B
bridezilla?
Vieras
Kosinta meni näin:
Mies: "Tjaah, nyt kun lapsi on tulossa niin pitäisikö mennä naimisiin että on sitten koko perhe saman sukunimen alla?"
Minä: "Sopiihan se."
Seuraavana päivänä mies töistä tullessaan kaivoi taskustaan sormuksen ja sanoi "Ostin sulle tällaisen." Sormus on hopeaa, pelkkä rinkula joka maksoi muutaman kympin. Miehen mielestä on mielipuolista käyttää johonkin koruun rahaa, itselleen ei halua sormusta lainkaan. Minä hienotunteisesti sanoin että jospa kävisin sitten myöhemmin ostamassa itse itselleni sellaisen sormuksen kuin haluan, sitä kuitenkin olisi tarkoitus pitää sormessa loppuelämä. Hopea on muutenkin materiaalina aika huono, pehmeä ja tummuu. Mies loukkaantui verisesti kun hänen ostama sormuksensa ei kelpaa.
Tästä on nyt aikaa noin viikko, eilen puhuttiin itse häistä. Kumpikaan ei koe mukavaksi ajatusta isoista juhlista ja huomion keskipisteenä olemisesta.
Minun unelmieni häät olisivat että saisin käydä kampaajalla laittamassa tukan, pukeutua sievään pikkumustaan, varattaisiin ravintolasta kabinetti ja kutsuttaisiin vanhemmat ja pari läheisintä ystävää ihan vain syömään hyvin. Alle kymmenen henkilöä, pelkkä illallinen ja viiniä ruuan kanssa. Sitä ennen maistraattivihkiminen ja käytäisiin valokuvaamossa ottamassa meistä edustava kuva jonka voisi sitten hyllylle kehystää. Siinä se. Ei stressiä, ei suuria järjestelyitä, vain mukava ilta jona saisin pukeutua ja laittautua hienoksi. Riittäisi hyvin.
Mies tyrmäsi tämän heti. Hän haluaa maistraattivihkimisen jonne voidaan kutsua vanhemmat todistajaksi. Sitten käytäisiin kahdestaan syömässä ja siinä se. Turha tuhlata rahaa mihinkään koreiluun, valokuvan jos haluan niin kuulema sama pyytää jotain kaveria ottamaan meistä kuva joka sitten voidaan tulostaa kotona. Miestä ahdistaa olla juhlakaluna noinkin pienissä juhlissa.
Mieheni on muuten ihana, ja romanttinen. Kyse ei ole siitä että meillä ei olisi varaa tai että mies olisi perinteinen suomalainen mies joka ei puhu eikä pussaa. Vaan yksinkertaisesti siitä että hän inhoaa juhlia, hänestä olen turhamainen kun haluaisin juhlistaa naimisiinmenoa edes jotenkin. Kun yritän selittää että naiselle hääpäivä on tärkeä niin saan tuhahtelua osakseni.
Hän on sanonut mm:
"Sutkin on vaan aivopesty luulemaan että pitää olla hääjuhlat, onko ne juhlat tärkeämpiä kuin loppuelämä yhdessä? Eikö se että me rakastetaan toisiamme ole tärkeintä? Mitä väliä sillä on minkälainen koru sulla on sormessa, miksi pitää järjestää joku show siitä että me vain saadaan virallistaminen sille että ollaan loppuelämän yhdessä? Avioliitto ylipäätänsä on pelkkä juridinen juttu, tärkeämpää on se että oikeasti rakastetaan toisiamme, ei paperit tai juhlat."
Tietenkin on romanttista kun hän sanoi:
"Mulle jokainen päivä sun kanssa on juhlittavan arvoinen päivä, se että me ollaan virallisesti naimisissa ei muuta mitään, mä olen ollut henkisesti sun kanssa naimisissa jo pitkän ajan!"
Mutta... olen silti hirveän pettynyt että minun hääpäiväni tulee olemaan siinä. En halua mitään prinsessahäitä, mutta tuntuu pahalle että jopa se että haluaisin nuo pikkiriikkiset juhlat on muka materialistista, jenkkiläisten leffojen aivopesua joka halventaa sitä mikä on oikeasti tärkeää; yhteinen elämä yhdessä.
Itkettää ihan.
Mies: "Tjaah, nyt kun lapsi on tulossa niin pitäisikö mennä naimisiin että on sitten koko perhe saman sukunimen alla?"
Minä: "Sopiihan se."
Seuraavana päivänä mies töistä tullessaan kaivoi taskustaan sormuksen ja sanoi "Ostin sulle tällaisen." Sormus on hopeaa, pelkkä rinkula joka maksoi muutaman kympin. Miehen mielestä on mielipuolista käyttää johonkin koruun rahaa, itselleen ei halua sormusta lainkaan. Minä hienotunteisesti sanoin että jospa kävisin sitten myöhemmin ostamassa itse itselleni sellaisen sormuksen kuin haluan, sitä kuitenkin olisi tarkoitus pitää sormessa loppuelämä. Hopea on muutenkin materiaalina aika huono, pehmeä ja tummuu. Mies loukkaantui verisesti kun hänen ostama sormuksensa ei kelpaa.
Tästä on nyt aikaa noin viikko, eilen puhuttiin itse häistä. Kumpikaan ei koe mukavaksi ajatusta isoista juhlista ja huomion keskipisteenä olemisesta.
Minun unelmieni häät olisivat että saisin käydä kampaajalla laittamassa tukan, pukeutua sievään pikkumustaan, varattaisiin ravintolasta kabinetti ja kutsuttaisiin vanhemmat ja pari läheisintä ystävää ihan vain syömään hyvin. Alle kymmenen henkilöä, pelkkä illallinen ja viiniä ruuan kanssa. Sitä ennen maistraattivihkiminen ja käytäisiin valokuvaamossa ottamassa meistä edustava kuva jonka voisi sitten hyllylle kehystää. Siinä se. Ei stressiä, ei suuria järjestelyitä, vain mukava ilta jona saisin pukeutua ja laittautua hienoksi. Riittäisi hyvin.
Mies tyrmäsi tämän heti. Hän haluaa maistraattivihkimisen jonne voidaan kutsua vanhemmat todistajaksi. Sitten käytäisiin kahdestaan syömässä ja siinä se. Turha tuhlata rahaa mihinkään koreiluun, valokuvan jos haluan niin kuulema sama pyytää jotain kaveria ottamaan meistä kuva joka sitten voidaan tulostaa kotona. Miestä ahdistaa olla juhlakaluna noinkin pienissä juhlissa.
Mieheni on muuten ihana, ja romanttinen. Kyse ei ole siitä että meillä ei olisi varaa tai että mies olisi perinteinen suomalainen mies joka ei puhu eikä pussaa. Vaan yksinkertaisesti siitä että hän inhoaa juhlia, hänestä olen turhamainen kun haluaisin juhlistaa naimisiinmenoa edes jotenkin. Kun yritän selittää että naiselle hääpäivä on tärkeä niin saan tuhahtelua osakseni.
Hän on sanonut mm:
"Sutkin on vaan aivopesty luulemaan että pitää olla hääjuhlat, onko ne juhlat tärkeämpiä kuin loppuelämä yhdessä? Eikö se että me rakastetaan toisiamme ole tärkeintä? Mitä väliä sillä on minkälainen koru sulla on sormessa, miksi pitää järjestää joku show siitä että me vain saadaan virallistaminen sille että ollaan loppuelämän yhdessä? Avioliitto ylipäätänsä on pelkkä juridinen juttu, tärkeämpää on se että oikeasti rakastetaan toisiamme, ei paperit tai juhlat."
Tietenkin on romanttista kun hän sanoi:
"Mulle jokainen päivä sun kanssa on juhlittavan arvoinen päivä, se että me ollaan virallisesti naimisissa ei muuta mitään, mä olen ollut henkisesti sun kanssa naimisissa jo pitkän ajan!"
Mutta... olen silti hirveän pettynyt että minun hääpäiväni tulee olemaan siinä. En halua mitään prinsessahäitä, mutta tuntuu pahalle että jopa se että haluaisin nuo pikkiriikkiset juhlat on muka materialistista, jenkkiläisten leffojen aivopesua joka halventaa sitä mikä on oikeasti tärkeää; yhteinen elämä yhdessä.
Itkettää ihan.
