K
kiittämätön lapsiko
Vieras
Okei, vanhemmissani ei sinänsä ole mitään vikaa, ja minulla on ollut ihan onnellinen lapsuus. Eikä aikuisenkaan välillämme ole tapahtunut mitään suuria riitoja, välien katkeamista ja muuta sellaista. Kaikenlaisia pikkujuttuja kuitenkin.
Mutta tästä huolimatta usein tuntuu siltä, että en tunne sitä rakkautta, jota lapsen pitäisi vanhempiaan kohtaan tuntea, sillä usein tuntuu siltä,että minulla ja vanhemmillani on välillämme varsin suuri henkinen etäisyys, ja emme tietyissä tärkeissä asioissa lainkaan ymmärrä toisiamme.
(Ja asiaa pahentaa vielä se, että äitini ei suostu hyväksymään sitä, että en ole luonteeltani ja elämänarvoiltani samanlainen kuin hän itse on, tai mikä hänen mielestään on hyväksyttävää. Hän halveksii minun omaa käsitystäni itsestäni ja on sitä mieltä että hän itse tietää minua itseänikin paremmin, että millainen olen, ja minkälainen minun pitäisi (haluta) olla).
No, konkreettista apua, saan kyllä vanhemmiltani, mutta en ole pitkään aikaan tuntenut minkäänlaista "henkistä yhteyttä" heidän kanssaan. (tai mikä nyt olisikaan parempi termi kuvaamaan perheitä, joissa ihmiset oikeasti ovat läheisiä toistensa kanssa).
Ja tunnen syyllisyyttä tästä. Kun niin moni lapsi rakastaa vanhempiaan, jotka ovat oikeasti kammottavia ja äärimmäisen huonoja vanhempia, niin kyllä kait minun(kin) velvollisuutenani olisi rakastaa vanhempiani ja pitää heitä virheettöminä ja täydellisinä.
Mutta tästä huolimatta usein tuntuu siltä, että en tunne sitä rakkautta, jota lapsen pitäisi vanhempiaan kohtaan tuntea, sillä usein tuntuu siltä,että minulla ja vanhemmillani on välillämme varsin suuri henkinen etäisyys, ja emme tietyissä tärkeissä asioissa lainkaan ymmärrä toisiamme.
(Ja asiaa pahentaa vielä se, että äitini ei suostu hyväksymään sitä, että en ole luonteeltani ja elämänarvoiltani samanlainen kuin hän itse on, tai mikä hänen mielestään on hyväksyttävää. Hän halveksii minun omaa käsitystäni itsestäni ja on sitä mieltä että hän itse tietää minua itseänikin paremmin, että millainen olen, ja minkälainen minun pitäisi (haluta) olla).
No, konkreettista apua, saan kyllä vanhemmiltani, mutta en ole pitkään aikaan tuntenut minkäänlaista "henkistä yhteyttä" heidän kanssaan. (tai mikä nyt olisikaan parempi termi kuvaamaan perheitä, joissa ihmiset oikeasti ovat läheisiä toistensa kanssa).
Ja tunnen syyllisyyttä tästä. Kun niin moni lapsi rakastaa vanhempiaan, jotka ovat oikeasti kammottavia ja äärimmäisen huonoja vanhempia, niin kyllä kait minun(kin) velvollisuutenani olisi rakastaa vanhempiani ja pitää heitä virheettöminä ja täydellisinä.