R
rakkaus :(
Vieras
En oikein tiedä mitä ajattelisin... tai mitä edes kirjoittaisin. Pakko vain saada tämä asia mielen päältä...
Elän onnellisessa parisuhteessa, jossa rakkautta riittää. Rakastan miestäni ja elän elämääni hänen rinnallaan. Kuitenkin sisälläni kuohuu, sillä netissä sattumalta vastaan tuli valokuva nuoruuden rakkaudesta - elämäni suurimmasta rakkaudesta. Sydämeni oli pakahtua: hän on edelleen unelmieni mies. Rakastan häntä ja tulen aina rakastamaan... Riudun ja yritän tukahduttaa nämä tunteet, yritän painaa sen rakkauden takaisin syvälle sydämen sopukoihin. Minähän olen onnellinen ja tyytyväinen nykyiseen suhteeseeni!
Kohtalo voi joskus olla julma - erityisesti rakkaudessa. Tuon nuoruuden rakkauden kanssa tapasimme liian nuorina ja etäisyyttä oli liikaa. Rakkaus syttyi ensi silmäyksellä ja oli kuin olisimme tunteneet toisemme aina, mutta pitkän välimatkan vuoksi oli helpompi luovuttaa. Tapasimme kerran vuosia jälkeen päin sattumalta ja silloin seurustelimme molemmat tahoillamme. Kohtaaminen oli sieluja raastava meille molemmille, mutta kunnioitimme toistemme suhteita ja erosimme ystävinä tietäen, ettemme ehkä enää tapaisi koskaan...
Miten onnistuinkaan löytämään juuri hänen kuvansa? En etsinyt sitä enkä enää kaivannut häntä, vaikka joskus häntä ajattelinkin. Nyt olen ihan sekaisin. LÄhinnä mietin miksi meidän piti koskaan kohdata toisemme, kun emme kerran voineet toisiamme saada... Tai miksemme kohdanneet nyt aikuisina, kun yhteinen taival olisi ollut meille paljon helpompi ja ennen kaikkea mahdollinen? Halusiko kohtalo vain osoittaa meille, että jossain päin maailmaa on olemassa ""se oikea"" ihminen, sielunkumppani, magneettinen vastapari, jonka kanssa emme kuitenkaan saa elää onnellisina loppuun asti? On joskus vaikea edes tajuta kuinka satumaisen rakkauden on saanut joskus kokea. En edes uskoisi sellaista olevan, jollen tietäisi... Oli kuin olisimme tulleet kotiin, kun olimme yhdessä. Se on aivan käsittämätön tunne...
Olemme edelleenkin kohtalaisen nuoria, mutta elämä on johdattanut meidät eri teille. Ei minulla ole tarkoitusta rikkoa hyvää suhdettani näihin tunteisiin, mutta joskus pelkään, että entä jos kohtaamme vielä joskus... Piteleekö meitä mikään vai särjemmekö sydämemme? Seuraavassa hetkessä pelkään, ettemme sittenkään tapaa enää koskaan... Tunteet vellovat. Elämä tuntuu joinakin päivinä kovin epäreilulta ja ikävältä. Pienen pieni kadekeiju supattelee korvaani niistä ihmisistä, jotka ovat omakseen elämänsä suurimman rakkauden saaneet...
Tiedän, etten koskaan häntä omakseni saa, joten yritän tallata tunteeni pieneksi mytyksi sisälleni ja toivon, etten löydä niitä taas pitkään aikaan... Minun pitää keskittyä nykyhetkeen, tähän rakkauteen jonka omakseni olen saanut. Tähän onneen ja tähän elämään. Mieheni on hyvä ja rakas, mutta tuntuu pahalta etten koskaan voi rakastaa häntä samalla tavoin kuin rakastan/rakastin tuota suurta rakkauttani. Rakastan miestäni paljon mutta eri tavalla, ja tällaisina hetkinä sekin rakkaus sattuu ja tuntuu epäreilulta.
Kirjoituksellani ei ole mitään varsinaista sanomaa kenellekään. Piti vain saada purkaa tuntoja ja kasata ajatuksia. Olisi mukavaa lukea myös muiden kirjoituksia elämää suuremmasta rakkaudesta: vanhasta tai uudesta, saavuttamattomasta tai saavutetusta, onnettomasta tai onnellisesta...
Elän onnellisessa parisuhteessa, jossa rakkautta riittää. Rakastan miestäni ja elän elämääni hänen rinnallaan. Kuitenkin sisälläni kuohuu, sillä netissä sattumalta vastaan tuli valokuva nuoruuden rakkaudesta - elämäni suurimmasta rakkaudesta. Sydämeni oli pakahtua: hän on edelleen unelmieni mies. Rakastan häntä ja tulen aina rakastamaan... Riudun ja yritän tukahduttaa nämä tunteet, yritän painaa sen rakkauden takaisin syvälle sydämen sopukoihin. Minähän olen onnellinen ja tyytyväinen nykyiseen suhteeseeni!
Kohtalo voi joskus olla julma - erityisesti rakkaudessa. Tuon nuoruuden rakkauden kanssa tapasimme liian nuorina ja etäisyyttä oli liikaa. Rakkaus syttyi ensi silmäyksellä ja oli kuin olisimme tunteneet toisemme aina, mutta pitkän välimatkan vuoksi oli helpompi luovuttaa. Tapasimme kerran vuosia jälkeen päin sattumalta ja silloin seurustelimme molemmat tahoillamme. Kohtaaminen oli sieluja raastava meille molemmille, mutta kunnioitimme toistemme suhteita ja erosimme ystävinä tietäen, ettemme ehkä enää tapaisi koskaan...
Miten onnistuinkaan löytämään juuri hänen kuvansa? En etsinyt sitä enkä enää kaivannut häntä, vaikka joskus häntä ajattelinkin. Nyt olen ihan sekaisin. LÄhinnä mietin miksi meidän piti koskaan kohdata toisemme, kun emme kerran voineet toisiamme saada... Tai miksemme kohdanneet nyt aikuisina, kun yhteinen taival olisi ollut meille paljon helpompi ja ennen kaikkea mahdollinen? Halusiko kohtalo vain osoittaa meille, että jossain päin maailmaa on olemassa ""se oikea"" ihminen, sielunkumppani, magneettinen vastapari, jonka kanssa emme kuitenkaan saa elää onnellisina loppuun asti? On joskus vaikea edes tajuta kuinka satumaisen rakkauden on saanut joskus kokea. En edes uskoisi sellaista olevan, jollen tietäisi... Oli kuin olisimme tulleet kotiin, kun olimme yhdessä. Se on aivan käsittämätön tunne...
Olemme edelleenkin kohtalaisen nuoria, mutta elämä on johdattanut meidät eri teille. Ei minulla ole tarkoitusta rikkoa hyvää suhdettani näihin tunteisiin, mutta joskus pelkään, että entä jos kohtaamme vielä joskus... Piteleekö meitä mikään vai särjemmekö sydämemme? Seuraavassa hetkessä pelkään, ettemme sittenkään tapaa enää koskaan... Tunteet vellovat. Elämä tuntuu joinakin päivinä kovin epäreilulta ja ikävältä. Pienen pieni kadekeiju supattelee korvaani niistä ihmisistä, jotka ovat omakseen elämänsä suurimman rakkauden saaneet...
Tiedän, etten koskaan häntä omakseni saa, joten yritän tallata tunteeni pieneksi mytyksi sisälleni ja toivon, etten löydä niitä taas pitkään aikaan... Minun pitää keskittyä nykyhetkeen, tähän rakkauteen jonka omakseni olen saanut. Tähän onneen ja tähän elämään. Mieheni on hyvä ja rakas, mutta tuntuu pahalta etten koskaan voi rakastaa häntä samalla tavoin kuin rakastan/rakastin tuota suurta rakkauttani. Rakastan miestäni paljon mutta eri tavalla, ja tällaisina hetkinä sekin rakkaus sattuu ja tuntuu epäreilulta.
Kirjoituksellani ei ole mitään varsinaista sanomaa kenellekään. Piti vain saada purkaa tuntoja ja kasata ajatuksia. Olisi mukavaa lukea myös muiden kirjoituksia elämää suuremmasta rakkaudesta: vanhasta tai uudesta, saavuttamattomasta tai saavutetusta, onnettomasta tai onnellisesta...