Takana kolme alkuraskauden keskenmenoa ja yksi ennenaikainen synnytys, josta syntyi enkelivauvamme. Eikä siis yhtään onnistunutta raskautta.
Onko saman kokeneita kohtalotovereita, lukisin mielelläni teidän muiden tarinoita, hyviä ja huonoja kokemuksia.
Tässä meidän tarina, juurta jaksaen:
Vuonna 2004 kaksi raskautta, molemmat päätyivät keskenmenoon, viikkoja 7+ ja 10+. Ajattelimme että ei ole meidän aika saada vielä lapsia, olimme kuitenkin suht nuoria, niinpä päätimme odotella.
Hupsista, kuusi vuotta oli kulunut ihan tuosta vaan, ilman yritystä. Ikääkin oli jo kertynyt 30 vuotta, ja rupesimme miettimään että ehkä nyt olisi meidän aika. Reilun puolen vuoden aktiivisen yrittämisen jälkeen sitten plussasin. Tälläkään kertaa kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin olisi pitänyt. Raskausviikkoja oli kertynyt 11+4, muutama päivä ennen ensimmäistä ultraa, yksi sunnuntai-ilta rupesin vuotamaan verta. Tuloksena kohdun tyhjennys, sikiö oli kuollut kohtuun. Suru oli suuri, olimme jo niin toivoneet lasta. Koska keskenmenoja oli nyt siis kolme, naistentautien polilla aloittivat tutkimukset, selvittääkseen keskenmenojen syyn. Mitään ei tutkimuksista selvinnyt, meissä kummassakaan ei ollut mitään vikaa, kaikki oli niin kuin pitääkin. Sekavia ajatuksia pyöri paljon päässä, välillä kävi jo sekin ajatus mielessä, että ehkä me ei tulla koskaan saamaan lasta. Emme kiirehtineet uuden yrittämistä, olihan se edellinen keskenmeno kuitenkin ollut henkisesti aika raskas kokemus.
Kerkesi vierähtää reilu vuosi, kun nyt keväällä huhtikuussa, yksi kaunis lauantaiaamu plussasin jälleen, muistan sen kuin eilisen päivän. Ehkä meitä nyt onnistaisi, ajattelin. Olin kuitenkin varuillani, ikinä ei voinut tietää mitä tulee tapahtumaan. Tuli ensimmäinen neuvolakäynti, tuli ensimmäinen ultra, jossa todettiin kaiken olevan hyvin. Toinen neuvolakäynti, sain kuulla vauvan sydänäänetkin. Joka aamu kahvia juodessa luimme mieheni kanssa neuvolasta saatua kirjaa, jonka avulla saimme seurata vauvan kehitystä. Muutamille olimme jo uskaltaneet kertoa ilouutisen, meille syntyisi vauva joulukuussa. Raskausviikkoja oli tasan 20, kun oli toisen ultran aika. Hiukan jännitti äitiyspolille meno, olikohan siellä masussa nyt kaikki hyvin. Ja olihan siellä, vauvan koko vastasi viikkoja, sydän löi hienosti, vauva liikkui, ja kaikki oli muutenkin hyvin. Mieheni oli koko raskauden ajan puhunut Elmeristä, tietämättä oliko masussa tyttö vai poika. Eipä sillä sukupuolella ollut väliä, pääasia että lapsi olisi terve. No mutta samalla ultrassa kuitenkin selvisi, että poikahan siellä todellakin oli. Hymy oli herkässä, aloimme jo oikeasti uskoa siihen, että nyt meitä on onnistanut. Nyt uskalsimme kertoa kaikille iloiset uutiset, tosin moni oli jo arvannutkin asian, olihan vauvamasu jo somasti pyöristynyt. Vain kolme päivää toisen ultran jälkeen aloin tiputtelemaan epämääräistä vaaleaa vuotoa. Oli viikonloppu, ajattelin etten hätäile, ja soitan maanantaina neuvolaan. Vuoto kuitenkin lisääntyi äkisti, niinpä soitin sairaalaan, josta pyysivät tulemaan paikan päälle. Pelkohan siinä iski, ei ei ei, kaikenhan piti olla hyvin. Sairaalassa selvisi että vuoto oli lapsivettä, ultrassa kuitenkin näkyi että vauvalla oli kaikki hyvin, ainakin toistaiseksi. Lääkäri määräsi ehdottomaan vuodelepoon, niinpä jouduin jäämään sairaalaan. En tiennyt mitä pitäisi ajatella, oli epätietoisuutta, pelkoa, mutta kuitenkin halu uskoa että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Kuvioihin tuli mukaan supistukset, verinen vuoto, tulehdusarvojen nousu, ja lapsivettä vuodin edelleen. Sain sairaalassa hyvää hoitoa, kuitenkin välillä mietin että olisiko vielä jotain muuta tehtävissä. Oli huonoja päiviä, ja välillä vähän parempia päiviä. Raskausviikkoja 22+4, ja kaksi viikkoa sairaalassa maattuani, valitettavasti tuli se päivä, jolloin saimme huonoja uutisia, lapsivedessä oli tulehdus. Lääkäri ei enää antanut toivoa, vauva oli edelleen elossa, mutta hänellä ei olisi enää mahdollisuuksia selvitä kohdussa pidemmälle infektion vuoksi. Lääkäri suositteli että synnytys käynnistettäisiin, halusimme kuitenkin vielä miettiä asiaa. Ennen kuin lääkäri jättäisi meidät miettimään päätöstä, hän halusi tutkia vauvan tilanteen alateitse. Silloin maailma romahti, luonto oli meidän puolesta tehnyt päätöksen, vauva oli jo syntymässä. Mitä ihmettä, jos synnytys on käynnistynyt, miksi en tunne mitään, oli ensimmäinen ajatukseni, sitten tuli shokki. Ei mennyt montaa tuntia kun synnytin, hän oli täydellinen mutta pieni miehen alku, painoa vain 480g ja pituutta 27,5cm. Sain Elmerin syliini, hänen rinnasta näkyi vielä kuinka sydän löi, mutta valitettavasti mitään ei ollut tehtävissä, pienellä ei ollut keuhkot vielä kehittyneet. Saimme vielä olla hetken vain perheen kesken, mutta oli aika jättää hyvästit. En osaa sanoin kuvailla tilannetta, meidän pieni mies, äidin ja isin rakas Elmeri, hän lähti luotamme, hänestä tuli enkelivauva.
Tapahtuneesta on kulunut nyt viisi päivää. Sydämeni on rikki, suru on suuri, ikävä suunnaton, eikä ole kulunut hetkeäkään etteikö pieni mies olisi ollut mielessäni. Paljon on tuntemuksia, itkua, surua, epätoivoa, joissain määrin vihaa ja katkeruutta, miksei meille voitu suoda vauvaonnea. Paljon kysymyksiä, teinkö jotain väärin kun tässä kävi näin, olisinko voinut tehdä jotain toisin, miten jaksan tästä eteenpäin, onko meillä vielä tulevaisuudessa toivoa? Ja tietysti huoli miehestä, miten hän jaksaa, onhan Elmerin menetys hänellekin vaikeaa. Toisaalta mietin, ehkä tällä kaikella on jokin tarkoitus? Koska raskaus eteni sen verran pitkälle, sain oikeutetusti jäädä äitiyslomalle, helpotus sinänsä ettei heti tarvitse miettiä työasioita, mutta on kuitenkin tyhjä olo kun Elmeri ei ole täällä kanssamme.
Huh, tulipa kunnon vuodatus, ehkä tämäkin helpottaa jollain tavalla. Kiitos kun jaksoitte lukea, ja vielä iso kiitos tukiverkostolle, vanhemmilleni, ihanille ystäville, ja tietysti rakastavalle aviomiehelleni. Elmeri-enkelivauva elää sydämissämme aina ja ikuisesti <3 <3.
Onko saman kokeneita kohtalotovereita, lukisin mielelläni teidän muiden tarinoita, hyviä ja huonoja kokemuksia.
Tässä meidän tarina, juurta jaksaen:
Vuonna 2004 kaksi raskautta, molemmat päätyivät keskenmenoon, viikkoja 7+ ja 10+. Ajattelimme että ei ole meidän aika saada vielä lapsia, olimme kuitenkin suht nuoria, niinpä päätimme odotella.
Hupsista, kuusi vuotta oli kulunut ihan tuosta vaan, ilman yritystä. Ikääkin oli jo kertynyt 30 vuotta, ja rupesimme miettimään että ehkä nyt olisi meidän aika. Reilun puolen vuoden aktiivisen yrittämisen jälkeen sitten plussasin. Tälläkään kertaa kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin olisi pitänyt. Raskausviikkoja oli kertynyt 11+4, muutama päivä ennen ensimmäistä ultraa, yksi sunnuntai-ilta rupesin vuotamaan verta. Tuloksena kohdun tyhjennys, sikiö oli kuollut kohtuun. Suru oli suuri, olimme jo niin toivoneet lasta. Koska keskenmenoja oli nyt siis kolme, naistentautien polilla aloittivat tutkimukset, selvittääkseen keskenmenojen syyn. Mitään ei tutkimuksista selvinnyt, meissä kummassakaan ei ollut mitään vikaa, kaikki oli niin kuin pitääkin. Sekavia ajatuksia pyöri paljon päässä, välillä kävi jo sekin ajatus mielessä, että ehkä me ei tulla koskaan saamaan lasta. Emme kiirehtineet uuden yrittämistä, olihan se edellinen keskenmeno kuitenkin ollut henkisesti aika raskas kokemus.
Kerkesi vierähtää reilu vuosi, kun nyt keväällä huhtikuussa, yksi kaunis lauantaiaamu plussasin jälleen, muistan sen kuin eilisen päivän. Ehkä meitä nyt onnistaisi, ajattelin. Olin kuitenkin varuillani, ikinä ei voinut tietää mitä tulee tapahtumaan. Tuli ensimmäinen neuvolakäynti, tuli ensimmäinen ultra, jossa todettiin kaiken olevan hyvin. Toinen neuvolakäynti, sain kuulla vauvan sydänäänetkin. Joka aamu kahvia juodessa luimme mieheni kanssa neuvolasta saatua kirjaa, jonka avulla saimme seurata vauvan kehitystä. Muutamille olimme jo uskaltaneet kertoa ilouutisen, meille syntyisi vauva joulukuussa. Raskausviikkoja oli tasan 20, kun oli toisen ultran aika. Hiukan jännitti äitiyspolille meno, olikohan siellä masussa nyt kaikki hyvin. Ja olihan siellä, vauvan koko vastasi viikkoja, sydän löi hienosti, vauva liikkui, ja kaikki oli muutenkin hyvin. Mieheni oli koko raskauden ajan puhunut Elmeristä, tietämättä oliko masussa tyttö vai poika. Eipä sillä sukupuolella ollut väliä, pääasia että lapsi olisi terve. No mutta samalla ultrassa kuitenkin selvisi, että poikahan siellä todellakin oli. Hymy oli herkässä, aloimme jo oikeasti uskoa siihen, että nyt meitä on onnistanut. Nyt uskalsimme kertoa kaikille iloiset uutiset, tosin moni oli jo arvannutkin asian, olihan vauvamasu jo somasti pyöristynyt. Vain kolme päivää toisen ultran jälkeen aloin tiputtelemaan epämääräistä vaaleaa vuotoa. Oli viikonloppu, ajattelin etten hätäile, ja soitan maanantaina neuvolaan. Vuoto kuitenkin lisääntyi äkisti, niinpä soitin sairaalaan, josta pyysivät tulemaan paikan päälle. Pelkohan siinä iski, ei ei ei, kaikenhan piti olla hyvin. Sairaalassa selvisi että vuoto oli lapsivettä, ultrassa kuitenkin näkyi että vauvalla oli kaikki hyvin, ainakin toistaiseksi. Lääkäri määräsi ehdottomaan vuodelepoon, niinpä jouduin jäämään sairaalaan. En tiennyt mitä pitäisi ajatella, oli epätietoisuutta, pelkoa, mutta kuitenkin halu uskoa että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Kuvioihin tuli mukaan supistukset, verinen vuoto, tulehdusarvojen nousu, ja lapsivettä vuodin edelleen. Sain sairaalassa hyvää hoitoa, kuitenkin välillä mietin että olisiko vielä jotain muuta tehtävissä. Oli huonoja päiviä, ja välillä vähän parempia päiviä. Raskausviikkoja 22+4, ja kaksi viikkoa sairaalassa maattuani, valitettavasti tuli se päivä, jolloin saimme huonoja uutisia, lapsivedessä oli tulehdus. Lääkäri ei enää antanut toivoa, vauva oli edelleen elossa, mutta hänellä ei olisi enää mahdollisuuksia selvitä kohdussa pidemmälle infektion vuoksi. Lääkäri suositteli että synnytys käynnistettäisiin, halusimme kuitenkin vielä miettiä asiaa. Ennen kuin lääkäri jättäisi meidät miettimään päätöstä, hän halusi tutkia vauvan tilanteen alateitse. Silloin maailma romahti, luonto oli meidän puolesta tehnyt päätöksen, vauva oli jo syntymässä. Mitä ihmettä, jos synnytys on käynnistynyt, miksi en tunne mitään, oli ensimmäinen ajatukseni, sitten tuli shokki. Ei mennyt montaa tuntia kun synnytin, hän oli täydellinen mutta pieni miehen alku, painoa vain 480g ja pituutta 27,5cm. Sain Elmerin syliini, hänen rinnasta näkyi vielä kuinka sydän löi, mutta valitettavasti mitään ei ollut tehtävissä, pienellä ei ollut keuhkot vielä kehittyneet. Saimme vielä olla hetken vain perheen kesken, mutta oli aika jättää hyvästit. En osaa sanoin kuvailla tilannetta, meidän pieni mies, äidin ja isin rakas Elmeri, hän lähti luotamme, hänestä tuli enkelivauva.
Tapahtuneesta on kulunut nyt viisi päivää. Sydämeni on rikki, suru on suuri, ikävä suunnaton, eikä ole kulunut hetkeäkään etteikö pieni mies olisi ollut mielessäni. Paljon on tuntemuksia, itkua, surua, epätoivoa, joissain määrin vihaa ja katkeruutta, miksei meille voitu suoda vauvaonnea. Paljon kysymyksiä, teinkö jotain väärin kun tässä kävi näin, olisinko voinut tehdä jotain toisin, miten jaksan tästä eteenpäin, onko meillä vielä tulevaisuudessa toivoa? Ja tietysti huoli miehestä, miten hän jaksaa, onhan Elmerin menetys hänellekin vaikeaa. Toisaalta mietin, ehkä tällä kaikella on jokin tarkoitus? Koska raskaus eteni sen verran pitkälle, sain oikeutetusti jäädä äitiyslomalle, helpotus sinänsä ettei heti tarvitse miettiä työasioita, mutta on kuitenkin tyhjä olo kun Elmeri ei ole täällä kanssamme.
Huh, tulipa kunnon vuodatus, ehkä tämäkin helpottaa jollain tavalla. Kiitos kun jaksoitte lukea, ja vielä iso kiitos tukiverkostolle, vanhemmilleni, ihanille ystäville, ja tietysti rakastavalle aviomiehelleni. Elmeri-enkelivauva elää sydämissämme aina ja ikuisesti <3 <3.
Oletko muuten kuullut Yahoon tuntematon enkeli- ja Pähkinä-palstoista? Tuntematon enkeli on tarkoitettu kohtukuolleiden tai aivan hetken eläneiden vanhemmille, Pähkinä uudesta raskaudesta ja vauvasta kuolleen lapsen jälkeen haaveileville. Suosittelen myös Käpy Ry:n vertaistukiryhmää.