistaa se että mä en voi relata yhtään kotona, kokoajan saa olla varpaillaan. Mä en ole ikinä voinut edes nukkua rauhassa päiväunia, jos oon sanonut ukolle että huilaan, niin se tulee jo puolentunninpäästä mun viereen ja alkaa ite kuorsaamaan kun porakone. Mä saankin sitten olla korvat höröllään mitä lapset tekee, eikä sillon voi kyllä tosiaankaan nukkua. Tai jos äijä on valveilla ja mä yrittäsin huilata, niin se tulee jo siinä vaiheessa herättää kun oon kerenny olemaan 5min unessa. Hiton raastavaa, joten oon heittänyt päiväunitoiveille hyvästit jo aikoja sitten. Ukkohan toki nukkuu millon lystää ja missä lystää, vaikka 7aikaan illalla jos sitä väsyttää.
Sillonkin kun olin vajaa puolivuotta sitten siinä kunnossa että itkin päivät peiton alla ja en vaan jaksanut mitään, niin ei se tuon miehen päivärytmiä haitannut. Mä sitten vaan makasin sängyssä hereillä kun lapset leikki itekseen, ruokaa nousin välillä antamaan.
Nyt mä sitten alotin tuon kuurin miehen mieliksi. Mut senkään sivuvaikutuksia mies ei näköjään ymmärrä (kun olo voi pahentua ekana kahtena viikkona), et sillä menee jo kärsivällisyys toisena päivänä.
Eilen se kaikenlisäksi kysy kolme kertaa multa "Ootko ottanut jo lääkkeen?? Otitko lääkkeen?", ihan kuin se samantien muuttas mut joksikin kodinhengettäreksi ja kaikki muuttus hyväksi. Ja tänä aamuna sama homma... Mä yritin moneen kertaan sanoa sille ennen koko tätä lääkejuttua, että kun ne lääkkeet ei poista sitä ongelmaa, että kyllä se ongelmakin pitäs ratkaista mistä tämä johtuu, että lääkkeen syönnillä sitä ehkä vaan lykätään...
Ku olis lapsilla edes isä mikä veis niitä jonnekin kun mä oon sairas, mutta ei... Ukko on ihan yhtä avuton ku minäkin.